Englanti elää historiallista jalkapallohuumaa. Jalkapallo ei ole tullut vain kotiin – se on raivannut tiensä englantilaisten sieluihin ja sydämiin. Brexitin hajalle repimä kansakunta on jälleen yhtä suurta imperiumia, ja jalkapallo kansankunnan ylpeydenaihe.

Kaiken kansallisen huuman keskellä englantilaisten on vaikea ymmärtää yhtä asiaa: miksi heidän mielestään maailman mahtavin jalkapallomaa ei ole selvinnyt kertaakaan jalkapallon arvokisojen loppuotteluun sitten ikimuistoisen heinäkuun 1966, jolloin Englanti kruunattiin sen omissa kotikisoissaan maailmanmestariksi.

Kysymykseen on olemassa vastaus, tai ainakin vahva teoria, jonka legendaarinen englantilainen jalkapallotoimittaja ja useiden valmennusoppaiden kirjoittaja Eric Batty esitti ensimmäisen kerran vuoden 1966 MM-kisojen jälkeen – ja myöhemmin muun muassa Veikkaaja-lehdessä, johon hän kirjoitti säännöllisesti vuosina 1977–1993.

Battyn ennusti arvioonsa pohjautuen World Soccerissa jo vuonna 1966, että Englannin voittaman maailmanmestaruuden hintana olisi se, että Englanti jäisi muun maailman jalkoihin, eikä selviytyisi tulevaisuudessa edes MM-kisojen lopputurnauksiin. Vuoden 1970 MM-kisoihin Englanti vielä selviytyi, mutta vuoden 1974 ja 1978 MM-kisoista se jäi sensaatiomaisesti rannalle.

Battyn näkemys poikkesi täysin siitä isänmaallisesta ja hurmoksellisesta hehkutuksesta, jonka vuoden 1966 maailmanmestaruus nostatti englantilaisessa mediassa.

Mitä siis Batty näki – ja miksi?

Katastrofien vuosikymmenen

Kysymyksille on asetettava ensin ajallinen perspektiivi.

Englanti ei antanut alun perin arvoa MM-kisoille. Se osallistui ensimmäisen kerran MM-kisoihin vasta vuonna 1950 – ja EM-kisojen karsintoihin vasta vuoden 1964 kisojen yhteydessä.

Kukaan ei tiedä, miten Englanti olisi menestynyt vuosien 1930, 1934 ja 1938 MM-kisoissa – mutta se tiedetään, mitä Englannille tapahtui vuoden 1950 MM-kisoissa. Englanti voitti ensin Chilen, mutta hävisi seuraavassa ottelussa sensaatiomaisesti Yhdysvalloille 0–1. Tappiota pidetään edelleen Englannin maajoukkueen suurimpana ja nöyryyttävimpänä häpeäpilkkuna.

Englanti hävisi samoissa kisoissa myös Espanjalle 0–1 eikä selvinnyt alkulohkostaan jatkoon.

Ja lisää järkytyksiä oli tulossa. Unkarin ihmejoukkue ryöpytti ensin Englantia Wembleyllä marraskuussa 1953 6–3 ja toukokuussa 1954 Budapestissä 7–1. Budapestissa kärsitty tappio on edelleen Englannin maajoukkueen kaikkien aikojen suurin tappio.

Katastrofaaliset tulokset herättivät Englannin Jalkapalloliiton.

Huolta ja painetta lisäsi se, että vaikka Englanti oli alun perin ylenkatsonut jalkapallon MM-kisoja, Englannin Jalkapalloliitossa oli syntynyt ajatus, että jos Englanti osallistuu MM-kisoihin, sen pitäisi jalkapallon kotimaana saada itseoikeutetusti järjestää myös MM-kisat.

Kireän maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi Fifa ei myöntänyt toisen maailmansodan jälkeen aluksi MM-kisoja sodassa mukana olleille maille – ja vaikka Länsi-Saksa hävisikin lopullisessa äänestyksessä Englannille vuonna 1960 vain seitsemällä äänellä, Englannissa oltiin varmoja jo 1950-luvulla, että vuoden 1966 MM-kisat pelattaisiin Englannissa.

Englannin Jalkapalloliitossa ymmärrettiin, että jotakin oli pakko tehdä, jolla korjattaisiin katastrofaaliset tulokset ja varmistettaisiin, ettei Englannin maajoukkuetta nöyryytettäisi kotiyleisön silmien edessä omissa MM-kisoissa samalla tavalla kuin mitä Unkari oli Wembleyllä tehnyt.

