Vuoden 2004 EM-karsinnat alkoivat Suomen osalta myrskyisissä tunnelmissa syyskuussa 2002.

Urheilulehti julkaisi päivää ennen EM-karsinnat avannutta Wales-ottelua kansijuttunaan laajan artikkelin, jossa kerrottiin A-maajoukkueen pelaajien pitävän päävalmentaja Antti Muurista mukavana miehenä, mutta valmentajana pellenä.

Väitteet olivat rajua, sillä Muurinen oli suuren yleisön silmissä sateentekijä. Hän oli johtanut neljää vuotta aiemmin HJK:n sensaatiomaisesti Mestarien liigaan, ja Suomen A-maajoukkue oli pelannut hänen alaisuudessaan erinomaisia otteluita. Kreikka oli kaatunut kesällä 2001 MM-karsinnassa 5–1, ja Portugali ja Belgia harjoitusmaaotteluissa molemmat 4–1.

Suomalaisen jalkapallon Kultainen sukupolvi oli voimissaan, ja Muurinen näytti olevan se kultasormi, joka voisi viedä Suomen arvokisojen lopputurnaukseen.

Urheilulehden juttu oli ensimmäinen tahra Muurisen kiiltokuvassa. Muurinen ei ollut A-maajoukkueelle mahdollisuus, vaan rasite, käsijarru, joka estäisi Kultaisen sukupolven saavuttamasta täyttä potentiaaliaan.

Osa piti juttuja härskinä ja tarkoituksenhakuisena Urheilulehden markkinointitemppuna, ja osa ihmetteli, miten Muurisen saavutuksia vasten hänen ammattitaitonsa valmentajana voitiin kyseenalaistaa.

Se on totta, että Urheilulehden kyseiseen numeroon liittyi tarkkaan suunniteltu markkinointi-isku. A-lehdet oli ostanut Urheilulehden kahta kuukautta aikaisemmin ja Suomi–Wales-ottelun piti olla Urheilulehden ensimmäinen näyttävä markkinointitempaus. A-lehdet oli painattanut 34 000 ylimääräistä Urheilulehden numeroa ja ne oli tarkoitus jakaa Wales-ottelussa jokaisen katsojan istuimelle valmiiksi.

Kun Palloliiton johto näki kyseisen Urheilulehden kannen, 34 000 Urheilulehteä kärrättiin Olympiastadionilta lehtikeräykseen.

Oliko kyse siis oikeasti Urheilulehden härskistä ja laskelmoidusta markkinointi-iskusta?

Tarina tarinan takana

Jotkut tarinat alkavat paljon kauempaa kuin miltä ne näyttävät.

Tämä tarina alkoi eräästä keskustelusta yli vuotta aikaisemmin.

Keskustelun aikana tuli puheeksi A-maajoukkue – sen upeat tulokset, Kultainen sukupolvi ja Antti Muurinen.

Muurisen sopimus oli päättymässä, ja totesin sen kummemmin ajattelematta, että sopimuksen jatkaminen on varmaankin pelkkä muodollisuus.

Ei kuulemma ollut.

Maajoukkueen avainpelaajien palaute oli saanut Palloliiton johdon epäröimään, kannattiko Muurisen sopimusta jatkaa.

Väite kuulosti Muurisen saavutuksia ja maajoukkueen tuloksia vasten peilattuna uskomattomalta, mutta perusteet olivat raakoja. Kysymys ei ollut mistään maajoukkuepelaajien naureskelusta Muurisen selän takana tai Pensseli-vitsien tyyppisistä heitoista, vaan konkreettisista ja koruttomista esimerkeistä, mitä pukukopissa ja ottelupalavereissa oli puhuttu ja millaisia kiusallisia tilanteita siellä oli syntynyt.

Antti Muurinen oli A-maajoukkueen päävalmentajana mielenkiintoinen persoona. Hän esiintyi julkisuudessa harmittamattomana ja jopa koomisena hahmona. Tuota mielikuvaa vahvistivat hänen julkiset lausuntonsa siitä, kuinka hän joi normaalia Cokista vain silloin, kun oli syytä juhlia, ja muulloin hän joi aina Light-Cokista. Tai, että hänkin osasi kyllä sanoa tarvittaessa sanoa kovan sanan – esimerkiksi sellaisen sanan kuin jummijammi.

