Kalevan kisoissa, kuten ylipäänsä suomalaisen yleisurheilun arjessa, on huomio painottunut turhankin paljon tutun ykkösketjun suorituksiin. Naisottelijat, naisaiturit, naisseiväshyppy. Moukarinheittokin. Ja keihäskatastrofin oireet. Topi Raitanen.

Mehevää kerrottavaa on niin paljon, että kaikkeen ei oikein riitä huomiota, mutta lajissa tikittää nyt monta mielenkiintoista aikapommia, joiden räjähtely alkaa tulla näkyviin ensi kesästä alkaen.

Senni Salmisen kohdalla tosin olisi aihetta huomata tilanne jo nyt astetta isommin otsikoin..

Sivulaji pituushypyn upea sarja, ja ennätys 656, lähinnä lajisuoritusta tapailevalla harjoittelulla, kertoo minkälainen voimantuottaja tämä kolmiloikkaaja on.

Jos loukkaantuminen ei olisi sotkenut kesää ja pakottanut siirtämään kolmiloikkakisoja ensi kesään, Kristiina Mäkelä olisi saanut tapella tosissaan pitääkseen ykkösloikkaajan aseman. Siis jo tänä kesänä.

Asetelma näyttää nyt ilmeiseltä, ensi kesänä on kaksikin suomalaisloikkaaja ehdolla SE-tason lukemiin – ja samalla tulevien arvokisojen kohdalla erittäin hyviin sijoituksiin.

Toki Salmisella on loikkaamisen kanssa se haaste, mikä kaikilla kovilla tehojen tuottajilla on. Keho natisee äärirajoillaan ja törmäysvoimien sietokyvyn kehittäminen vaatii ensi talvena erityistä huomiota.

Mutta silti, lähtökohta on upea. 14 metriä ehdittiin kuitenkin jo rikkoa, vaikka huippukuntoa ei ehditty saada kunnolla esiin ennen loukkaantumista – ja Kalevan kisojen pituusnäyttö kertoo, että tehopuoli ei ole toipumislomalla valunut mihinkään.

Tästä on erittäin hyvä lähteä tulevaan harjoituskauteen. Edellytyksiä on Krista Mäkelän lukemiin, ja ohikin.

Yllätysnimi valmentajana

Salmisen kohdalla on kuitenkin tärkeä nähdä myös kuka häntä valmentaa.

Jos joku olisi kysynyt vuoden 2006 EM-kisojen jälkeen kenestä kisajoukkueen jäsenestä kasvaa tulevaisuuden huippuvalmentaja, ainakin tämän jutun kirjoittaja olisi sanonut räiskyvän seiväspersoona Matti Monosen nimen viimeisten ehdokkaiden joukossa.

Sen verran erikoista, ja hetkittäin suorastaan jääräpäisen pullistelevaa, Monosen oma valmentautuminen välillä oli.

Mutta, sittemmin on tapahtunut paljon.

Mononen on ottanut opiksi omista kokemuksistaan urheilijana ja on ylipäänsä toimintatyyliltään huomattavasti fiksumpi ja oivaltavampi kuin urheiluvuosilta unohtuneista mielikuvista voisi päätellä.

Hänellä on erittäin hyvä ote valmennuksen käytännön tilanteisiin. Hän osaa kuunnella urheilijoitaan, osaa ymmärtää mitä missäkin tilanteessa pitää sanoa.

Lisäksi hän osaa valmentaa urheilijaansa paitsi harjoittelemista varten, myös kilpailutilannetta varten – asia, joka ei ole suomalaisessa valmennuksessa juuri nyt erityisen yleinen tilanne.

Lisäksi hän on hyvä vastuuttamaan urheilijaansa. Valmentaja voi onnistua vain, jos urheilija osaa itsekin tehdä kehonsa tilasta havaintoja ja johtopäätöksiä.

Mononen on ikään kuin 2000-luvulla kasvaneen valmentajasukupolven versio Maria Huntingtonin valmentajana lähes mediailmiöksi nousseesta legendaarisesta Matti Liimataisesta.

Mononen on vielä valmentajapolkunsa alussa, mutta startti näyttää kyllä erittäin lupaavalta. Valmennusotteessa on nykyaikaista otetta, mutta myös omasta urasta ja hyvästä suomalaisesta valmennusperinteestä kumpuavaa asenteellista perspektiiviä. Monosen toimintamalli on eräänlainen hybridi uudistajaa ja perinteiden kunnioitusta – ja se tapaa olla hyvä yhdistelmä se.

Vähän samanlainen tapaus siis kuin Topi Raitasen valmennuksesta vastaava, Monosen kanssa saman arvokisoissa urheilleen sukupolven kasvattama, Janne Ukonmaanaho.

Tämän tyylisten valmentajatyyppien ilmaantuminen ykköskastin urheilijoiden taustalle on erittäin tervetullut ilmiö – yleisurheilun tulevaisuuden kannalta ilmiönä jopa tärkeämpi kuin mikään tämän kesän yksittäinen urheilutulos.

Mutta sitä voi miettiä, miksi Matti Mononen ei ole mukana seiväshyppyvalmennuksen sisäpiireissä, vaan hänen suojattinsa on Senni Salminen?

Kertooko se Monosesta? Vai seiväsporukan sisäpiireistä?