Wima Murto hyppäsi alkuvuodesta 2016 hurjan hallitykityksen päätteeksi nuorten ME-luvut 471. Siinä kohtaa hänen tulevaisuutensa näytti kovin erilaiselta kuin mitä sen jälkeen on nähty.

Superkevään jälkeen meno alkoi oudosti tökkiä. Kun Rion olympiareissu jäi juuri ja juuri 18-vuotiaana karsintaan, alkoi synkkä ajanjakso. Tuli kaikenlaista pikkuvaivaa, aikuisten maailman siirtyminen toi henkistä painetta. Tulokset eivät kehittyneet kuten luultiin. Päinvastoin, ne taantuivat.

Siinä missä kaikki oli mennyt kesään 2016 kuin itsestään, mikään ei enää tuntunut sen jälkeen onnistuvan.

Murron uran viimeiset viisi vuotta ovat menneet tavalla, joka on katsojan silmissä näyttänyt lähinnä harharetkeltä. Kaikkea on leimannut epävarmuus. Monia valmentajanvaihdoksia, monenlaista kokeilua. Hakemista sieltä, hakemista täältä.

Olympialaisten parhaat kertoimet Expektiltä!

Mutta se olennainen, tuloskehitys, se on polkenut paikoillaan, jopa taantunut.

Tämä on saanut aikaan ilmapiiriä, jossa Wilma Murto on alkanut näyttää menetetyltä tapaukselta. Taas yhdeltä surulliselta esimerkiltä, joka vahvistaa 2000-luvulla muutenkin turhan tutuksi tullutta havaintoa: Suomessa syntyy huippulupaavia urheilijoita, mutta heitä ei osata valmentaa aikuisten huipulle.

Onneksi näin ei kuitenkaan oikeasti päässyt käymään.

Vuodet ovat olleet vaikeita, niissä on ollut tiettyä harharetkimäisyyttä, mutta loppujen lopuksi kaikki tuo on sittenkin kääntymässä tärkeäksi kokemukseksi, kasvukivuiksi, joiden jäljiltä on kuoriutumassa esiin aikuistunut ja tasapainottunut huippuseiväshyppääjä.

Yhä vain 23-vuotias

Wilma Murrosta on puhuttu urheilujulkisuudessa jo niin kauan, että olemme alkaneet pitää häntä paljon kokeneempana urheilijana kuin hän lopulta onkaan.

Tai kokenut hän alkaa jo hiljalleen ollakin, mutta pitää muistaa että hän oli vaikean uravaiheen alkaessa Rion kisoihin aikaan vasta 18-vuotias.

Siitä on nyt viisi pitkää vuotta, joiden aikana hän on ehtinyt muuttua yleisurheilun mediapinnalla tutuksi kasvoksi, mutta ei se Murrosta vieläkään tee kuin 23-vuotiaan.

Tässä iässä ollaan vielä vaiheessa, jossa vasta kypsytään aikuisiksi huippu-urheilijoiksi. Ollaan kaikkea muuta kuin ikäloppuja.

Huippulahjakkaiden teinitähtien kohdalla on helppo unohtua ihasteleman tuloskehitystä ja maalaamaan sen perusteella hämmästyttävää tulevaisuutta, mutta samalla unohtuu turhan usein nähdä se, että todelliseksi aikuishuipuksi kasvu vaatii paljon muutakin kuin teininä säkenöivää tulostasoa.

Kokonaisvaltainen kasvu kypsäksi urheilijaluonteeksi, jota aikuisten kovassa huippu-urheilutodellisuudessa – ja samalla kaikessa muussakin aikuiselämän kokonaisuudessa – vaatii, vie jokaisella omat oppivuotensa.

Se, että teinitähtien tulostaso usein romahtaa 20 ikävuoden tienoilla muutamaksi vuodeksi, ei ole merkki lahjakkuuden ja tulospotentiaalin katoamisesta. Kyse on vain normaalista aikuistumiseen kuuluvasta tasapainovaikeudesta. Nuoruus on välillä melkoista hakemista, myös urheilijalla.

