Yksi englantilaisen jalkapallon juhlituimmista lapsista, Wayne Rooney, on jälleen otsikoissa vähemmän juhlituista syistä. Hän on saamassa jälleen kerran potkut päävalmentajan paikalta, tällä kertaa Englannin mestaruussarjassa pelaavasta Plymouthista.

Rooney oli oman aikansa loisteliaimpia pelaajia maailmassa. Hän voitti Manchester Unitedissa viidesti liigamestaruuden, kerran Mestarien liigan ja teki 559 pelaamassaan liiga- ja cup-ottelussa 253 maalia. Rooneyn maalimäärä on Red Devilsin upean historian ennätys.

39-vuotias Rooney nimitettiin Plymouthin manageriksi kesällä. Plymouth on tällä hetkellä Mestaruussarjassa neljänneksi viimeisenä. Eroa putoamisviivaan on vain kaksi pistettä.

Plymouth on voittanut Rooneyn alaisuudessa 18 liigaottelustaan neljä ja kerännyt 17 pistettä. Plymouthin voittoprosentti, 22,2%, on sentään parempi kuin Rooneyn edellisessä valmentajapestissä Birminghamissa, jossa hänen voittoprosenttinsa oli onneton 13,3 prosenttia.

Rooney tietää, että hänen tulevaisuutensa Plymouthissa on nyt yksin seuran suurimman osakkeenomistajan, puheenjohtaja Simon Hallettin armon varassa. Brittimediassa on väitetty, että Rooneylla olisi vain kaksi ottelua aikaa korjata seuran kurssi – jos sitäkään.

***

Plymouth on Rooneyn uralla jo neljäs pesti valmentajana. Derbyssä hän teki valtaisien talousvaikeuksien keskellä kohtalaista työtä, mutta seura ajautui selvitystilaan ja Rooney erosi. Sen jälkeen hän valmensi reilun vuoden MLS-seura D.C. Unitedia, kunnes Rooney ja seura purkivat yhteisymmärryksessä Rooneyn sopimuksen.

D.C. Unitedia seurasi 83 päivän mittaiseksi jäänyt murhenäytelmä Birminghamin managerina – ja nyt Rooney rypee kontallaan Plymouthissa.

Mikä Rooneylla siis mättää?

Hyvä kysymys – paitsi, että koko kysymys on väärin asetettu.

Jalkapallomaailmassa on monta ihmeellistä asiaa ja yksi ihmeellisimmistä on se, kuinka järkyttäviä valmentaja- ja managerivalintoja seurat tekevät. Kaikissa sarjoissa, myös Suomessa.

Siksi Rooneyn kohdalla oikea kysymys on, mikä hänestä ylipäätään tekisi hyvän managerin?

Vastaus on, että näyttöjen perusteella ei mikään.

***

Useimmat seurajohtajat elävät harhaisessa maailmassa, jossa he kuvittelevat, että kun he ovat jossakin asiassa – esimerkiksi liike-elämässä – kivikovia osaajia, se tekee heistä kivikovia osaajia myös pelin ja valmennuksen ymmärtäjinä.

Siksi monet seurajohtajat eivät näe mitään ongelmaa siinä, että he alkavat suhata myös pelillisissä asioissa. Kaiken kruunuksi monet seurajohtajat ja puheenjohtajat pitävät vielä jonkinlaisena valtansa etuoikeutena ja symbolina sitä, että he ja vain he päättävät päävalmentajan ja managerin palkkaamisesta.

Se, että peliä amatöörin ja fanin silmin katsova puheenjohtaja valitsee päävalmentajan tai managerin, ei tarkoita, että valinta olisi automaattisesti surkea. Elämässä on tehty iät ja ajat oikeita päätöksiä väärin perustein – ja siksi puusilmänkin tekemä valinta voi osua kohdilleen.

