Manchester City juhlii seurahistoriansa kahdeksatta liigamestaruutta kaadettuaan Valioliigan päätöskierroksella Aston Villan kotonaan kohtalaisen huikeiden vaiheiden jälkeen 3-2. Liverpool voitti samaan aikaan Wolverhamptonin 3-1, mutta hävisi mestaruuden pisteellä. Jukka, aika raju päätöskierros?

Tuskinpa kukaan osasi laatia tälle päivälle tällaista käsikirjoitusta. Sen vielä jotenkin ymmärsi, että kun takana on tällainen kausi ja tällainen valtava määrä otteluita ja kaiken lisäksi vielä isoja otteluita, että jossain vaiheessa kauden rasitukset saavat kiinni pelaajien fyysiset rajat. Itse asiassa tämä rasituksen yhtälö on ollut näkyvissä jo useamman viikon.

Siksi se, että Manchester City ei ollut kaikista terävimmillään yrittäessään murtaa Aston Villan puolustusta, on ymmärrettävää. Sekin vielä mahtuu johonkin raamiin, että sitten Villa tulee ja iskee kaiken Cityn painostuksen jälkeen 1-0-johtomaalin. Mutta sitten käsikirjoitus alkoi kirjoittaa itseään. Kun Philippe Coutinho iski 69. minuutilla Villan 2-0-johtomaalin, silloin kysymys kuului, voiko enää Citykaan tuosta nousta – vai pitääkö Etihadin rukoilla, että Liverpoolin ja Wolvesin peli pysyy sen hetkisissä 1-1-lukemissa, jolloin City olisi tappiollakin ollut mestari.

LeoVegas: Win two tickets to the icehockey World Cup final!

Moni joukkue olisi murtunut siinä tilanteessa, mutta Etihadilla nähtiin se, mitä Mestareiden liigassa on nähty kevät toisensa jälkeen. Kun jostain on pakko kaivaa ne ultramarginaalit, Cityn tasoiset joukkueet pystyvät ne kaivamaan. Kolme maalia viidessä minuutissa oli musertava osoitus siitä, millainen joukkue City on ja miten vahva usko sillä on omaan tekemiseensä ja pelitapaansa. Ei paniikkia, ei hosumista. Myllyyn vain kaikki irtoavat kierrokset ja sitten aletaan katsoa, mihin se riittää. Ja tänään se riitti kolmeen uskomattoman hyvin tehtyyn maaliin ja mestaruuteen – viidessä minuutissa.

Liverpool teki hyvin täysin samanlaisen tempun. Sekin punnersi ottelun lopussa sen, mitä sen piti, mutta tänään se ei vain riittänyt.

Vaikka olenkin ylistänyt molempien joukkueiden nousua tiukasta paikasta, on hyvä muistaa, että ei se kovin suuresta ollut kiinni, että aurinko olisi laskenut toisenlaisessakin asennossa. Villalla oli omat paikkansa Etihadilla iskeä jo ennen Coutinhon 2-0-osumaa ja Wolves näytti  väkisin menevän 2-1-johtoon Liverpoolia vastaan, mutta viimeinen syöttö tyhjän maalin edessä seisseelle Ruben Nevesille jäi metrin vajaaksi.

Manchester Cityn ja Liverpoolin erotti toisistaan lopulta vain yksi piste. Mihin mestaruus ratkesi?

Tässä kohtaa on pakko katsoa hieman suurempaa kuvaa, sillä yksittäisten otteluiden tai yksittäisten kausien tulokset eivät putoa taivaasta, vaan tulokset ovat seurausta aina suuremmista prosesseista.

Manchester Cityn ja Liverpoolin tarinoissa prosessien merkitys on kaikista tärkein asia, sillä me emme puhu nyt vain kahdesta maailman tämän hetken parhaasta seurajoukkueesta, vaan joukkueista, jotka ovat olleet jo useamman vuoden maailman parhaita seurajoukkueita ja tulevat olemaan sitä vielä tulevinakin vuosina. Ja ne ovat sitä, koska niiden prosessi rakentaa joukkuetta sekä valmentaa ja peluuttaa sitä ovat olleet ylivoimaisia.

Toki Manchester Cityn ja Liverpoolin valtaan nostaneet prosessit ovat olleet erilaiset. Manchester Citylla on ollut käytössään Valioliigan mittakaavassa täysin ylivoimaiset taloudelliset resurssit, kun taas Liverpool on rakentanut omansa prosessinsa vähemmillä resursseilla ja pidemmän ajan kuluessa. Tietenkin voidaan sanoa, että Liverpoolin saavutus on kovempi ja urheiluromanttisessa mielessä jalompi, mutta se ei muuta sitä, että molemmat prosessit on rakennettu äärimmäisen ammattitaitoisesti. Olisi loukkaus Pep Guardiolan ja Txiki Begiristainin tekemää työtä kohtaa selittää Cityn menestystä pelkästään öljyrahoilla.

Näissä prosesseissa on myös se syy, miksi Manchester City ja Liverpool ratkaisivat tällä kaudella kahdestaan Valioliigan mestaruuden kohtalon. Se, kumpi oli lopulta parempi joukkue, on toissijainen kysymys, sillä ero on niin marginaalinen, että joukkueiden keskinäistä paremmuutta on turha edes pohtia.

Mestaruustaistelun kannalta syyskausi oli kriittinen, sillä Manchester City johti tammikuussa sarjaa parhaimmillaan 12 pisteellä. Monet ovat nostaneet tapin nokkaan Liverpoolin parin viikon takaisen kotitasapelin Tottenhamia vastaan, mutta katsoisin mieluummin niitä syksyllä pudotettuja pisteitä Brentfordille, West Hamille, Brightonille ja Leicesterille. Niissä otteluissa se ero Cityyn pääsi venähtämään, eikä Liverpool saanut kurottua enää eroa kiinni, vaikka tuli loppukauden lentämällä.

