Lapset ja nuoret ovat joutuneet kantamaan yhteiskunnan koronataistelussa huolestuttavan ison kuorman.

Etäopiskelu ja harrastustoiminnan katkokset ovat rikkoneet elämän normaalia rakennetta. Koulumenestys on laskenut, ote tärkeästä harrastuksesta on löystynyt, sosiaaliset kontaktit ovat vaikeutuneet. Lisäksi monessa kodissa tunnelma on kiristynyt työllisyys- ja talousongelmien vuoksi. Myös pelkkä jatkuva kotona jumittaminen tuo helposti kriisin hyviinkin ihmissuhteisiin.

Siksi on aivan oikein puhua nuorison hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista, tarpeesta lieventää koronarajoituksia tavalla tai toisella juuri heidän kohdallaan.

Urheiluväki on ollut keskustelussa äänekäs. Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori on ottanut asiassa soihdunkantajan roolin ja pitkälti hänen johdollaan Vantaa, Espoo ja Helsinki tekivät irtioton, ja päättivät maan hallituksen, THL:n, HUS:n ja Sosiaali- ja terveysministeriön suositusten vastaisesti avata alle 20-vuotiaiden kunnalliset harrastustilat – joskin tarkoin reunaehdoin.

Päätöksestä on riittänyt keskustelua. Urheiluväki kiittelee, mutta moni myös ihmettelee oliko päätöksen ajoitus nykyisessä tautitilanteessa ihan viisas. Myös pääkaupunkiseutuun kiinteästi kytkeytyvä Kirkkonummi teki samasta asiasta täysin päinvastaisen linjauksen ja pitää harrastustilat kiinni jatkossakin.

Selvää on myös, että monissa kodeissa tullaan tekemään oma päätös siitä, että harrastuksiin ei ainakaan ihan heti osallistuta, vaikka se mahdollista olisi.

Toisen asteen koulut auki ennen harrastuksia

Tämän asian äärellä voisi kinastella loputtomiin, mutta nyt syytä pysähtyä hetkeksi miettimään mikä on olennaista.

Ensimmäinen fakta on se, että tautilannetta pitää nyt seurata tarkasti. Elämme kriittistä vaihetta. Siksi voi aidosti olla niin, että mitään rajoituksia ei päästä lähiviikkoina helpottamaan, vaan tilanne kiristyy.

Toinen fakta on se, että jos suinkin on mahdollista, juuri lasten ja nuorten etu vaatisi sitä, että mikäli rajoituksia suinkin voi helpottaa, niin olisi syytä tehdä ensimmäisenä juuri heidän kohdallaan. Siihen on kiistatta kaikki perusteet.

Mutta jos tämä tulee mahdolliseksi, ei pitäisi sooloilla siihen tyyliin kuin pääkaupunkiseudulla nyt nähtiin. Asia pitäisi ratkaista kokonaisharkintaan perustuen, mieluiten valtakunnallisesti yhteisesti mietityllä strategialla.

Olennainen kysymys on se, mikä on se asia, joka parhaiten auttaisi lapsia ja nuoria pitämään elämänsä normaalin rakenteen kasassa. Tärkeintä on purkaa rajoituksia harkiten, pala kerrallaan ja siten että vaikuttavuus on tehokkainta.

Ja järjestys on aika selvä. Kodin jälkeen toiseksi tärkein kasvuympäristö ja kaverien kohtaamispaikka on kouluissa.

Harrastuksetkin ovat tärkeitä, mutta koulut ovat vielä tärkeämpiä. Siksi ei kannattaisi vaatia harrastustilojen avaamista ennen kuin toisen asteen koulut saadaan edes osittain auki. Tällä hetkellä nimenomaan lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten, ja pitkälti myös yliopistojen ja ammattikorkeiden opiskelijat, ovat joutuneet kaikkiin muihin väestöryhmiin nähden kohtuuttomaan asemaan.

Harrastustilat eivät sittenkään ole koko nuorisoa koskeva ongelma. Toisen asteen koulujen laajamittainen ja pitkään jatkuva etäopiskelu on. Siksi urheiluporukankin pitäisi tässä kohdin malttaa. Jos ollaan aidosti huolissaan lasten hyvinvoinnista, ei pidä ensimmäisenä vaatia harrastustiloja auki. Sellaisesta puheenvuorosta kun tulee ikävästi se vaikutelma, että urheilu käyttää huolta lasten ja nuorten hyvinvoinnista omana keppihevosenaan – ja puolustaakin todellisuudessa vain omia intressejään.

Sellaista mielikuvaa urheilun ei kannattaisi nyt yhteiskuntaan synnyttää.

Sen sijaan urheilu, ja sen ykkösjohtaja Jan Vapaavuori, voisi ottaa tässä asiassa aloitteen ja patistaa yhteiskuntaa keskusteluun nuorten hyvinvoinnista kokonaisuutena. Ei pidä vaatia ensimmäisinä omien harrastustilojen avaamista, vaan yhteistä suunnitelmaa siitä, millä erilaisilla tavoilla voitaisiin rakentaa sellaisia turvallisia malleja, joilla ensin saataisiin kaikki nuoret edes osittaiseen lähiopetukseen – ja sen jälkeen myös harrastuksiinsa.

Jos urheilu osoittaa muulle yhteiskunnalle, että se pystyy hahmottamaan vastuunsa nuorisosta kokonaisvaltaisesti, ei vain oman lyhyen tähtäimen etunsa näkökulmista, olisi siitä urheilulle jatkossa monenlaista hyötyä. Paras tapa ajaa oma etua on ajaa aidosti yhteistä etua.