Ne kasvot olivat rumat silloin ja ne kasvot ovat rumat tänään.

Jalkapallon EM-kisat järjestettiin koronakriisin takia haastavissa olosuhteissa – ja kisojen käsikirjoitukseen tuli täysin odottamaton ja dramaattinen käänne, kun Christian Eriksen sai Tanskan ja Suomen välisessä ottelussa sydänkohtauksen.

Silti, kaiken draaman ja kaiken haastavuuden keskellä, jalkapallo ja urheilu lopulta voittivat.

Voisimme tänä päivänä arvostella kisoissa tiettyjä asioita – alkaen otteluiden pelaamista varsinkin vielä tällaisena aikana eri puolilla Eurooppaa ja päätyen vaikka suomalaisten kisaturistien Pietarista mukanaan tuomaan uuteen koronatartuntojen ryppääseen.

Näissä EM-kisoissa oli kuitenkin yksi vielä vastenmielisempi ongelma – englantilaisten kannattajien käyttäytyminen ja siihen vahvasti kytkeytyvä rasismi.

***

Myönnän avoimesti, että olin nuoruudessani Ison-Britannin ja brittiläisyyden suuri ystävä. Suoranainen ihailija.

Rakkauteni alkoi jalkapallosta – niistä taianomaisista elokuvateattereiden valkokankaalla vuosia myöhemmin esitetyistä koosteista jalkapallon vuoden 1966 MM-kisoista. Siihen asti kuvat olivat olleet mustavalkeita, mutta nyt niissä oli väri. Se hurmaavan sävyinen Englannin punainen pelipaita, joka päällä Geoff Hurst iski aurinkoisella Wembleyllä kolme maalia Saksan verkkoon MM-finaalissa, oli kauneudessaan mykistävää. Olin myyty.

Sitä seurasivat väistämättömät asiat: rakastuminen Arsenaliin, rakastuminen Lontooseen – ja kaiken mahdollisen ja mahdottoman tiedon hankkiminen Britanniasta ja brittiläisyydestä.

Olin naiivi, mutta en sokea ja tyhmä. Ymmärsin toki, että kaikki brittiläisyyteen liittyvät ei ollut kaunista, mutta ajattelin, että kaikilla mailla on oma musta puolensa ja musta historiansa. Toisille mustempi, toisilla vähemmän mustempi, mutta musta kuitenkin. Jopa meillä suomalaisilla.

Tiesin jalkapallohulluna myös huligaaniongelmasta, mutta Suomesta katsottuna se oli jotain sellaista, joka ei oikeasti muuttunut lihaksi ja vereksi. Huliganismi oli tietoa ja valokuvia, mutta ei konkretiaa. Sitä, että sitä olisi katsonut silmästä silmään.

***

Sitten tuli se päivä. Muutin Englantiin.

Aluksi kaikki näytti juuri niin taivaalliselta kuin Suomesta käsin asioiden kuvitteli näyttävän. Tai oikeasti vieläkin taivaallisemmalta. Arsenal, jalkapallo, Lontoon historialliset paikat, Tube, pubit – ja englantilaisten ystävällinen ja ylikohtelias käyttäytyminen.

Cheers, mate!

Mutta sitten tuli toinen päivä, ehkä noin kahta vuotta myöhemmin. Englantilainen ja skotlantilainen ystäväni väittelivät omilla typerillä argumenteillaan, kumpi on parempi maa – Englanti vai Skotlanti.

Pyysivät minut tuomariski. Sanoin, ettei kiinnosta, mutta englantilainen ystäväni ei hellittänyt. Hän vaati, että minun, ulkomaalaisen, olisi suorastaan velvollisuus ottaa asiaan kantaa.

Otin lopulta:

”Tämä maa, Englanti, on maailman suurin persereikä!”, sanoin.

Mitä kahden vuoden aikana oli tapahtunut? Mikä rakkauteni ja ihailuni olivat tappaneet?

Vastaus on sama asia, joka on jättänyt synkeän varjon näiden EM-kisojen kylkeen.

Rasismi. Muukalaisviha. Viha erilaisuutta kohtaa. Viha vähemmistöjä kohtaan. Viha kaikkea muuta kuin sitä ylivertaista kansakuntaa kohtaan, joka kuvitteli olevansa vieläkin maailman mahtavin imperiumi ja hallitsevansa edelleen maailman meriä ja aaltoja.

Minä en saanut osakseni varsinaista vihaa, sillä olin englantilaisten ystävieni mukaan heidän valkoinen serkkunsa.

Mutta kaikki eivät olleet.

***

Ensimmäinen yllätys, jota Suomesta käsin oli ollut vaikea nähdä, oli juutalaisviha. En toki pysty sanomaan, miten paljon eri yksilöt oikeasti vihasivat juutalaisia, mutta Tottenham oli 1980-luvun lopulla Englannin vihatuin jalkapalloseura, koska sitä pidettiin juutalaisten seurana. Kaasulaulujen laulaminen katsomossa kuulosti järkyttävältä.

Toinen vihankohde oli tutumpi. Tummaihoiset pelaajat.

