Veikkausliiga -seuroissa pelasi viime kaudella (2019) liigan omien tilastojen mukaan 306 pelaajaa. Heistä 117 eli 38,24 prosenttia oli ulkomaalaisia. Jokaisessa ottelussa oli siis kentällä keskimäärin 10–11 ulkomaalaista pelaajaa.Kymmenestä eniten otteluita pelanneista pelaajista seitsemän oli ulkomaalaista ja 20:sta 14 (70 %). Vielä 50 eniten pelanneesta yli puolet, 26 pelaajaa, oli ulkomaalaisia.

Pelaajien keskeisten roolien perusteella arvioin, että ulkomaalaispelaajat haukkasivat yli puolet kaikista Veikkausliigan palkoista. Kokonaiskuluja lisää ulkomailta tuodun pelaajan peruskustannukset – kansainvälisen siirron rekisteröintimaksu, vakuutus, majoittaminen, matkakulut ja agentin korvaus – jotka ovat vähintäänkin useampi tuhat euroa. Ja tämä joudutaan maksamaan jo ennen kuin pelaaja on pelannut yhtään ottelua.

Ulkomaalaisten pelaajien määrä ja rooli korostuivat radikaalisti etenkin hyökkäyssuunnan pelaajissa. Viime kaudella Veikkausliigan kymmenestä parhaasta maalintekijästä kahdeksan oli ulkomaalaisia ja 50 parhaasta maalintekijästä 28 (56%).

Ulkomaalaisten pelaajien määrästä voidaan aina keskustella, ja tietysti kullakin seuralla on eri seikoista johtuva yksilöllinen tarpeensa pelaajahankinnoille. Varsinainen kysymys ja samalla Veikkausliigan yksi kehityksen esteistä ei ole ulkomaalaisten pelaajien määrä, vaan se, minkä ikäisiä pelaajia suomalaisseurat hankkivat, ja millaisia sopimuksia ne heidän kanssaan tekevät.

Tärkein syy, miksi Veikkausliigasta ei myydä ulos ulkomaalaisia pelaajia, on se, että Suomeen hankitaan aivan liian paljon päätepysäkkipelaajia, jotka tulevat pelaamaan tänne viimeisiä pelivuosiaan. Esimerkiksi viime kaudella koko sarjan 50 eniten otteluita pelanneen 26 ulkomaalaispelaajan keski-ikä oli heinäkuun lopussa 27,7 vuotta – ja heistä vain yksi oli alle 23-vuotias. 50 eniten peliminuutteja keränneestä pelaajasta 25 oli ulkomaalaisia. Heidän keski-ikänsä oli vielä korkeampi, 28,9 vuotta. eikä heistä yksikään ollut alle 23-vuotias.

Todellisuudessa keski-ikä oli vieläkin korkeampi, sillä kaikki alalla toimivat tietävät, että afrikkalaisten pelaajien ikää pyöristellään surutta alaspäin.

Ulkomaalaispelaajien keski-ikä 27,2 vuotta

Pelaajien keski-ikä ei ole ratkaisevin tekijä pelaajamyynnin kannalta. Oleellista on, kuinka monta pelaajaa on potentiaalisessa myynti-iässä. Pelaajamyynnin todennäköisyys heikkenee merkittävästi jokaisen ikävuoden jälkeen. Veikkausliigan kohdalla kriittinen raja asettunee 22–23 ikävuoden kieppeille. Tämän jälkeen myynnin todennäköisyys alkaa laskea voimakkaasti. Kun viime kaudella Veikkausliigassa pelanneiden 117 ulkomaalaisen pelaajan keski-ikä oli 27,2 vuotta, todennäköisyys saada heidät myytyä ulkomaille oli lähellä nollaa.

Esimerkiksi Veikkausliigan viime kauden maalikuningas ja liigan parhaaksi pelaajaksi valittu Filip Valenčič oli 27,5-vuotias.,

Tanskan Superligassa ylempään loppusarjaan selviytynyt FC Norsjälland on hyvä esimerkki toisesta tiestä. Football Observatoryn tilastojen mukaan joukkueessa kuluvalla kaudella pelanneiden pelaajien keski-ikä oli kesäkuun alussa 22,6 vuotta.

