Eurooppalainen jalkapallo ajautui täydelliseen kaaokseen, kun 12 eurooppalaista suurseuraa ilmoitti perustaneensa uuden Euroopan Superliigan.

Superliigassa pelaisi yhteensä 20 seuraa ja se korvaisi suurten seurojen osalta Mestarien liigan. Seurat jatkaisivat kuitenkin pelaamista kansallisissa sarjoissaan.

Superliigaan osallistuisivat 12 perustajaseuraa – Barcelona, Real Madrid, Atlético Madrid, Arsenal, Chelsea, Liverpool, Manchester City, Manchester United, Tottenham, AC Milan, Inter ja Juventus – sekä kolme muuta osallistumisensa varmistanutta, mutta vielä nimeämätöntä seuraa. Näiden seurojen joukossa uskotaan olevan Bayern Münchenin ja PSG:n. Viisi viimeistä paikkaa Superliigassa jaettaisiin edelliskaudella parhaimmin menestyneiden euroseurojen kesken.

Eurooppalaisen jalkapalloyhteisön reaktio Superliigaan on ollut järkyttynyt ja tyrmäävä. Synkeimmissä puheenvuoroissa on ennustettu koko eurooppalaisen jalkapallon romahdusta tai jopa kuoliniskua. Superliigan perustajaseuroja on syytetty ennennäkemättömästä ahneudesta ja itsekkyydestä.

FIFA, UEFA ja kansalliset sarjat ovat ottaneet tiukan kannan Superliigaan. Jyrkimmän linjauksen mukaan pelaajat, jotka osallistuisivat Superliigaan, eivät saisi pelata MM- ja EM-kisoissa eivätkä myöskään kansallisissa sarjoissa. Tämä tarkoittaisi samalla sitä, ettei Superliigassa pelaavat seurat voisi osallistua oman maansa sarjaan.

Maailmanloppuko?

Eurooppalaisen jalkapalloyhteisön reaktio on ymmärrettävä. Jos synkein skenaario toteutuisi, eikä suurseuroja nähtäisi kansallisissa sarjoissa ja maailman parhaita pelaajia arvokisoissa, kysymys olisi katastrofista.

Mutta tässä kohtaa kannattaa painaa hetkeksi jarrua.

Euroopan suurseurat eivät taistele oikeasti maailmanlopusta, vaan rahasta. Siitä, että ne saisivat jalkapallon tähtitieteellisistä rahavirroista itselleen suuremman osuuden – ja lajien kattojärjestöt, kansalliset liigat ja pienemmät seurat pienemmän osuuden. Superliigan perustajaseurat voivat sanoa, että ESL generoi lisä rahaa jalkapallopalloon, mutta todellisuudessa se generoi lisää rahaa ennen kaikkea niiden omaan taskuun.

Tätä voidaan sanoa ahneudeksi ja oman edun tavoitteluksi, mutta huippujalkapallossa on vähän sellaisia seuroja, jotka eivät ajattele omaa etuaan ja ole samalla tavalla ahneita omassa pienemmässä kultalammessaan.

Hurskastelua?

Rivien välistä saattaa kuultaa skeptisyys. Oikea havainto.

Olen skeptinen kahdelle asialle. Sille loputtomalle hurskastelun määrälle, jota Euroopan Superliigan perustaminen on ympäri jalkapallomaailmaa herättänyt – ja sille, mistä hurskastellaan.

On totta, että tämä on tähän mennessä vakavin peliliike Euroopan suurimmilta seuroilta oman eliittisarjan perustamisesta. Tästä on kuitenkin vielä pitkä maahan siihen, että Euroopassa siirryttäisiin oikeasti sellaiseen aikaan, jossa suurimmat seurat pelaisivat omaa sarjaansa eivätkä ne ja maailman parhaat jalkapalloilijat osallistuisi jalkapallon arvokisoihin.

Sellaista päivää ei tule.

Miksi ei? Siksi, koska se ei ole FIFA:n, UEFA:n, kansallisten liigojen ja Superliigan ulkopuolelle jäävien seurojen – eikä myöskään Euroopan suurimpien seurojen etu.

Päätös perustaa Euroopan Superliiga muuttaa kuitenkin dramaattisella tavalla sitä, mistä eurooppalaisessa jalkapallossa seuraavaksi neuvotellaan. Suurseurat eivät olleet tyytyväisiä uuteen 36 seuran Mestarien liiga -formaattiin. Tai tarkemmin sanottuna sen rahanjakoon.

On varmaa, että eri osapuolet jatkavat neuvotteluja, miten eurooppalainen seurajalkapallo organisoidaan – miten organisoidaan kansalliset liigat ja miten eurosarjat. Nyt vain neuvotellaan eri äänensävyllä. En sano, että Euroopan Superliigan perustaminen on pelkkä uhkaus, mutta UEFA:n ja kansallisten liigojen on pakko miettiä, missä kulkevat kauhun tasapainon ja kompromissin rajat.

Ja siihen, ja vain siihen, Euroopan suurimmat seurat pyrkivät – muuttamaan rahanjakoa.

Se, että rahat keskittyvät yhä voimakkaammin harvojen seurojen käsiin, on toki kokonaisuuden ja jalkapallon kannalta surullista. Sitä kehitystä on kuitenkin vaikea pysäyttää, vaikka FIFA ja UEFA ovat taistelleet kehitystä vastaan vuosikausia.

Eikä tässä näytelmässä ole syyllisiä vain suurseurat. Yhtä syyllisiä ovat niissä pelaavat pelaajat. En tuomitse Erling Braut Hålandia, jos hän– kuten on väitetty – pyytää lähes miljoonan euron viikkopalkkaa, sillä hän seuraa vain viidakon lakia. Mutta miksi kukaan ei syytä häntä ahneeksi oman edun tavoittelijaksi, joka tuhoaa koko eurooppalaisen jalkapallon olemassaolon perustan?