***

Itse ongelman ydin on kuitenkin siinä, kummin päin Rooneyn jatkuvaa epäonnistumista pitää lähestyä – niinkö päin, että etsitään syitä hänen epäonnistumiseen vai syitä siihen, mitä edellytyksiä hänellä olisi ollut onnistua niin vaativissa tehtävissä kuin Plymouthin tai Birminghamin managerina?

Rooneyn dilemma on siinä, että hänellä on nimi, joka hohkaa suuruutta ja kaikkivaltiasta voimaa kuin purkautumassa oleva tulivuori. Rooney on kuitenkin hankkinut nimensä pelaajana, mikä ei vielä millään tavoin takaa ja kerro, että hän olisi hyvä valmentaja.

Rooneya ei ole mitään syytä potkia valmentajana päähän yhtään sen enempää. Paljon oleellisempaa on kysyä, kuka hänet palkkasi Plymouthin manageriksi ja millä perusteilla – ja miksi niin monet seurajohtajat ja lajiliittojen puheenjohtajat haksahtavat samaan ansaan?

***

Vanhojen tähtipelaajien palkkaamista on usein perusteltu sillä, että tarvitaan uskottavaa nimeä managerikseen tai päävalmentajakseen. Paljon mahdollista, mutta huippu-urheilussa suurin nimi kaikista on tulokset.

Seurajohtajilta puuttuu useimmiten rohkeus palkata manageriksi tai päävalmentajaksi valmentajaa, jolla ei ole suurta nimeä. Pelätään, että siitähän se meteli vasta syntyisi, jos seura palkkaisi manageriksi jonkun neverhöödin ja tulokset eivät vastaisikaan odotuksia.

Rooneyn kaltaisena legendan epäonnistumisesta ei sen sijaan syytetä yhtä herkästi Rooneyn palkkaajaa kuin harmitellaan, ettei Rooney saanutkaan junaa vauhtiin.

Siksi valmentajien ja managereiden ovet ovat jatkossakin auki suurille pelaajille huolimatta siitä, että jalkapallomaailma on täynnä esimerkkejä satumaisen loistavista pelaajista, joista ei koskaan tullut hyviä valmentajia.

Listan voi aloittaa Diego Maradonasta ja jatkaa sitä Marco van Bastenin ja Thierry Henryn kautta lähes koko Englannin 2000-luvun alun Kultaiseen sukupolveen ja yhteen suomalaisen jalkapallon suurimmista järkäleistä, Sami Hyypiään.

***

Yksi jalkapallon suurimpia mysteereitä on edelleen se, miksi jalkapallossa valmentamista ei tunnisteta äärimmäistä ammattiosaamista vaativaksi taiteenlajiksi.

Suuri nimi antaa toki suojaa ja kriisien sattuessa kuminauhaa, mutta lopulta kysymys on siitä, mitä valmentaja osaa ja mitä hän ei osaa.

Johan Cruyffin ja Pep Guardiolan kaltaisista huippupelaajista on tullut suuria ja menestyneitä valmentajia – mutta vain siksi, että he ovat olleet myös valmentajina huippuosaajia.

Arsène Wenger oli sen sijaan pelaajana pelkkä keskinkertaisuus ja Josè Mourinhon suurin meriitti jalkapallossa oli ennen hänen messiaallista valmentajauraansa Bobby Robsonin tulkkina toimiminen Barcelonassa. Wengerin ja Mourinhon esimerkit alleviivaavat juuri sitä, että valmentamisessa oleellista ei ole nimi tai pelaajauran suuruus, vaan osaaminen valmentajana.

Rooney on loistavan pelaajauransa jälkeen siirtynyt Steven Gerrardin, Frank Lampardin, Gary Nevillen, Phil Nevillen, Paul Scholesin, Tony Adamsin ja monen, monen muun entisen huippupelaajan kanssa sellaiselle umpikujalle, joka johtaa vain yhteen mahdolliseen osoitteeseen jalkapallossa – kallispalkkaiseksi tv-kommentaattoriksi.