Todellisuudessa Muurinen oli kuitenkin salaviisas pirulainen, joka esitti tyhmempää kuin oli. Hän osasi juonitella, pelata pelejä ja manipuloida.

Kun jatkosopimusta Palloliiton kanssa ei alkanut kuulua, Muurinen sopi HJK:n pääomistajan Olli-Pekka Lyytikäisen kanssa, että hän tekee HJK:n kanssa sopimuksen, jos Palloliitto ei ole tehnyt hänen kanssaan jatkosopimusta juhannukseen 2001 mennessä.

Peliliike tehosi. Kun Palloliitto löi jatkosopimuspaperin Muurisen eteen, kaksi vanhaa saimaannorppaa hymyilivät leveästi. Oli voitettu se peli, mikä pitikin voittaa.

Hiljainen ääni

Myös toisella rintamalla asiat etenivät. Urheilulehden taloudellinen tilanne oli uhkaava ja sen yli satavuotias tarina uhkasi päättyä keväällä 2002, kunnes Olli-Pekka Lyytikäinen päätti, käytännössä yhden puhelun aikana, ostaa Urheilulehden.

Heinäkuussa 2002 Urheilulehden historiassa alkoi uusi aika.

Tuon uuden ajan myötä Urheilulehden toimitusta vahvistettiin ja asioihin ja niiden tutkimiseen voitiin panostaa.

Yksi asia, joka otettiin suurennuslasin alle, oli A-maajoukkue ja ennen kaikkea tapaus Muurinen.

Vuoden aikana kuva Muurisesta ja hänen asemastaan oli alkanut tarkentua. Heinäkuussa 2002 Muurisen aseman selvityksessä siirryttiin systemaattisempaan vaiheeseen. Kokosimme neljän miehen iskuryhmän, johon kuului lisäkseni kaksi toimittajaa ja yksi ulkopuolinen tekijä, jolla oli asemansa puolesta suorat suhteet maajoukkueen sisälle.

Päätimme, että keräämme tietoa kukin omista kanavistamme maajoukkueen sisältä, kokoamme tiedot yhteen ja päätämme sen jälkeen, mitä teemme vai teemmekö mitään.

Päätimme jättää myös erään tietyn maajoukkuepelaajan näiden keskustelujen ulkopuolelle. Kerroimme hänelle kyllä asiasta, mutta sovimme, että hän saisi luettavakseen valmiin jutun ennen sen julkaisua ja veto-oikeuden korjata minkä tahansa jutun väitteen.

Selvityksen aikana keskustelimme useiden maajoukkueen sisäpiirin ja Palloliiton ihmisten kanssa. Heidän joukossaan oli kuusi silloisen A-maajoukkueen pelaajaa. Kun juttu valmistui elokuun lopussa 2002, se lähetettiin vielä seitsemännelle maajoukkuepelaajalle, jolla oli oikeus muuttaa jutusta mitä tahansa, mikä ei hänen mielestään pitänyt paikkaansa.

Hänen vastauksensa jutun luettuaan oli ytimekäs. Jutusta ei tarvinnut muuttaa sanaakaan.

Kysymys journalismille?

Tapaus Muurisessa riittäisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta Muurista on moukaroitu vuosien aikana liiankin kanssa. Vaikka kritiikille olisi kuinka hyvät perusteet, jossain kulkee se raja, että saman asian hokeminen ei ole enää perusteltua – eikä hyvää journalismia.

Me moukaroimme Urheilulehdessä Muurista liian usein samoilla perusteilla. Se oli minun virheeni.

Tapaus Muuriseen liittyy toinen journalismin kannalta paljon suurempikin kysymys: Mikä oli tapaus Muurisen ensimmäisessä luvussa hyvää ja mikä huonoa journalismia?

Kun Urheilulehti julkaisi ensimmäisen jutun Muurisesta, sen kiistivät kaikki. Ensin Palloliitto omassa tiedotteessaan, sen jälkeen maajoukkuepelaajat Palloliiton tiedotustilaisuudessa. Väitteissä ei ollut kuulemma mitään perää.