Ulkomaalaisia 26 pelaajasta on puolet, 13. Heidän osuutensa on korkeampi kuin Veikkausliigassa, mutta oleellista on heidän ikänsä: pelaajista vanhin on 23-vuotias ja kahdeksan alle 20-vuotiaita. Lisäksi joukkueessa pelaa 17-vuotias pelaaja, jolla on Nigerian ja Tanskan kaksoiskansalaisuus.

Suurin osa näistä nuorista pelaajista on jo pelannut Veikkausliigaa kovatasoisemmassa sarjassa kohtalaisia minuuttimääriä. Tällaisilla pelaajilla on paljon todennäköisempi mahdollisuus siirtyä suurempiin sarjoihin ja Norsjällandilla on täysin erilainen mahdollisuus saada heistä siirtokorvauksia kuin suomalaisseuroilla.

KuPSissa pelanneen Omar Colleyn ura on heittänyt hänet Sampdoriaan ilman, että KuPS olisi hyötynyt siirroista mitään.

Suomestakin on satunnaisesti lähtenyt maailmalla yksittäisiä helmiä, mutta heidän siirroissaan on käynyt usein samalla tavalla kuin nykyään Serie A:n Sampdoriaa edustavan Omar Colleyn kohdalla. Colley oli KuPSilta hieno löytö, ja hän siirtyi 20-vuotiaana KuPSiin ilmaisella siirrolla Real de Banjulista. Hän pelasi kaksi kautta Kuopiossa ja siirtyi sen jälkeen 22-vuotiaana Djurgårdens IF:ään, 23-vuotiaana Genkiin 1,7 miljoonalla eurolla ja 25-vuotiaana Sampdoriaan 8 miljoonalla eurolla. Erilaisella sopimusrakenteella KuPS olisi voinut tehdä siirroilla merkittävän tilin, mutta nyt se ei valitettavasti kostunut yhdestäkään siirrosta mitään.

Eurooppalaisella liigakartalla Veikkausliiga mielletään vahvasti kasvattajasarjaksi, mutta todellisuudessa ulkomaalaispelaajien osalta tilanne on päinvastainen. Olen keskustellut paljon useiden eri maista olevien talenttien kanssa työskentelevien ja heidän uraa ohjaavien kollegoiden kanssa. Heidän silmissään iso kuva on, että Veikkausliiga on sarja, johon on turha sijoittaa nuoria talentteja, koska täältä ei pääse eteenpäin.

Se on fakta, joka vaikuttaa toimijoiden päätöksiin. Toinen fakta ja samalla myös Veikkausliigan suuri tulevaisuuden mahdollisuus on se, että nämä kollegat eivät näe koko totuutta. Ensisijaisin syy vähäisiin siirtoihin ulkomaille ei ole niinkään Veikkausliigan yleinen taso, vaan talenttipelaajien vähäinen määrä ja ulkomaalaispelaajien korkea ikä. Taustaa tuntemattomalle Veikkausliiga näyttäytyy tällä hetkellä pääasiassa sarjana, josta on vaikea päästä eteenpäin.

Jos jokaisessa joukkueessa olisi 2–3 hyvällä kehityskaarella olevaa 18–22-vuotiasta ulkomaalaistalenttia, se nostaisi Veikkausliigan tasoa ja muuttaisi koko sarjan olemusta. Hyötyjiä olisivat myös suomalaisnuoret. Voisiko joku ulkomaille akatemiaan lähtevä pelaaja nähdä Veikkausliigan pidempään oikeana kehityspaikkana? Ja mikä tärkeintä, voisiko asia oikeasti olla niin? Ruotsin U19-maajoukkueen pelaajat kahta lukuun ottamatta edustavat ruotsalaisia seuroja, meillä ikäluokan kärjestä 13 pelaajaa on siirtynyt ulkomaille.

Ongelman ydin

Ongelman ydin lähtee siitä, että ulkomaalainen pelaaja hankitaan ensisijaisesti tekemään välitöntä tulosta.

Rekrytointistrategiassa ei ole juuri muita kriteereitä. Veikkausliigasta puhutaan kasvattajasarjana, mutta todellisuudessa valmentajat ajattelevat ja elävät tuloksista. Tulosta haetaan käytettävissä olevilla pelaajilla. Ja näinhän se kuuluu yleensä pääsarjassa ollakin, jos johto ei muuta määrää.