Historia muistaa vain mestarit ja voittajat, mutta tällä kaudella Valioliigassa oli kaksi maagisen upeaa joukkuetta ja Vuoden pelaajaksi valitun Kevin de Bruynen, João Cancelon, Mohamed Salahin ja Thiago Alcântaran johdolla niissä oli häikäisevän hienoja jalkapalloilijoita.

Viimeisellä kierroksella ratkesi myös Mestarien liigan neljäs paikka, jonka vei Tottenham ennen Arsenalia. Miten kaukaa näiden kahden rakkaan naapuruksen taistelun ratkaisua pitää lähteä etsimään?

Oikeastaan ratkaiseva asia oli tammikuun siirtoikkuna. Arsenalissa oli tiedostettu, että sen pitää hankkia siirtoikkunan aikana maalintekijä ja yksi keskikenttäpelaaja, mutta Arsenal ei onnistunut hankkimaan kumpaakaan. Kaiken lisäksi joukkueesta päästettiin aika rohkealla kädellä pelaajia lainalle. Siirtoikkuna oli iso ja kriittinen epäonnistuminen.

Toki joku voi itkeä Kieran Tierneyn ja Thomas Parteyn loukkaantumisten perään, mutta loukkaantumiset kuuluvat jalkapalloon ja niihin on varauduttava. Nyt Arsenal otti tietoisen riskin tammikuussa ja se riski löi näpeille.

Oli itse asiassa ihme, että Arsenal pysyi näinkin pitkään mukana taistelussa Mestarien liigan paikasta, kun joukkueen tärkein maalintekijä ei tehnyt yhtään pelitilannemaalia marraskuun jälkeen. Voidaan tietenkin kysyä, miksi Mikel Arteta nosti Eddie Nketiahin Alexandre Lacazetten tilalle vasta siinä vaiheessa, kun kaikki näytti kaatuneen ja vasta kun Lacazette oli sivussa sairastumisen vuoksi.

Tottenham toimi sen sijaan tammikuussa siirtoikkunassa toisin. Se epäonnistui toki Luis Diazin hankinnassa, mutta hankki Juventuksesta Dejan Kulusevskin ja Rodrigo Bentancurin ja heidän panoksensa Tottenhamin loppukaudessa oli kriittinen tekijä. Toki hattua pitää nostaa myös Sonille ja Harry Kanen palaamiselle terävimpään iskuunsa, mutta ilman Kulusevskia ja Bentancuria Tottenhamin Mestarien liigan paikka olisi jäänyt haaveeksi.

Sunnuntaina ratkesi myös putoaminen – Leeds haki 2-1-voiton Brentfordin vieraana ja säilyi ja Burnley hävisi kotonaan Newcastlelle 1-2 ja putosi. Tapahtuiko oikeus?

Urheilussa oikeus löytyy aina sarjataulukosta, joten siinä mielessä oikeus tapahtui. Kaksikon taistelussa oli yksi mielenkiintoinen ulottuvuus, sillä molemmat joukkueet vaihtoivat manageria kevään aikana. Leeds erotti Marcelo Bielsan ja palkkasi tilalle Jesse Marschin ja Burnley näytti ovea Dean Dychelle ja antoi joukkueen Burnleyn U23-joukkueen valmentajan Mick Jacksonin ohjiin ottelukohtaisella sopimuksella.

Molemmat joukkueet piristyivät hetkellisesti ja nousivat Norwichin ja Watfordin tasolta säilymisen kynnykselle. Sitten molempien meno alkoi hyytyä ja lopulta kysymys oli siitä, kumpi kahdesta varsin heikosta joukkueesta pelasi vieläkin heikommin. Tai oikeastaan tähän kerhoon on laskettava mukaan myös Everton, joka oli yhtä surkea kuin Burnley ja Leeds – ja joka myös vaihtoi kesken kauden manageria, kun Frank Lampard palkattiin Rafael Benítezin tilalle.

En tiedä, oliko sarjapaikan säilyttäminen sen kunniakkaampaa Evertonille kuin se oli Leedsille. Molemmissa seuroissa on joka tapauksessa ison mietinnän paikka ensi kauden suhteen. Yleensä sarjapaikan uusiminen palkitaan sillä, että manageri saa säilyttää työpaikkansa, mutta kevään näyttöjen perusteella kyse voi olla kummallakin seuralla Pyrrhoksen voitosta.

Burnleylla on myös isot haasteet ja ratkaisut edessä. Kysymys ei ole vain managerista, vaan sitä, millä riskillä, millaisella joukkueella ja millaisella aikataululla paluuta Valioliigaan lähdetään hakemaan. Historia muistaa helposti ne tarinat, että paluu onnistuu nopeasti, mutta vaarana on aina myös se, että otetaan liian suuria riskejä.

Burnley on ottanut tähänkin mennessä aika surutta erilaisia riskejä. Kallein niistä on se, että Burnleylla on 65 miljoonan punnan laina, joka on määrä maksaa takaisin vuonna 2025. Lainassa on kuitenkin yksi kiusallinen klausuuli. Burnleyn pudotessa laina pitää maksaa pois saman tien. Lainoja voi toki aina neuvotella uusiksi, kuten Burnley on yrittänyt tehdä, mutta pahimmillaan Burnleylla on edessään voi olla hyvinkin kiviset ajat. Joukkue oli ikääntynyt ja sitä pitäisi uudistaa, mutta jos rahaa ei ole, parhaita pelaajia on pakko myydä ja riskit kasvavat nopeasti.