AC Oulu nousi lauantaina puheenaiheeksi jälleen tutusta asiasta – ulkomaalaispelaajien määrästä joukkueen avauskokoonpanossa.

Lauantaisessa EIF-ottelussa oululaisten avauskokoonpanossa pelasi vain kaksi Suomessa kasvatettua niin sanottua SK-pelaajaa eli pelaajaa, joka on ollut 12-21 ikävuosien välisenä aikana vähintään kolme vuotta rekisteröityneenä suomalaisessa seurassa.

Palloliiton kilpailumääräysten mukaan joukkueen kokoonpanossa SK-pelaajia on oltava vähintään puolet ja heistä neljän on pelattava ottelussa.

AC Oulu täytti tämän ehdon. Jere Kallinen ja Niklas Jokelainen aloittivat oululaisten avauksessa ja kaikki penkillä istuneet seitsemän pelaajaa olivat SK-pelaajia, joista Julius Körkkö, Otto Salmensuu, Aleksi Paananen ja Asla Peltola vaihdettiin kentälle. Heistä Paananen ja Peltola pääsivät kentälle vasta tuomarin antamalla lisäajalla.

Kaksi vuotta sitten AC Oululle sattui lapsus, kun se ei täyttänyt Palloliiton SK-ehtoja ottelussa Interiä vastaan. Inter teki protestin ja oululaisten 1-0-voitto muutettiin Interin 3-0-voitoksi.

Inter voitti EIF:n lauantaina 2-0. Nyt protestin vaaraa ei ole, sillä AC Oulu täytti kaikki pykälät. Pilkulleen.

***

AC Oulun strategiaa ei voida juridisesti arvostella. Sillä on täysi oikeus ajatella omaa etuaan, mutta samalla kun se kumartaa itselleen, se pyllistää suomalaisella jalkapallolle.

AC Oulu aloitti kautensa silloisen valmennuskolmikkonsa, Rauno Ojasen, Tuomas Silvennoisen ja Mikko Viitsalon johdolla toisenlaisella strategialla. Kauden avausottelussa SJK:ta vastaan AC Oulun avauksessa pelasi yhdeksän suomalaista pelaajaa ja kaksi ulkomaalaista pelaajaa.

Kun menestys ei ollut odotettu, AC Oulu näytti valmentajakolmikolleen ovea kesäkuun puolivälissä ja palkkasi heidän tilalleen uuden valmennustiimin Kreikasta. Konstantinos Bratsos otti vastuulleen päävalmentajan tehtävät ja Konstantinos Paraskevopoulos ja Iannis Amanatidis täyttivät apuvalmentajien vakanssi.

Jokainen voi pohtia mielessään, kiinnostaako Bratsosia suomalaisen jalkapallon etu vai se, millainen merkintä Oulusta jää hänen cv:hensä?

***

AC Oulun nostaminen ulkomaalaispelaajien käytöstä yksinään tikun nokkaa olisi kohtuutonta. Myös monet muut Veikkausliigan seurat ovat ilman omantunnon tuskia turvautuneet ulkomaalaisiin pelaajiin.

Myös suurimman ja kauneimman, HJK:n, ostopolitiikka on muistuttanut välillä enemmän postimerkkien ostamista könttänä kuin harkittuja ja ennen kaikkea onnistuneita pelaajarekrytointeja.

Suomalaisia seuroja ja Veikkausliigaa on turha syyllistää määräänsä enempää. Monissa maissa ulkomaalaisten pelaajien määrää ei ole rajoitettu – tai jos on, kysymys on lähinnä siitä, kuinka monta Euroopan Unionin ulkopuolelta tulevaa pelaajaa voi joukkueissa olla ja pelata.

Yksi sarja, jossa on vastaava säännöstä kuin Suomessa, on Valioliigassa. Valioliigan home-grown -sääntö – joka on pitkälti samanlainen UEFA:n home-grown -säännön kanssa – on kuitenkin lievempi kuin Suomessa.

Valioliigassa seurat joutuvat nimeään syyskuun alussa 25 pelaajan ryhmän, jossa saa olla enintään 17 sellaista pelaajaa, jotka eivät täytä home-grown -sääntöä.

Valioliigassa home-grown -säännön täyttäminen edellyttää sitä, että pelaaja on pelannut Englannissa ennen 21 ikävuotta vähintään kolme vuotta. Kaiken lisäsi sääntö ei koske alle 21-vuotiaita pelaajia kansallisuudesta riippumatta. Myöskään sitä, kuinka monta ulkomaalaista pelaajaa voi pelata yksittäisissä otteluissa, ei ole rajoitettu.

***

Mitä siis ongelman korjaamiseksi voitaisiin ja pitäisi tehdä?

Ensimmäinen kysymys on kysymyksistä vaikein: Kuinka monesta seurasta ulkomaalaispelaajien käyttö on edes ongelma?

Jos seurojen mielestä ongelmaa ei ole, mitä silloin pitäisi korjata?

Ongelman – tai miksi sitä kutsutaankin – ratkaisemiseksi on oikeastaan vain kaksi keinoa eikä kumpikaan niistä ole helppo.

Palloliitto voisi kiristää SK-säännöstöään. Vaikeutena on kuitenkin se, että Palloliiton on toimittava niin Suomen kuin EU-lainsäädännön raameissa.

Urheilussa on jo nyt useita säännöksiä, jotka eivät välttämättä kestäisi varsinkaan käsittelyä Euroopan Unionin tuomioistuimessa. Nyt tällaiset säännökset toimivat vain, koska kukaan ei ole lähtenyt vuosia kestävään oikeustaisteluun testaamaan niiden laillisuutta.

Toinen keino on yhtä vaikea – ellei jopa vaikeampi. Se on seurojen ajattelutapaan vaikuttaminen ja ajattelutavan muuttaminen.

Tällainen valistus ei kuitenkaan tehoa, ellei se lähde seuroista itsestään. Tässä mielessä Veikkausliigassa on oraalla ja jopa kukinnolla useita erinomaisia esimerkkejä siitä, että menestyä voi myös satsaamalla omaan juniorikasvatukseen ja suomalaisiin pelaajiin.

Ilveksen maanantaisessa Veikkausliigan ottelussa Hakaa vastaa kaikki 11 avauksen pelaajaa olivat suomalaisia, ja kun aiemmin ulkomaalaispelaajiin panostanut KuPS kaatoi torstaina Konferenssiliigassa UNA Strassenin, kuopiolaisten avauksessa pelasi seitsemän suomalaispelaajaa – ja heistä kuusi oli seuran omia kasvatteja.

Ilveksen ja KuPSin kaltaiset seurat ovat rohkaisevia esimerkkejä – ja signaaleita siitä, ettei tätä taistelua välttämättä ole hävitty.

Ulkomaalaiset pelaajat ovat parhaimmillaan suomalaisessa jalkapallossa loistava lisä ja mauste. Nyt mausteesta on tullut kuitenkin pahimmillaan aterian tärkein osa. Onko se suomalaisen jalkapallon etu ja rikkaus – vai uhka, joka vie nuorilta suomalaispelaajilta mahdollisuuden kehittyä ja nousta avainrooleihin Veikkausliigassa ja päästä sitä kautta myös ulkomaisille kentille?