Tästä päästään varsinaiseen kysymykseen:

Jos lukuisat maajoukkueen sisäpiiriläiset – heidän joukossaan seitsemän pelaajaa – kertovat yksityisesti ja yhtenevästi, että Muurisen ammatillisessa osaamisessa on suuria puutteita ja hän ei siksi nauti maajoukkuepelaajien silmissä juurikaan arvostusta päävalmentajana, kumman näkemyksen kirjoittaminen on silloin parempaa journalismia – tuon ylläkuvatun näkemyksen vai sen näkemyksen, jonka maajoukkuepelaajat ja Palloliitto kertoivat omissa tiedotustilaisuuksissaan ja tiedotteissaan?

Suomalaisessa urheilujournalismissa – ja journalismissa laajemminkin – ihmisten lausunnoille on annettu ja annetaan edelleenkin liian suuri painoarvo. Aivan kuin se, mitä joku sanoo, olisi automaattisesti ja aina totta.

Ongelmana eivät ole suuret valheet. Jos joku suomalaisprofeetta sanoo, että syyskuussa tulee maailmanloppu, yksikään lehti ei sitä julkaise – vaikka uutinen sinällään olisi ilman muuta etusivun uutinen.

Ongelma on sellaisissa asioissa, joita maallikon on vaikea nähdä ja ymmärtää. Näitä asioita ovat urheilussa esimerkiksi pelilliset asiat. Kysymys ei ole vain siitä, että peliä voitaisiin nähdä ja tulkita eri tavalla, vaan valmentajat voivat rallatella vapaasti melkein mitä tahansa ilman, että haastattelijan ymmärrys pelistä riittäisi muutamia yksittäisiä toimittajia lukuun ottamatta kyseenalaistamaan puheet.

Samalla tavalla monissa ymmärrettävistä syistä salaisina pidettävissä asioissa mediat päästävät jatkuvasti läpi pieniä ja suuria valheita uskomalla siihen, miten esimerkiksi seuran puheenjohtaja sanoo.

Pelaajia, valmentajia, puheenjohtajia ja muita urheilun toimijoita voidaan toki syyttää valehtelusta, mutta kuka tässä maassa on oikeasti niin tomppeli, että hän kuvittelisi ihmisten puhuvan haastatteluissa aina vain ja ainoastaan totta.

Totta vai valhetta?

Muurisen tapaus on hyvä esimerkki. Uskooko joku oikeasti, että joku maajoukkuepelaaja olisi sanonut tv-kameroiden edessä sen, minkä hän sanoi yksityiskeskustelussa, että Antti on mukava mies, mutta valmentajana pelle?

Ja voidaanko rehellisyyttä edes vaatia haastateltavilta kaikissa tilanteissa. Voidaanko esimerkiksi seuran puheenjohtajalta vaatia, että hän sanoisi seuran – kuten joukkueurheilussa jatkuvasti tapahtuu – etsivän uutta päävalmentajaa salaisesti nykyisen päävalmentajan selän takana, koska emme ole tyytyväisiä häneen?

Tai että joku liigaseuran pelaaja sanoisi, että valmentajamme on täysi amatööri pelillisissä asioissa?

Tai jos mennään suomalaisen urheilujournalismin synkimpään lukuun, Lahden MM-dopingskandaaliin 2001: Tekikö Jari Isometsä oikein vai väärin valehdellessaan suorassa tv-lähetyksessä, ettei hänen dopingtapaukseensa liity ketään muita maajoukkueen toiminnassa mukana olevia henkilöitä?

Kyllä hän toki valehteli – mutta hän valehteli pelastaakseen muut. Sitä voisi valehtelusta huolimatta pitää kunniallisena tekona.

Mutta mitä kunniallista oli siinä, että suomalaisessa urheilujournalismissa ei käyty minkäänlaista kriittistä keskustelua Lahden skandaalin jälkeen siitä, miten suomalainen urheilujournalismi oli muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ummistanut silmänsä suomalaisen urheilun kaikkien aikojen suurimmalta valheelta?