Tässä asiassa ei ole sinänsä mitään ihmeellistä, se kuuluu normaaliin kasvuprosessiin, mutta eihän se aina helppoa ole. Ei varsinkaan, jos asetelmaan liittyy jo teinivuosina alkanut julkisuus ja kohtuuttomuuksiin nousseita tulosodotuksia.

Timantit kypsyvät paineessa, mutta myös ajan kanssa. Tämä tahtoo välillä unohtua nuorten superlupausten kanssa. Vaikka tulokset kehittyisivät etuajassa, kaikki huippu-urheilijaksi kasvamisen tärkeät asiat eivät sittenkään kehity samassa tahdissa – se on syytä muistaa silloin, kun meno alkaa oudosti tökkiä.

Tämän asian kanssa hätäily on saanut turhan monet lahjakkuudet lopettamaan uransa liian aikaisin. Myös Wilma Murron kohdalla oli tämä riski.

Onneksi hänen uransa ei ole tuhoutunut. Päinvastoin. Rion karsinnasta alkanut vaikea vaihe alkoi osoittaa päättymisen merkkejä jo viime kesänä. Hallikausi vahvisti tunnetta.

Tämän kesän tulosten paluu viiden vuoden takaisia lukemia hipovalle tasolle on vahvistanut tunnetta paluusta sille kehityspolulle, mistä joskus pudottiin. Se, että Wilma Murto selvitti Tokion karsintakisan ja esiintyy nyt olympiafinaalissa, paketoi lopullisesti uran vaikean jakson.

Murto on nyt kuitenkin olympiafinalisti. 23-vuotiaana. Eikä teininä osoitettua potentiaalia ole sittenkään hukattu mihinkään. Tästä avautuu aivan uudenlainen tie eteenpäin.

Tämä havainto on yksi Tokion olympiakisojen tärkeimmistä suomalaissaavutuksista, vaikka kovin moni ei sitä välttämättä osaa enää nähdäkään.

Laajempikin ilmiö

Wilma Murron kohdalla näkyvä ilmiö ei näy Tokiossa pelkästään hänen kohdallaan. Viivi Lehikoisen paluu synkiltä vuosiltaan on lähes identtinen ilmiö.

Myös se, että Elina Lampela ylipäänsä on näissä kisoissa, on rohkaisevaa.

Vastaavia esimerkkejä on tekeillä suomalaisessa lajiporukassa nyt laajemminkin.  Uuden sukupolven lajijohtajat ja valmentajat osaavat käsitellä urheilijoitaan vaikeina hetkinä astetta aiempaa fiksummin. Lisäksi urheilijoiden omilla taustoilla on nyt parempia tukiverkostoja kuin vielä muutama vuosi sitten.

Tämä kaikki on luonut turvaa, jonka puitteissa on uskallettu jatkaa urheilemista. Vaikka kompassi on ollut hetkittäin hukassa, on jaksettu etsiä reittiä eteenpäin.

Elämän luonne on sellainen, että jokainen harharetki on opintomatka, jos ne opitaan niin näkemään. Harva 20-vuotias osaa kuitenkaan elämänsä ensimmäisiä aidosti vaikeita vaiheita niin kohdata. Siksi on erittäin tärkeää, että urheilijoille löytyy tässä vaiheessa henkistä tukiverkostoa.

Tätä asiaa on suomalaisessa urheilussa perinteisesti ymmärretty todella huonosti. Sen vuoksi olemme hukanneet aivan liian monta lupaavaa urheilu-uraa.

Se, että tässä asiassa näyttää olevan tapahtumassa muutos, on oikeastaan se kaikista tärkein havainto, mikä tähän yleisurheilussa näkyvään uudenlaiseen pirteämpään ilmeeseen liittyy.

Se, että näissä kisoissa on yksilötasolla tapahtunut paljon hyvää etenemistä, ei ole sattuma. Jotakin on saatu aikaan.

Se lupaa yleisurheilulle erittäin hyvää 2020-lukua.