Sitä jalkapallo ei kestäisi. Siksi ongelma oli joko ratkaistava tai kisojen hakemisesta olisi luovuttava.

Erilainen ymmärrys

Tässä kohtaa kuvaan tulee Eric Battyn teoria – ja toinen aikaperspektiivi.

Englanti oli jalkapallon kotimaa. Kun jalkapallo lähti englantilaisten merimiesten ja muiden siirtolaisten mukana leviämään maailmalle, englantilaiset olivat jalkapallossa – yhdessä skotlantilaisten kanssa –maailmanvaltiaita.

Vain he tiesivät, miten jalkapalloa pelattiin. Muille sitä piti opettaa.

Tämä johti nurinkuriseen asetelmaan. Englantilaiset eivät vain opettaneet jalkapalloa maailmalle. He loivat opettamisen sivutuotteena samalla jalkapallovalmentamisen kulttuuria – muihin maihin.

Englannissa ei sen sijaan nähty valmentamisen tärkeyttä. Seuroja ja joukkueita johtivat lähinnä toimitusjohtajia vastanneet managerit, jotka eivät välttämättä olleet itse pelanneet koskaan jalkapalloa. Jopa Englannin maajoukkueen kokoonpanosta päätti vuoteen 1963 saakka erillinen valintakomitea ja päävalmentaja oli lähinnä nimellinen joukkueenjohtaja. Ensimmäinen ”oikea” päävalmentaja Englannilla oli vasta vuoden 1966 maailmanmestarivalmentaja Alf Ramsey.

Pelillisissä ja taktisissa asioissa valta oli – toisin kuin englantilainen historiankirjoitus varsinkin aiemmin väitti – pelaajilla. Managereista tehtiin kuitenkin mediassa myyttisiä sankarihahmoja, jotka joko voittivat mestaruuksia tai hävisivät niitä.

Esimerkiksi legendaarisen WM-muodon keksijänä ja kehittäjänä pidetään – osin jopa vieläkin – Arsenalin silloista manageria Herbert Chapmania, vaikka todellisuudessa WM-muodon keksi Arsenalin kapteeni Charlie Buchan. Kun Arsenal oli lokakuussa 1925 kärsinyt murskaavan 0–7-vierastappion Newcastlelle, Buchan esitti junassa paluumatkalla Lontooseen, että yksi Arsenalin kolmesta keskikenttäpelaajasta siirrettäisiin kolmanneksi toppariksi. Näin 2–3–5-muoto muuttui kuuluisaan – ja Suomessakin vielä 1960-luvulla yleisesti käytettyyn – 3–2–5-muotoon.

Myös pelin opettaminen oli pelaajien vastuulla. Kysymys ei ollut systemaattisesta valmentamisesta, vaan lähinnä vanhojen pelaajien nuoremmille pelaajille antamista neuvoista miten palloa piti teknisesti käsitellä ja miten pelaajien kannatti eri tilanteissa liikkua.

Oleellinen ero muuhun maailmaan oli siinä, että englantilainen tapa ”valmentaa” korosti ja kehitti yksilötaitoja – ja tuotti myös taitavia yksilöitä –, kun muualla maailmassa painotus oli voimakkaammin koko joukkueen taktisessa toiminnassa.

Jopa tarunhohtoisen maineen 1950-luvulla saanut Manchester Unitedin Busby Babes oli taktisessa mielessä vaatimaton joukkue. Manageri Matt Busbyn jalkapallo perustui pitkälti yhteen taktiseen oppiin: syötä pallo punapaidalle ja spurttaa sen jälkeen vapaaseen paikkaan.

Eric Battyn mukaan Englannin maajoukkue olisi ajautunut joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin keskelle katastrofia, mutta tuota prosessia nopeutti toinen maailmansota. Se katkaisi vanhoilta pelaajilta nuoremmille pelaajille siirtyneen tietotaitoketjun kuudeksi vuodeksi, kun vanhemmat pelaajat olivat sodassa.