Tällaisessa mallissa toiminnasta tulee rekrytointimielessä lyhytnäköistä, mikä johtaa siihen, että Veikkausliiga-joukkueissa pelaajien vaihtuvuus vuosittain on huomattavasti korkeampi kuin eurooppalaisissa pääsarjoissa keskimäärin. Yleensä sopiva stabiilius korreloi menestystä ja erityisesti pelaajakehitystä. Aikaa ja usein myöskään intressiä kasvattaa varsinkaan ulkomailta hankittuja pelaajia ei ole; siksi nuoret loistavat poissaolollaan. Tämä ei ole valmentajien syy. Urheilujohdolta ja niiltä, jotka vastaavat pelaajabudjetin käytöstä, voidaan edellyttää myös taloudellista tulosvastuuta, jonka perusta on sovittu rekrytointistrategia.

Toinen ongelma on se, että suomalaisseuroilta on puuttunut lähes kokonaan omissa käsissään olevat ulkomaalaispelaajien scouting -prosessit. Kun seuralla ei ole rekrytointistrategiaa, eikä sen tukena selkeää scouting-prosessia, ollaan agenttien armoilla, reagoija. Agenttien päätehtävä on saada asiakkaalleen sopimus ja siitä itselleen palkkio – ei Veikkausliigan, seuran tai suomalaisen jalkapallon kehittäminen.

Kuvan muuttaminen alkaisi siitä, että Veikkausliiga -seurat muuttaisivat ulkomaalaisten pelaajien rekrytointistrategiaa sellaiseksi, että päätepysäkkipelaajien sijasta ne hankkisivat radikaalisti nuorempia pelaajia. Jos vaikka puolet hankittavista pelaajista olisi nuoria, tilanne muuttuisi ratkaisevasti. Hyvä rajapyykki voisi olla, että ”nuorten kiintiön” pelaaja on seuraan tullessaan maksimissaan 21-vuotias, mieluummin alle 20-vuotias.

Tärkeimmät kriteerit iän ja riittävän pelillisen tason lisäksi ovat jollakin tavalla todennettu halu ja kyky oppia uutta. Olisi tärkeää, että pyrittäisiin systemaattisesti hakemaan pelaajia, joilla on vielä niin sanotusti iso unelma elossa eli pelaaja tavoittelee tosissaan siirtoa isompiin seuroihin. Nyt keskimääräinen ulkomaalaispelaaja tulee VeikkausIiigaan, koska hän ei ole päässyt kovempiin sarjoihin ja unelma huipulle pääsystä on vaihtunut arjen realismiin.

Enemmän töitä, mutta palkitsevaa

Nuorten talenttipelaajien löytäminen vaatii toki enemmän työtä ja panostusta scouting-toimintaan, mutta nämä ovat kuitenkin perusasioita, jotka ovat täysin tehtävissä nykyresursseilla.

Ulkomaalaisten pelaajien rekrytointiin käytettävät paukut on järkevää kohdistaa ensisijaisesti nimenomaisesti nuoriin pelaajiin, koska sopivien nuorten pelaajien löytäminen on työläämpää, kilpailu heistä kovempaa ja taustatietoja on vähemmän saatavilla. Tarvittavat 25–30-vuotiaat pelaajat löytyvät suhteellisen kivuttomasti.

Veikkausliiga -seurojen harjoitusolosuhteet ja muut fasiliteetit kestävät vertailun varsin moneen kovaan jalkapallomaahan. Päivittäisen työnteon ja pelaajien kehittämisen kannalta oleelliset asiat ovat erittäin hyvässä kunnossa. Veikkausliigassa toiminta on muutenkin järjestäytynyttä ja selkeää, korruptiota ei ole ja kaikki toimii palkanmaksua myöten sovitusti.

Marko Saranlinnan mukaan Afrikasta olisi löydettävissä Medon kaltaisia lahjakkuuksia, jos suomalaisseuroille olisi sinne verkostot.

Myös valmennustiimit ovat hyvin koottuja ja tekijöitä on sen verran, että myös yksilö- ja pelipaikkakohtaiseen valmennukseen on resursseja ja hyvää osaamista. Lisäksi seuroissa alkaa olla aika hyvin kokemusta ja ymmärrystä erilaisista kulttuureista tulevien johtamisessa ja valmennustyössä. Myös Palloliiton säännöt ovat hyvin ulkomaalaisystävälliset pelaajamäärien ja palkkavaatimusten suhteen.

