Wayne Rooney oli jalkapalloilijana pelaaja, jonka vihaamiseen oli helppo rakastua.

Rooney oli koira kentällä ja kentän ulkopuolella. Milloin hän oli otsikoissa suhteistaan prostituoituihin, milloin johonkin elämän potkimaan isoäitiin, milloin tosi-tv-tähtiin, milloin siksi, että hänet oli napattu ratin takaa jurrissa tai hänet oli heitetty putkaan humalaisen käytöksen vuoksi.

George Bestiä rakastettiin samoista ansioista, mutta Rooney vihattiin. Hänen suosiotaan laski se, että hän oli koko ajan naimisissa nuoruuden rakastettunsa kanssa – ja jäi kerran kiinni maksullisissa käymisestä kuukausi ennen lapsensa syntymää. Sekään ei kansankunnan sydämiä lämmittänyt, kun Rooney heitti Englannin maajoukkueen entisen kapteenin, Emlyn Hughesin, kuolemaa jälkeen hihassaan olleen mustan surunauhan nurmikolle joutuessaan vaihtoon.

Arsenalin kannattajilla oli erityinen syy vihata Rooneya.

Rooney teki lokakuussa 2002 Evertonissa uransa debyyttimaalin 16-vuotiaana upealla yläkierteisellä laukauksella, joka meni ylähirren kautta maaliin. Tuo osuma päätti Arsenalin 30 tappiottoman liigaottelun putken.

Kahta vuotta myöhemmin Rooney katkaisi Old Tarffordilla Arsenalin ennätyksellisen 49 tappiottoman liigaottelun putken filmaamalla kaikkien rakastaman erotuomarin, Mike Rileyn, silmien alla 73 minuutin pelin jälkeen rankkarin, josta Ruud van Nistelrooy ampui Unitedille 1–0. United voitti ottelun lopulta 2–0, mutta Arsenalin pelaajat eivät voineet sulattaa tappiota. Ottelu päättyi kuuluisaan Pizzagate-episodiin, kun Cesc Fàbregas heitti Arsenalin pukuhuoneesta pizzat Alex Fergusonin rinnuksille.

***

Rooneyn kohdalla kävi, kuten monien muidenkin vihaamieni jalkapalloilijoiden kohdalla on käynyt. Pelin kauneus pakotti lopulta tekemään kunniaa Rooneylle ja tunnustamaan, että hän oli poikkeuksellinen jalkapalloilija.

Nyt Rooneyn kunnioitus on noussut entisestään. Ei siksi, että pitäisin häntä erinomaisena valmentajana, vaan hänen asenteensa vuoksi.

Moni muu manageri olisi nostanut kädet pystyyn Derby Countyn managerina ja sanonut, että hoitakaa sotkunne. Rooneylle se olisi ollut vielä muita Englannin Mestaruussarjan managereita helpompaa, sillä hän oli peliurallaan parhaimmillaan Englannin parhaimmin palkattu pelaaja, ja vaikka Rooney on edelleen Rooney, hän on kuitenkin sen verran varoissaan, että rahan vuoksi hänen ei tarvitsisi Derbyssa kuokkia.

Derbyn ja Rooneyn ongelma on yksinkertainen. Kun uuden liigakauden alkuun on aikaa enää kaksi viikkoa, Derbylla on riveissään yhdeksän edustusjoukkueen pelaajaa.

Ongelmien takana on Englannin liigan asettama siirtokielto. Derby on yksi kahdeksasta Englannin liigan seurasta, jotka eivät voi hankkia uusia pelaajia vapaasti. Itse asiassa eivät lainkaan, jos niillä on riveissään 23 sellaista pelaajaa, jotka pelasivat viime kaudella edes yhden ottelun virallisissa kilpailuissa.

Derbyn tilanne oli erityisen synkkä siksi, että se joutui peluuttamaan tammikuussa FA Cupissa Chorleya vastaan koronakriisin vuoksi joukkuetta, joka koostui seuran junioreista. Liiga oli aluksi tinkimätön ja ilmoitti, että Chorley-ottelussa esiintyneet pelaajat pitää sääntöjen mukaan laskea 23 pelaajan kiintiöön.

Liiga muutti kuitenkin päätöstään tällä viikolla ja nyt Derby voi hankkia ilman sopimusta olevia pelaajia 12 kuukauden sopimuksella tai lainata pelaajia kuudeksi kuukaudeksi tuon 23 pelaajan kiintiön ja tiettyjen taloudellisten reunaehtojen puitteissa.

Derby vältti viime keväänä putoamisen Ykkösliigaan kauden viimeisessä ottelussa ja tilanne uuden kauden kynnyksellä on kauniisti sanottu haastava. Toivoton se ei kuitenkaan ole, sillä Rooneyn nimi painaa ja hän on saanut houkuteltua testiotteluihin muun muassa Phil Jagielkan ja Ravel Morrisonin kaltaisia nimekkäitä, mutta tällä hetkellä ilman sopimusta olevia pelaajia.

En odottanut, että tämä päivä tulisi, mutta toivon nyt Rooneylle onnea ja menestystä koko sydämestäni.

***

Derbyn kriisi ja siirtopanna eivät johdu millään tavoin Rooneysta tai hänen rahankäytöstään Derbyssa. Syynä siirtokieltoon on ennen kaikkea se, ettei Derby ole toimittanut Liigalle viime vuosien kirjanpitoaan.

Toki se on iso ja erikoiselta kuulostava ongelma, mutta varsinainen ongelma on sen kysymyksen takana, miksi ei ole toimittanut. Derby ui tällä hetkellä 70 miljoonan euron jättiveloissa ja jos seura ei löydä uutta rahaa tai uusia omistajia, sen koko toiminta on vaakalaudalla – olkoonkin, että historia on osoittanut liigaseurojen toiminnan kuitenkin tavalla tai toisella jatkuvan, vaikka ne olisivat ajautuneet konkurssiin.

Derbyn kohtalo on joka tapauksessa surullinen, sillä kyseessä ei ole mikä tahansa bournemouth tai brentford, jotka tulevat ja menevät. Derby oli yksi 1970-luvun suurimmista ja valovoimaisimmista englantilaisjoukkueista. Se voitti jopa kaksi liigamestaruutta, ensin Brian Cloughin alaisuudessa 1971–72 ja kolmea vuotta myöhemmin Dave Mackayn johdolla.

Varsinkin Cloughien ja Peter Taylorin aika oli ja on edelleen yksi liigahistorian suurimmista satutarinoista. Kaksikko otti vuonna 1967 vanhassa II divisioonassa vuosikausia pelanneen Derbyn komentoonsa ja tekivät hajuttomasta pikkuseurasta viidessä vuodessa Englannin liigamestarin – ja yhden Euroopan parhaista joukkueista.

Clough ja Taylor eivät saaneet kuitenkaan Derbyssa samanlaista jalokiveä kruunuunsa kuin vuosikymmenen lopussa, kun he nostivat Nottingham Forestin II divisioonasta liigamestariksi ja Euroopan cupin kaksinkertaiseksi voittajaksi.

Cloughin omavaltaisuus, omapäisyys, ylimielisyys ja vastenmielisyys Derbyn puheenjohtajaa Sam Longsonia kohtaan johtivat siihen, että Clough ja Taylor erosivat lokakuussa 1973. Jos eivät olisi, heidät olisi todennäköisesti joka tapauksessa erotettu. Ennemmin tai myöhemmin.