Nyt sattuu oikeasti – Valioliigan historian kaunein satutarina on hajoamassa palasiksi
Kukaan ei voi viedä Leicesteriltä pois kauden 2015-16 huikeaa satutarinaa - mutta muuten Leicesterin satutarina on vaarassa hajota palasiksi.
Jalkapallossa on kauniita satutarinoita, joiden ei toivoisi koskaan kuolevan.
Yksi niistä on Leicester City.
Jokainen muistaa, mitä Valioliigassa tapahtui kaudella 2015–16. Pieni ja maineeton Leicester tuli ja teki jotain sellaista, jonka ei pitänyt olla enää nykypäivänä jalkapallossa mahdollista. Se tuli suurien ja mahtavien Manchesterin seurojen, liverpoolien, chelsien ja arsenalien takaa ja voitti Valioliigan mestaruuden.
Unohtuiko Tottenham jonnekin?
Ei unohtunut, sillä miten kukaan voisi unohtaa tuon kauden ikimuistoista kahden hevosen juoksukilpaa, jossa toinen hevosista voitti ja toinen sijoittui kolmanneksi.
Leicesterin satutarinan suuruus ei syntynyt vain mestaruudesta. Se syntyi siitä, miten satutarina kirjoitettiin.
Vuotta aiemmin, huhtikuun alussa 2015, Leicester oli juuttunut Valioliigan pohjalle. Ketut oli voittanut koko kauden aikana vain neljä ottelua ja sitä pidettiin varmana putoajana.
Mutta sitten tapahtui ihme. Leicester heräsi ja voitti seuraavasta yhdeksästä ottelustaan seitsemän ja säilytti sarjapaikkansa.
Ihmeen taikonut manageri Nigel Pearson sai kuitenkin kesällä potkut hänen Leicesterissä pelanneen poikansa Jamesin sotkeuduttua rasistiseen ja loukkaavaan käytökseen julkisuuteen vuotaneella seksivideolla Thaimaassa.
Thaimaa oli tässä farssissa herkkä paikka, sillä seuran viisi vuotta aiemmin ostanut – ja traagisessa helikopterionnettomuudessa lokakuussa 2018 kuollut – Vichai Srivaddhanaprabha halusi tehdä kotimaahansa hyvän tahdon matkan, joka olisi lähentänyt Thaimaan ja Leicesterin välistä sidettä.
***
Pearsonin mentyä jostain piti löytää uusi manageri. Kun Leicester kertoi, että uudeksi manageriksi oli palkattu parhaat päivänsä nähnyt Claudio Ranieri, Leicester-yhteisö oli tyrmistynyt aina Gary Linekeria myöten.
Lineker ei ollut kriittisissä arvioissaan väärässä. Ranierin valinta oli syvemmältä kuin Mariaanien haudan syvin kohta.
Mutta seuraavalla kaudella tapahtui vielä suurempi ihme kuin keväällä 2015.
Johtuiko se siitä, että Vichai Srivaddhanaprabha uskoi karmaan ja hyvää karmaa vaaliakseen hän lennätti kauden aikana thaimaalaisia munkkeja jatkuvasti tapaamaan Leicesterin pelaajia – vai siitä, että seuran silloin siirtoguru Steve Walsh oli löytänyt Leicesterille muiden seurojen takapihoilta Jamie Vardyn, N’Golo Kanten ja Riyad Mahrezin kaltaisia pelaajia, jotka Tinkerman pisti pelaamaan yksinkertaista vastaiskujalkapalloa.
Pitkä pallo linjan taakse Mahrezille, joka vapautti Vardyn ja pam pam – ja siihen päälle munkkien tuoma hyvä karma.
Muuta ei tarvittu. Joukkue, jonka mestaruudesta luvattiin ennen kautta rahat takaisin 5000-kertaisesti oli voittanut Valioliigan mestaruuden.
***
Mutta mikään puu ei kasva taivaaseen asti, eikä mikään satu kestä ikuisesti.
Leicester on 350 000 asukkaan keskisuuri kaupunki – ja Leicester City keskisuuri englantilainen jalkapalloseura, jonka kotistadionille, King Power Stadiumille, mahtuu vain 32 000 katsojaa.
Luvut tarkoittavat , että Leicesterillä on vaikea pysyä suurten kyydissä mukana. Leicesterin liikevaihto, reilut 250 miljoonaa euroa, on vielä kohtalainen lukema, mutta sitä ei voi verrata Manchester Cityn tai Liverpoolin yli 550 miljoonan euron liikevaihtoihin.
Tästä tullaan arkeen – siihen, mitä Leicesterin talous kestää ja mitä se ei kestä.
Se ei kestä sitä, että Leicester tekee kahtena tilivuonna peräkkäin yhteensä 120 miljoonaa euroa tappiota, kuten se on korona-ajan kurimuksessa tehnyt.
Se ei kestä myöskään sitä, että se yrittää pitää parhaat pelaajansa maksamalle heille jopa yli 150 000 euron viikkopalkkoja, kuten Leicester maksaa Jamie Vardylle, Kasper Schmeichelille, Youri Tielemansille ja James Maddisonille.
Eikä Leicester kestä sitä, että hukkaa kymmeniä miljoonia puntia Jannik Vestergaardin ja Patson Dakan kaltaiseen hukkakauraan.
***
Tänä kesänä Leicesterissä on nähty, mitä se, ettei kestä, tarkoittaa käytännössä.
Se tarkoittaa sitä, että Leicesterin on myytävä verta itkien jälleen parhaita pelaajiaan, jotta se saisi taloutensa. tasapainoon. Kasper Schmeichel on sopinut siirtyvänsä OGC Niceen ja Newcastle on korottanut 40 miljoonan punnan tarjoustaan James Maddisonista. Youri Tielemans on ollut koko kesän lähtökuopissa ja sopinut ilmeisesti jo kertaalleen henkilökohtaiset sopimusehdot Arsenalin kanssa.
Manageri Brendan Rodgers tietää Leicesterin vaikean taloudellisen tilanteen eikä hän enää edes unelmoi pitävänsä kaikkia tähtipelaajiaan King Power Stadiumilla. Rodgersin toiveissa on, että edes joku hänen kuvakorteistaan – kuten Chelsean tavoittelema Wesley Fofana – jäisi hänen käteensä.
Jamie Vardyn onni on siinä, että hän on jo 35-vuotias ja ne, jotka ovat valmiit maksamaan hänelle vielä 165 000 euroa viikossa, ovat harvassa.
Jos Steve Walshin vanha taika olisi vielä Rodgersin käytössä, hän voisi kenties toivoa jotakin. Suuremmat rahat veivät kuitenkin Walshin – eikä hänen maagisessa kosketuksessa ole enää muutenkaan mitään maagista.
Siksi Rodgers joutuu katsomaan ristiriitaista totuutta silmiin.
Hänen omassa tarinassaan voi olla vielä kaunis loppu, mutta Leicesterin tarinassa sitä ei ole.
Seuralla voi olla kuinka hienot omistajat, mutta jalkapallon kylmässä maailmassa kysymys on lopulta rahasta.
Yhdellä kaudella maailmankirjat voivat seota, mutta eivät kahdella.
Sen Leicester on joutunut huomaamaan. Ja joutuu jatkossa entistä julmemmin.