Jos Veikkausliigaa ajatellaan pelaajia kehittävänä koneena, kone on viritelty kuntoon ja se hyrrää kovilla kierroksilla, mutta raaka-aine on väärä. Siksi hyvin rakennettu kone on vahvasti vajaakäytöllä.

Veikkausliiga -seurojen resursseilla on täysin mahdollista saada Suomeen 18–23-vuotiaita pelaajia, joilla on maajoukkuetaustaa tai jotka ovat sen tasoisia. Se vaatii kuitenkin aktiivista jalkautumista markkinoille joko itse tai siihen erikoistuneen kumppanin kanssa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että on päästävä juureen eli näkemään itse paikan päälle, millaisia pelaajat ovat kentällä ja kentän ulkopuolella. Erityisen tärkeää on päästä luomaan neuvottelukontakti ilman turhan montaa välikättä.

Varsinkin Afrikassa ja Väli-Amerikassa on useita maita, joista myös suomalaisseurojen olisi mahdollista löytää nuoria lupaavia pelaajia, jotka olisivat erittäin halukkaita tulemaan Suomeen. Totta kai kilpailu on kovaa, mutta esimerkiksi Nigeriasta tai Kamerunista on hyvin organisoidulla työllä ja oikeilla kontakteilla mahdollista löytää Omar Colleyn, Dickson Nwakaemen, Dominic Chatton tai Medon kaltaisia eteenpäin meneviä pelaajia.

Liikkeellä ajoissa

Neuvotteluaseman kannalta tärkeintä on olla liikkeellä ajoissa, sillä se korreloi suoraan mahdollisuuteen saada pelaajia Suomeen. Alle 20-vuotiaiden MM-kisoissa onnistuvaa pelaajaa on vaikea saada nykyprofiilin Veikkausliigaan, mutta vuotta aiemmin saman pelaajan saaminen voi olla ratkaisevasti helpompaa – olkoonkin, että helppoa se ei ole koskaan.

Tunnistettujakaan lahjakkuuksia – kuten Alfredo Morelos – ei kannata sivuuttaa. Silloin on vain oltava valmius maksaa siirto- tai lainakorvaus ja/tai vaihtoehtoisesti myyvä seura saa pitää itsellään seuraavan siirron korvauksesta esimerkiksi 70 prosenttia. On parempi omistaa 30 prosenttia pelaajasta, jolla on todennäköinen myyntiarvo, kuin omistaa 100 prosenttia nollasta.

Jos Veikkausliigan seurat muuttaisivat rekrytointistrategiaansa, seuraukset olisivat moninaiset. Veikkausliigassa olisi lahjakkuustasoltaan parempia pelaajia. Usein nuori pelaaja on valmennettavampi kuin kokenut pelaaja, koska hänellä on vielä se suuri haave elossa.

Kun Veikkausliigassa pelaisi enemmän pelaajia, jotka ovat vahvalla nousukaarella, agentit olisivat halukkaampia sijoittamaan omia nuoria pelaajiaan Suomeen, ja agentit ja seurojen scoutit ottaisivat Veikkausliigan voimakkaammin omalle agendalleen. Tästä hyötyisivät sekä suomalaispelaajat että seurat.

Kehitys johtaisi siihen, että Veikkausliigasta alkaisi siirtyä ulkomaille useampia pelaajia, ja seurat alkaisivat saada siirtokorvauksia myös ulkomaalaisista pelaajista. Mitä enemmän seurojen tulot kasvaisivat, sitä lahjakkaampia talentteja ne voisivat hakea ja muutoin kehittää toimintaansa.

Samalla Veikkausliigan taso ja kaikenlainen pöhinä niin kentällä kuin seuroissakin kasvaisi. Suomalaisseurat ja niiden keskeiset toimijat myös verkottuisivat vielä paremmin maailman jalkapalloperheeseen. Nykyään ulkomailta tulevista pelaajatarkkailijoista valtaosa ei jatka Helsinkiä pidemmälle, koska ei tarvitse. Pelaajarekrytoijat kyllä tulevat vaikka Sallan Naruskaan tammikuussa, jos siihen on syytä.

Kulu vai sijoitus?

Eli mistä tämä on sitten kiinni?