Kun putken päästä ei tullut toisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen riittävän hyviä nuoria pelaajia, Englannin maajoukkue ja menestyvät liigajoukkueet alkoivat vanheta käsiin. Esimerkiksi vuoden 1950 FA Cupin finaalin voittaneessa Arsenalin joukkueessa pelasi vain yksi alle 30-vuotias pelaaja – ja hänkin oli 29-vuotias. Jumaloitu Stanley Matthews pelasi viimeisen liigaottelunsa Englannin korkeimmalla sarjatasolla 50-vuotiaana ja hänet valittiin Englannissa Vuoden jalkapalloilijaksi 47-vuotiaana.

Toki sota koetteli montaa muutakin Euroopan maata, mutta niissä maissa valmennusketju ei katkennut samalla tavalla kuin Englannissa, koska muihin maihin oli ehtinyt kehittyä vahvempi valmennuksellinen kulttuuri ja peliä pystyivät opettamaan – myös joukkuetaktisessa mielessä – muutkin kuin vanhemmat pelaajat.

Kauskantoinen valinta

Kun 1950-luvun katastrofit iskivät Englantia kasvoille, vaihtoehdot olivat vähissä. Englannin Jalkapalloliitossa laskettiin, että uudenlaisen pelaajasukupolven kasvattaminen veisi helposti 15–20 vuotta. Se vaihtoehto ei ollut mahdollinen.

Siksi jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto: oli satsattava niihin asioihin, joissa oltiin hyviä – tai jopa maailman parhaita.

Niitä asioita oli kolme: hyvät maalivahdit, isokokoiset topparit ja isokokoiset keskushyökkääjät.

Tuolla päätöksellä ei luotu englantilaiselle jalkapallolle pitkään leimallisena ollutta pitkien pallojen ja korkeiden keskitysten taktiikkaa. Tuolla päätöksellä siihen ainoastaan hirttäydyttiin kiinni – vuosikymmeniksi.

Se, mitä Batty näki jo 1960-luvulla, oli, että tuollaisella jalkapallolla on mahdotonta pysyä jalkapallon evoluutiossa mukana.

Batty oli kriittinen myös Englannin vuoden 1966 maailmanmestaruuden suhteen. Hänen mukaansa Englanti ei voittanut maailmanmestaruutta siksi, että se olisi ollut kisojen paras joukkue. Sitä se ei Battyn mukaan ollut lähimainkaan. Englanti voitti hänen mukaansa maailmanmestaruuden vain siksi, että kisat pelattiin Englannissa – ja vielä siten, että Englanti sai pelata kaikki ottelunsa vastoin alkuperäistä päätöstä Wembleyllä.

Battyn mukaan Fifa suosi muutenkin englantilaisen puheenjohtajansa Stanley Rousin johdolla Englantia.

Esimerkiksi alkulohkon viimeisessä ottelussa Ranskaa vastaan Nobby Stilesin järkyttävä taklaus päätti Jacques Simonin MM-kisat, mutta Stilesiä ei ajettu silti ulos. Taklauksen törkeyttä kuvaa se, että Englannin Jalkapalloliitto vaati Stilesn pudottamista joukkueesta, mutta päävalmentaja Alf Ramsey uhkasi erota kesken kisojen, jos Stiles pudotettaisiin joukkueessa.

Vastaavasti Englannin kiistanalaisessa puolivälieräottelussa Argentiinaa vastaan, Argentiinan kapteeni Antonio Rattín ajettiin ulos jo 35 minuutin pelin jälkeen, kun hän sai toisen varoituksen protestoituaan erotuomarille toisen argentiinalaispelaajan rikkeestä tuomituttua vapaapotkua. Rattin ei voinut käsittää ulosajoaan, ja hänet saatiin poistettua kentältä lopulta vasta poliisien avustuksella. Ottelu ristittiin Argentiinassa myöhemmin El robo del siglo’ksi, Vuosisadan ryöstöksi.

Batty ei ollut ainoa, joka syytti Fifaa Englannin suosimisesta. Varsinkin Etelä-Amerikassa kisoja pidettiin kaikkien aikojen skandaalina ja jopa Stanley Rousin jälkeen Fifan puheenjohtajaksi valittu João Havelange syytti Rousia ja Fifaa avoimesti salaliitosta etenkin Etelä-Amerikan maita kohtaan.

Englanti oli kuitenkin tiensä valinnut ja saanut sen, mitä se oli halunnut – maailmanmestaruuden –, mutta tuon hurmoksen ja kansalliskiihkon keskellä harva näki miten ja millä hinnalla.