Urheilumaailma kohisee uudesta huijaamisskandaalista, joka koskee shakkia.

Shakin tämän hetken suurimman supertähden Magnus Carlsenin 53 ottelun tappiota putki katkesi yllättäen, kun 19-vuotias amerikkalainen suurmestari Hans Niemann voitti norjalaisen.

Voitto herätti heti epäilyjä, että Niemann oli saavuttanut sen huijaamalla. Hän on jäänyt kahdesti aiemminkin urallaan kiinni huijaamisesta, joten kolmas huijaus ei olisi Niemannin kriitikoiden mukaan mitenkään mahdotonta.

Carlsen on epäillyt Niemannin huijanneen paljon luultua useammin. Niemann on sen sijaan kiistänyt jyrkästi kaikki huijausepäilyt.

Villeimpien teorioiden mukaan Niemannille olisi ollut peräaukossa sähköinen anaalihelmi, jonne hän olisi saanut merkin tietokoneelta oikeasta siirrosta.

***

Huijaaminen urheilussa kuulostaa käsitteenä rumalta, mutta huijaamisen käsite on monivivahteinen.

Niemmanin tapauksessa huijaaminen on helppo käsittää ja tuomita, sillä epäillyn huijaamisen mekanismi on selkeä – mikäli amerikkalainen on ylipäätään huijannut. Anaalihelmi peräaukossa ei jätä sijaa tulkinnoille ja puolustuspuheille, jos syytökset pitäisivät paikkaansa.

Urheilun historia tuntee samalla tavalla kymmeniätuhansia, jos ei satojatuhansia vastaavanlaisia huijaamistapauksia, joista paraskaan juristi ei saisi puhuttua päämiestään ulos.

Selkeiden huijaamistapauksien kirjo pitää sisällään mahdollisia ja mahdottomia huijaamiskeinoja alkaen dopingista ja sopupeleistä ja päätyen vaikkapa siihen, että Helsingin maratonin saattoi voittaa juoksemalla vain osan matkasta ja hyppäämällä puskasta takaisin reitille.

***

Mutta sitten alkavat vaikeammin määriteltävät sävyt.

Vanha juniorivalmentajani opetti, että jalkapallossa säännöt eivät kiellä mitään. Ne määrittelevät vain sen, minkälaisen rangaistuksen erilaisista sääntörikkomuksista saa.

En pidä pienimmässäkään määrin huijaamisena sitä, jos puolustaja kaataa vastustajan tarkoituksellisesti, peittelemättä ja häpeilemättä. Se on juuri sitä pelin sisäistä normistoa, jonka opin jo pikkupoikana.

Mutta entä jos kyseinen vastustaja kaatuu ilman, että puolustaja edes hipaisee häntä. Onko se huijaamista?

Onko huijaamista se, jos maagisen taitava jalkapalloilija ei pienestä koosta johtuen ylety pukkaamaan palloa, vaan silpaisee sen kädellä maaliin jalkapallon MM-kisojen puolivälierissä? Vai kuuluuko sekin pelin sisäiseen normistoon?

Jos jalkapallossa filmaaminen tai Jumalan kädellä maalin tekeminen ovat huijaamista, ovatko ne kuitenkin hyväksyttävää huijaamista? Sellaista pientä jekkuilua, jolle pitäisi vain nauraa, että olipas nerokas käsimaali pikkumieheltä?

***

Jos Niemannin huijaaminen voidaan todistaa, hänet pitää tuomita – ja hänet on helppo tuomita. Millaiseen rangaistukseen tahansa, minkä vain säännöt sallivat.

Niin on toimittava myös vakavien huijaustapausten. Jos dopinginkäyttö Venäjällä on valtiojohtoista, silloin rangaistusten pitääkin ollakin tuntuvia –  tai jos ottelumanipulaatioon syyllistyneet rikolliset saadaan kiinni, heitä pitääkin rangaista, kuten rikollisia rangaistaan.

Ongelmana on kuitenkin se, mitä jää Niemannin, dopingtapausten ja filmaavien jalkapalloilijoiden väliin. Se on sitä kuuluisaa harmaata vyöhykettä, jonne viivojen ja rajojen vetäminen on vaikeaa.

Sillä vyöhykkeellä urheilun sisäinen dynamiikka huutaa niin kovalla äänellä nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin, että osa urheilijoista on sen äänen edessä valmis venyttämään omaa moraaliaan. Tuon huutavan äänen voimaa lisää se, että useissa tapauksissa kysymys voi olla myös merkittävistä taloudellisista vaikuttimista.

***

Minne siis raja pitäisi vetää?

Asiaa on turha dramatisoida ja sillä on turha määräänsä enempää melskata, sillä huijaaminen on ollut kiinteä osa urheilua siitä asti, kun on kilvoiteltu – joko leikkimielisesti tai vakavammin.

Niemannin kaltaiset tapaukset ovat kuitenkin jo pelkkänä epäilynä hyvä ja tarpeellinen muistutus, kuinka kalteva tuon kuuluisan harmaan vyöhykkeen pinta on.

Niemannin tapaus on hyvä esimerkki myös siinä mielessä, että se konkretisoi huijaamista. Jos Niemann on todellakin käyttänyt laitonta hälytintä, huijaamisen raja on silloin selkeä ja huijaamiseen liittyy sellaisia mielenyhtymiä, että ne eivät romantisoi huijaamista pienimmissäkään määrin.

Niemannin tapaus kannattaa siksi ottaa opetuskäyttöön saman tien.