Ei ainakaan rahasta

Suomalaisseurojen olisi ensi alkuun muutettava kustannusmielessä ajatteluaan ulkomaalaisista pelaajista. Nyt ulkomaalaisen pelaajan hankintaa ajatellaan ainoastaan kulueränä. Ulkomaalaiselle pelaajalle annettava sopimus, paikka kokoonpanossa, näyteikkunassa, tulisi nähdä myös potentiaalisena tuottoyksikkönä. Jotta hankittava pelaaja nähtäisiin myös tuottoyksikkönä, rekrytointistrategiaa olisi muutettava. Sijoittamalla tietyn verran pelaajaan, hänestä saadaan pelillinen panos, mutta sen lisäksi pelaaja voi tuoda merkittävää tuloa.

Nuoriin pelaajiin satsaamisessa kysymys ei ole lisäkulusta vaan strategisesta valinnasta. Kohtalaisen scouting-järjestelmän rakentaminen ja toteuttaminen vuositasolla voidaan toteuttaa yhden kokeneen ulkomaalaispelaajan hinnalla. Puhutaan siis muutamasta kymmenestätuhannesta eurosta.

Toinen asia on nuorelle pelaajalle maksettava palkka. Yhden nuoren pelaajan palkka ja kulut ovat karkeasti ottaen puolet siitä, mitä kokeneemmalle pelaajalle pitää maksaa. Moni organisoitumattomilta markkinoilta löydetty nuori talentti on tyytyväinen aloittaessaan Migrin toimeentuloedellytyksiä vastaavalla palkkatasolla.

Tästä saa laskennallisen haasteen jokaiselle Veikkausliiga-seuralle: jos kolmen kokeneen pelaajan sijasta seura hankkisi neljä nuorta pelaajaa, se saisi samalla rahamäärällä neljä talenttia ja maksaisi sen lisäksi scouting-järjestelmän ylläpidon. Oleellista on, että näillä kolmella kokeneella pelaajalla ei käytännössä ole jälleenmyyntiarvoa, mutta joistakin näistä nuorista ja hyvässä tapauksessa useammasta nuoresta voisi saada selvää tuottoa.

Suomalaisseuroilla olisi ollut saumat saada Alhassan Yusufin kaltaisia timantteja. Nyt IFK Göteborg odottaa vain, milloin kassa alkaa laulaa.

Suomalaisilla seuroilla olisi kaikki mahdollisuudet napata Ruotsissa viime kaudella Vuoden nuoreksi pelaajaksi valitun 20-vuotiaan Alhassan Yusufin kaltaisia timantteja, kunhan vain oltaisiin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Yusufin kohdalla se olisi tarkoittanut hänen löytämistään jo silloin, kun hän pelasi Tikitaka Academyssa Nigeriassa. Siirto Göteborgiin tapahtui euroilla, jotka mahtuvat hyvin myös meidän kärkiseurojen budjettiin.

IFK Göteborg on nyt loistavassa tilanteessa. Yusuf antaa vahvan pelipanoksen päivästä toiseen, hänen palkkansa on kohtuullinen ja seura voi pitkän sopimuksen turvin odottaa sopivaa hetkeä milloin hän siirtyy suurempaan seuraan. Siirto Göteborgista tulee olemaan jo useamman miljoonan euron siirto. Mikäli hänen kehityksensä jatkuu ennusteiden mukaan, hän siirtyy ennen 25 ikävuotta vielä suurempaan sarjaan. Oma villin utopistinen ennustukseni on, että hän päätyy tuolloin Kataloniaan.

Kuten Yusufin tapauksessa seurojen on oltava jämäköitä ja uskallettava varmistaa se, että seura saa siirtokorvauksen pelaajan siirtyessä ulkomaille. Käytännössä tämä tarkoittaa riittävän pitkää sopimusta. Jos pelaaja ja hänen taustansa ei tähän suostu, silloin on hypättävä pelaajan yli ja katsottava uutta pelaajaa. Järjestelmällisesti näin toimimalla markkina ja Veikkausliigan status muuttuvat.

