Suomi hävisi Serbialle koripallon EM-kisoissa 70-100.

En ymmärrä koripallosta tarpeeksi kommentoidakseni ottelun tapahtumia riittävästi, mutta jotain ymmärrän urheilupuheesta.

Uskallan laihalla koripalloymmärryksellänikin kertoa, että näin ottelun, jossa kuvainnollisesti Serbia tuli paikalle, ajoi rekalla yli ja peruutti vielä päälle. Tai kuten eräs tunnettu jääkiekkopersoona sanoisi: Karhu tuli ja pyyhki oravalla perseensä.

Tasoero oli kiistaton, eikä se varmastikaan ollut kenellekään yllätys.

Ylen studiota seuratessa tuli kuitenkin mieleen, että miten ihmeessä kaikki lähetyksessä äänessä olleet henkilöt yrittivät väkipakolla kaivaa ainoastaan positiivista sanottavaa kuin ompeluseuran kokouksessa. Puhuttiin pehmoisia hyvästä ilmeestä ja fiiliksestä.

Kun kahden neljänneksen jälkeen Suomi on 28 pisteen tappiolla, voisi studiosta Pieti Poikolalta odottaa hieman jotain muuta kuin sellaisten asioiden toteamista kuin nyt ei päästy ihan rytmiin tai sen toivomista, että seuraavalla puoliajalla vähän parannettaisiin.

Tai ottelun jälkeen, että ei sentään noin 60 pisteellä hävitty kuten aikoinaan USA:ta vastaan.

***

Ylen esitys Serbia-ottelussa oli esimerkkinä karkeudessaan jo oma lukunsa, mutta se asetti taas miettimään sitä, että miksi suomalaisissa urheilulähetyksissä ei voida sanoa asioita suoraan tai miten ne ovat.

Katsoja ja jopa kentällä oleva joukkue ansaitsisi jotain muuta kuin sen, että puhutaan kuin kahdeksanvuotiaiden turnauksesta kahdeksanvuotiaille. On heikko lähtökohta studiolle, mikäli pääasia on se, ettei kenellekään tulisi paha mieli.

Ja kuka on oikeasti sitä mieltä, että tällainen silittely on hyvää studiotyöskentelyä tai että sitä katsojat todella haluavat?

Miksi se on niin vaikeaa edes yrittää keskustella asioista edes pienellä intohimolla tai edes kuten ne ovat?

***

Ilmeisesti tein virheen.

Kollega kertoi, että olin väärällä kanavalla.

Kristian Palotie Viaplaylla olisi puhunut ottelun tapahtumista kuin ne tapahtuivat ilman kiusallista väenväkisin rutistettua pakkopositiivisuutta.

Voin vain toivoa, että koripallo- ja muidenkin urheilulähetysten tulevaisuus on enemmän Palotien kaltaisten kuin tällaisten hampaattomien hymistelijöiden.

Ehkä vielä joskus.