Sen suhteen maailma oli kuitenkin muuttumassa. Arsenalin ja Tottenhamin stadioneilla tummaihoisia pelaajia ei enää pilkattu, mutta kun satumaisen taitava John Barnes debytoi Liverpoolissa elokuussa 1987 Arsenalia vastaan Highburylla, stadionin toisesta päädystä kajahti äänekäs jollotus:

”Niggerpool, Niggerpool, Niggerpool!”

Laulajat olivat Liverpoolin omia kannattajia.

Tutkijat ovat selittäneet, että rasismin juuret Britanniassa juontuvat menneeseen aikaan – siihen aikaan, kun Britannia oli vielä jyrkästi jakautunut luokkayhteiskunta. Luokkayhteiskunnassa ihmiset arvotettiin sosiaalisen luokkansa ja yhteiskunnallisen taustansa perusteella.

Tavalliset työtä tekevät kansalaiset ja varsinkin työväenluokkaiset kansalaiset kokivat olevansa kolmannen tai neljännen luokan kansalaisia – mutta Britanniassa oli heitäkin alempiarvoisia kansalaisia. He olivat siirtolaiset: afrikkalaiset, aasialaiset, juutalaiset, intialaiset, pakistanilaiset, itäeurooppalaiset – kaikki ne, jotka eivät olleet tuota ylvästä brittiläistä herrakansaa.

Jalkapallo oli ja on edelleen taustoiltaan voimakkaasti työväenluokkaista urheilua. Jalkapallohuliganismista syytettiin aiemmin työväenluokkaista arvomaailmaa, mutta rasismi ja epäluuloisuus erilaisuutta kohtaan elävät paljon syvemmällä brittiläisessä yhteiskunnassa kuin vain työväenluokkaisessa arvomaailmassa. Brexit on korostanut entisestään tuota arvojen jyrkkyyttä.

***

Jalkapallo on taistellut näkyvästi rasismia vastaan, mutta EM-kisojen aikaiset ja varsinkin EM-finaalin jälkeiset tapahtumat osoittavat, että tekemistä vielä riittää – itse asiassa valtavasti. EM-finaalin rangaistuspotkukisassa epäonnistuneiden Marcus Rashfordin, Jadon Sanchon ja Bukayo Sakan saamat rasistiset törkeydet kertovat omaa kieltänsä siitä, kuinka sairas tämä maailma vielä synkeimmiltä osiltaan on.

Rasismista ei voi toki syyttää yksin jalkapalloa, sillä syyt ovat pohjimmiltaan sosiaalisia ja yhteiskunnallisia. Jalkapallo voi kuitenkin hoitaa oman tonttinsa – aivan samalla tavalla kuin se toimi aikoinaan huliganismiongelman kanssa. Jalkapallo ei pystynyt poistamaan huliganismin juurisyitä, mutta se pystyi kitkemään huliganismin lähes kokonaan stadioneilta – varsinkin Englannissa.

Huliganismi laitettiin jalkapallossa kuurin ennen kaikkea määrätietoisuudella. Sillä, että asioita ei katsottu enää läpi sormien, vaan ongelmiin puututtiin systemaattisesti ja tinkimättä. Ainoa hyväksyttävä toleranssi oli lopulta nollatoleranssi.

Jalkapallo ei voi yksin lopettaa rasismia. Se ei voi sulkea ihmisten tilejä sosiaalisessa mediassa, eikä se voi estää sitä, jos joku on rasisti. Jalkapallo on kuitenkin niin suuri maailmanlaajuinen liike, että se voi käyttää vaikutusvaltaansa eikä vain kyyristellä kauniiden sloganeiden takana.

Englannissa keväällä toteutetulle jalkapalloilijoiden ja jalkapallossa mukana olevien tahojen muutaman päivän sosiaalisen median boikotille naureskeltiin, mutta naureskelun sijasta paljon tärkeämpää olisi ollut nähdä, että tämä voisi olla jonkun alku. Että seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla kyse ei enää olekaan muutamasta päivästä tai pelkästään englantilaisten jalkapallopiirien boikotista. Joku voi aina tilit sulkea ja jos sitä jotain painostaa maailmanlaajuinen kansanliike, kyllä se jokin sitä ääntä kuuntelee.

***

Jalkapallo voisi myös omissa toimissaan olla päättäväisempi ja jyrkempi. Hyvä esimerkki oli Slavia Prahan Ondrej Kudelan rasistinen huutelu Glen Kamaralle Eurooppa-liigan ottelussa. UEFA:lla olisi ollut mahdollisuus näyttää, mitä no to racism oikeasti tarkoittaa, mutta kymmenen ottelun pelikielto oli enemmänkin vitsi kuin todellinen rangaistus asiasta.

En väitä, että EM-kisojen rasistiset ilmiöt olisivat seurausta UEFA:n lepsusta linjasta Glen Kamaran tapauksen yhteydessä, mutta UEFA hukkasi yhden mahdollisuuden, jossa se olisi voinut linjata asioita toisinkin.

Nyt sillä on käsissään toinen tapaus. Miten se tähän reagoi vai reagoiko mitenkään?

Pää on aina helpompi laittaa pensaaseen kuin kohdata totuus ja tehdä sille jotain.