Hiihdon MM-kisat Planicassa on jo nyt jääneet kaikkien mieleen – ei Suomen menestyksen vuoksi, vaan kaikista muista kohuista.

On ollut sohjohelvetti, härski tähtihiihtäjä, kohumanageri ja kaatumisia enemmän kuin aikaisemmin yhteensä. Kaiken lisäksi Suomi edelleen ilman mitaleja.

Se on tietenkin surullista. Mutta surullisempaa on se, miltä talvien ja sitä kautta hiihdon tulevaisuus näyttää.

MM-kisat hiihdetään jälleen kerran ääriolosuhteissa. Siitä kertovat pehmeä ja sohjoinen latu, +13 lämpötila ja shortsimallisessa lyhythihaisessa kisa-asussa hiihtävä norjalaisnainen.

Kaikkiin kohuihin voisi tarttua. Myös suomalaisten heikon menestyksen syitä voisi pohtia monella tasolla.

Mutta mikä merkitys kaikkeen on tällä vappusäällä? Ja mikä kaikki muu siihen menestykseen vaikuttaa kuin kesällä ja syksyllä tehty hyvä ja rankka työ, minkä ihan jokainen kisoissa oleva suomalainen hiihtäjä on tehnyt.

***

Jokaisella huippuhiihtäjällä on melkoinen suksivalikoima. Se ei ole ongelma. Mutta kuinka usein suomalainen hiihtäjä pääsee testaamaan suksiaan Keski-Euroopan lumille kesäkeleissä ja vielä analysoimaan sen huollon kanssa?

Hiihto on välineurheilua ja absoluuttisella huipulla sillä on iso merkitys, kun kunto on kaikilla äärimmäisen hyvä. Sama hiihtäjä voi hiihtää samassa kelissä saman radan ihan eri ajassa riippuen siitä, mitä suksen pohjassa on. Siis ihan samassa kunnossa ja samassa vireessä.

Viiden kilometrin matkalla eroa voi tulla helposti minuutti. Kun tällaisessa ääriolosuhteessa pääsee harvoin hiihtämään ja huoltamaan, eroja huoltorekkojen välillä syntyy helpommin. Ja suksivalinnoissa.

Jotta erot suksissa ja huollossa ymmärtää, tässä käypä rinnastus: Koitapa surffata megan mobiilidatalla ja vertaa sitä sitten 100 megan yhteyteen. Kyllä se naapuri paremmalla datalla saa kaikki netissä olevat tiedot nopeammin.

***

On totta, että myös suomalaisia on kompuroinut ja mennyt nurin paljon näissä kisoissa. Kaikki kompuroinnit ei tosin ole ollut hiihtäjästä itsestään kiinni. Ei todellakaan.

Kun hiihdetään vaikeissa olosuhteissa, vaikeilla laduilla, laskutaitojen ja muiden suksitaitojen merkitys kasvaa. Eikä enää ole kyse siitä, kenellä on paras vire tai hapenotto.

Maailman parhaan hiihtäjän pitää toki olla taitava ja luottaa itseensä suksilla. Tässä suomalaisilla on paljon opittavaa.

Pitää myös ymmärtää, että pelkkä ylämäkien hiihtäminen ja hapenottokyvyn kasvattaminen absoluuttisella huipulla ei riitä. Pitää osata ja uskaltaa myös laskea.  Laskuihin pitää hyökätä jopa riskillä, jos haluaa olla maailman paras.

Viehän sekin aikaa, jos kaatuu ja varsinkin jos loukkaa itsensä ja jos välineitä menee rikki. Mutta aikaa vie myös varovaisuus alamäissä ja energiaa sen paikkaaminen ylämäissä. Siinä pitää olla jo hitusen paremmassa kunnossa kuin kaikki muut. Ja kun puhutaan niistä kuuluisista pienistä marginaaleista jokainen ymmärtää viiden sekunnin eron yhdessä laskussa.

***

Jokainen huippuhiihtäjä uskaltaa laskea vaikka kuinka kovaa mäkeen, kun latu on kuin ratakiskot ja suoraa riittää silmänkantamattomiin.

Kisajärjestäjää voidaan syyttää siitä, että latua ei saada kovemmaksi tai että radalla ei ole huomioitu kelin ja mutkaisen radan yhdistelmää. Vaikka kansalle halutaan tarjota sirkushuvia, hiihtäminen ei saa olla hengenvaarallista.

Laskeminen 50 kilometrin tuntivauhdilla kapeilla hiihtosuksilla sohjossa nilkkaa myöten ei ole helppoa edes maailman parhaille hiihtäjille. Ja kun mennään äärirajoilla, sillä kaatuminen on pienestä kiinni. Itseluottamus auttaa siinäkin hommassa paljon.

On myös hyvä kysymys, miten paljon laskemista pitäisi harjoitella ja missä. Olisiko Suomessakin aika tulla kapeilla hiihtosuksilla laskettelurinnettä alas?

Meillä ihannoidaan edelleen nousujen merkitystä. Se on toki ymmärrettävää, sillä nousuilla on edelleen hiihdossa isompi merkitys kuin laskemisella. Mitä vähemmän on hapoilla, sitä helpompi on pysyä pystyssä vaikeassakin mäessä.

Suomalaiset voivat toki toivoa sopivia pakkaskelejä ja täydellisiä latuja arvokisoissa, mutta realistisempaa olisi kiinnittää entistä voimakkaammin huomiota laskutaidon parantamiseen. Talvien katoaminen ja olosuhteiden heikkeneminen on monelta kannalta surullista, mutta siitä on tullut vallitseva totuus, johon on sopeuduttava.

***

Kun menestystä ei MM-laduilla ole tullut, kritiikki on ymmärrettävää – ja varmasti siihen on aihettakin. Suomalaisten on kuitenkin turha laittaa päätä pensaaseen, sillä tulevaisuus näyttää edelleen valoisalta myös laskutaitojen osalta.

Nuorten MM-kisoissa tammikuun lopulla Kanadan Whistlerissä Eevi-Inkeri Tossavainen otti MM-kultaa sprintissä ja nimenomaan ohittamalla erävaiheissa vaikeassa laskussa monta kilpasiskoa. Askeltamalla mutkassa ja lisää vauhtia hankkimalla, ei jarruttelemalla.