Näin se toimisi

Tiedän toki, etteivät asiat muutu sormia napsauttamalla. Urheilujohtamisen taso on Veikkausliiga -seuroissa kirjavaa ainakin mitä tulee ulkomailta rekrytoimisen osaamiseen. Urheilullisia ratkaisuja tehdään erilaisilla kokoonpanoilla, ohuimmillaan päävalmentajan ja toimitusjohtajan voimin. Yhteinen nimittäjä tulosten perusteella on, että pelaajia rekrytoitaessa seuroilla ei ole kaupallista strategiaa, vaan pelaajat hankitaan vain pelaamaan tässä ja nyt. Tästä seuraa se, että ulkomaalaispelaajat ovat todennäköisesti Veikkausliigan suurin yksittäinen kuluerä ilman taloudellista tuotto-odotusta.

Jos asiat organisoitaisiin uudella tavalla, malli voisi olla tämä: Rekrytoidaan 18–21-vuotiaita ulkomaalaisia pelaajia ja päätetään, että esimerkiksi puolet ulkomaalaisista mahtuu tuohon ikähaarukkaan. Totta kai joukkueissa on aina paikka kokeneille avainpelaajille, jotka tuovat välittömän pelillisen tuloksen tai ovat muutoin ominaisuuksiltaan tärkeitä johtavia pelaajia ja hinta-laatusuhteeltakin perusteltuja hankintoja. Profiilihankintoihin voisi panostaa hieman enemmän, jos keskinkertaisuutta hankittaisiin vähemmän.

Laskennallisesti ensimmäisen kauden aikana nuori pelaaja oppii maan ja seuran tavoille ja ottaa homman haltuun, toisella kaudella hänessä pitää alkaa näkyä loistetta. Toisena tai viimeistään kolmantena vuonna pitää olla jo kiinnostusta potentiaalisilta ostajilta.

Kaupallisesti optimaalinen ikä siirtyä Suomesta ulkomaille on 20–23 vuotta. Loiste Veikkausliigassa pitää sattua tuohon ikäikkunaan. Näin pelaaja on kiinnostava ostokohde, ja pelaajalla on mahdollista saada vielä yksi merkittävä siirto ylöspäin, mikäli vain kyvyt riittävät. Tämä on merkittävä fakta ostavan seuran näkökulmasta. Ostaja pelaa omaa peliään, jossa muuttujia ovat hinta, välitön pelipanos, jatkomyynnin todennäköisyys, jälleenmyyntihinta jne. Mikäli kolmessa vuodessa Veikkausliigassa homma ei lennä tai kehitys muutoin tyssää, sitten vaan seuraava talentti tulille.

Euroopan viidessä suurimmassa sarjassa pelaavat pelaajat debytoivat joukkueissaan keskimäärin 21,7-vuotiaina. Esimerkiksi Bayer Leverkusenilla ulkomaalaisten pelaajien keski-ikä oli viime kaudella 23,4 vuotta, Real Madridilla 23,5 vuotta ja Liverpoolilla 24,6 vuotta. Noin puolet top 5 -sarjojen pelaajista rekrytoidaan kyseisten maiden ulkopuolelta. Ennen kuin pelaaja debytoi noissa seuroissa, on yleensä tapahtunut siirto tai kaksi 18 ikävuoden jälkeen.

Tämä on se ison kehyksen absoluuttinen huippu, jonka alla myös Veikkausliigasta lähtevien pelaajien siirrot tapahtuvat. Näissä tapahtumaketjuissa Veikkausliiga on paljon lähempänä häntää kuin kärkeä. Tästä saa perspektiiviä, mikä merkitys iällä on.

Ensimmäinen ja tärkein askel on alkaa pelata peliä oikean ikäisten pelaajien kanssa.

Se ei ole rahakysymys, vaan osaamis- ja ymmärryskysymys. Ja ne, jotka sen askeleen ymmärtävät, osaavat ja uskaltavat ottaa, ovat pelilaudalla voittajia.

Juttu on julkaistu alunperin Elmossa numero 7/2020. Julkaisemme kesän aikana poikkeuksellisesti Elmossa julkaistuja juttuja ilmaiseksi, kunnes lanseeramme syksyllä uuden maksullisen digipalvelumme.

Tilaa Elmo edulliseen tarjoushintaan tästä,  ja varmista, että saat jatkossa kaiken Elmon  digisisällön – kuten tämän jutun –  ja lähes 100-sivuisen lukupaketin kotiina kannettuna joka kuukausi yhdellä ja samalla tilaushinnalla.

Lue heinäkuun Elmo ostamalla digilehden irtonumero Lehtiluukusta tai painettu lehti irtonumerona Lehtipisteestä.