Vimpelin ja Kouvolan välieräsarjassa on äärimmäisen mielenkiintoinen taktinen ulottavuus – sisäpelin peluuttaminen.

Jaksopeli muutti pesäpallon luonnetta 1990-luvulla, kun yhdeksän vuoroparin sijasta peli pilkottiin kahteen neljän vuoroparin jaksoon. Se johti aiempaa selvempään roolittamiseen, koska otteluiden voittaminen edellytti jaksojen voittamista ja jaksojen voittaminen juoksujen lyömistä neljän vuoroparin aikana. Kaiken lisäksi jakson voittamiseen riitti hyvillä ulkopelijoukkueilla yleensä 2–4, juoksua.

Sotkamon Jymy on ollut tämän roolituksen mallioppilas: on kärki, joka menee kentälle, on päävaihtajat, jotka tekevät tilanteet, ja on kotiuttajat, jotka lyövät miehet kotiin. Joukkueiden kakkoskärjissä toimii sama logiikka – mutta sillä pelataan vain, jos pelaajia riittää kakkoskärkeen. Jos ei riitä, silloin hypitään pelaajien yli surutta.

Vimpeli on Superin tämän hetken paras ja monipuolisin sisäpelijoukkue, ja sillä on riveissään viisi erittäin läpilyöntivoimaista pelaajaa – tässä lyöntijärjestyksessä: Mikko Kanala, Elmeri Anttila, Perttu Ruuska, Matias Rinta-aho ja lyöjäjokeri Janne Mäkelä. Silti Vimpelikin pelaa lähtökohtaisesti juuri siten, kuten roolituksen kautta pelataan: kärki tekee tilanteen ja sen jälkeen tulee kotiutusosasto, joka jokereita myöten käytetään tarvittaessa ykköskärjen luoman tilanteen purkamiseen.

Vimpeli pelasi vielä muutama vuosi sitten räiskyvää läpilyöntipeliä. Kaksi 0–3-välierätappiota Joensuulle on kuitenkin saanut Vimpelinkin muuttamaan filosofiaansa. Läpilyöntejä haetaan edelleen, mutta ei enää yhtä aggressiivisesti jo vaihtotilanteissa kuin Joensuu-romahdusten aikaan, eikä Vimpeli ole enää riippuvainen läpilyönneistä saadakseen pelinsä auki.

Kouvola on neljästä välieräjoukkueesta ainoa, joka pelaa aidosti koko materiaalilla. Silläkin on toki erinomainen ykköskärki, mutta Iiro Haimin aikana Kouvola on siirtynyt keskipalkkijoukkueesta kahden kärjen joukkueeksi. Vielä viime kaudella sillä oli vahva keskipalkki ja huippuluokan lyöjäjokeri, Jere Dahlström. Tällä kaudella sen on ollut puolipakkokin siirtyä pelaamaan kahdella kärjellä, sillä Kouvolalla ei ole yhtä vahvaa kotiutusosastoa eikä samanlaisia huippuluokan lyöjäjokereita kuin muilla kärkijoukkueilla.

Siksi Haimin on ollut lähestyttävä sisäpeliä toisin – ja siinä hän on myös onnistunut. Viime vuoden välieräsarja runkosarjan kahdella tappiolla kahlannutta Joensuuta vastaan oli jo Haimin näytöstä. Hän ei vain pelannut kahdella kärjellä, vaan uskalsi ottaa miehiä kotiin käytännössä melkein kenellä tahansa ja milloin tahansa. Se tyrmäsi Joensuun ja oli hiuskarvan varassa, että se olisi riittänyt Suomen mestaruuteen saakka.

Taistelu

Pesäpallossa on lukematon määrä muuttujia, jotka voivat ratkaista ottelut, mutta Vimpelin ja Kouvolan välieräsarjan päätaistelu käydään juuri sisäpelissä. Toki kaiken perustana on aina tiivis ulkopeli ja se, kumpi joukkue tekee vähemmän virheitä ulkona, mutta tässä otteluparissa suurin lähtökohtainen ero joukkueiden välillä tulee juuri sisäpelissä.

Kouvola on perustanut koko kauden pelaamisensa tiiviiseen ulkopeliin ja siihen, että se on nirhannut jakso- ja otteluvoitot muutamilla juoksuilla. Vimpeli löi runkosarjassa 90 juoksua enemmän kuin Kouvola, mutta mikä mielenkiintoista – sen ulkokentästä lyötiin 13 juoksua vähemmän kuin Kouvolan ulkokentästä.

Tässä kohtaa tilastoja ei kuitenkaan kannata katsoa liikaa: Kouvola on erinomainen ulkopelijoukkue, mutta niin on myös Vimpeli. Keskinäisessä vertailussa voidaan aina puntaroida, onko Janne Kivipelto parempi lukkari kuin Perttu Ruuska, millaiset ovat joukkueen etukentät, polttolinjat ja koppariosastot – mutta ison kuvan tärkein erottava kysymys on sisäpeli.

Kumpi vai kampi?

Kumman sisäpelistrategia sitten toimii paremmin ja vie joukkueen finaaliin?

Vastaan näin:

Vimpeli on suosikki tässä ottelusarjassa juuri vahvemman sisäpelinsä kautta. Molempien ykköskärjet ovat onnistuessaan tasavahvoja, mutta kotiutusvoima kääntää vaa’an Vimpelille. Janne Mäkelä on lämmennyt elämänsä kuntoon, ja vaikka Perttu Ruuska on joutunut purkamaan paljon kakkosvaihtoja ja Matias Rinta-aholla ei ole kulkenut viime otteluissa, Vimpelin pääkotiuttajien kotiutusvoima on pelottava. Vimpelin vahvuutta lisää se, että kolmea pääkotiuttajaa säestää 3–4 hyvää kotiuttajaa.

Kaiken lisäksi myös kenttätasapaino on Vimpelin eduksi. Saarikenttä on joen ja vallitörmien myötä vaikea paikka vierasjoukkueille. Kouvolan kotikenttä oli ennen Kouvolan ehdoton ase, mutta pomppu ei nouse enää samalla tavalla täksi kaudeksi uusitulta tekonurmialustalta. Samalla Kouvola on menettänyt yhden kovan kilpailuvaltin.

Kouvolan sauma on siinä, että sen ulkokenttä pitää juoksumäärät pieninä – ja Haimi pääsee pyörittämään rohkeaa ja arvaamatonta sisäpeliään. Lopulta kaikki kuitenkin tiivistyy siihen, kuka lyö miehiä kotiin – joko yllätysotoilla tai yllätyksettömillä otoilla.

Kouvolan tärkeimpien kotiuttajien, Matti Latvalan ja Janne Kivipellon, on saatava kumuransa putoamaan, ja pelasipa välieräsarjassa kumpi tahansa, lyöjäjokeri Ossi Meriläinen tai Toni Kohonen, tai molemmat, myös heidän on onnistuttava.

On myös mielenkiintoista nähdä, miten paljon Juho Hacklinia käytetään kotiuttajana ja miten paljon vaihtajana. Arttu Ruuskan peluuttaminen viime otteluissa kolmosena viittaa siihen, että Hacklinia käytetään enemmän myös kotiuttajana.

Kouvolan kotiutusosasto ei ole yhtä vahva kuin Vimpelillä, eikä joukkueella ole samanlaista läpilyöntipelotetta – mutta silläkin on mahdollisuutensa. Ei suuren suuri, mutta onpahan kuitenkin.