Nyt tekisi mieli kirota – silkasta kunnioituksesta sitä pientä ja usein kyrvikkääksi mainittua pientä miestä kohtaan. Harry Kanen pitäminen Tottenhamissa on yksi englantialaisen jalkapallon kaikkien aikojen kovimmista tempuista Tottenhamilta ja ennen kaikkea sen puheenjohtajalta Daniel Leyvylta.

Tuosta tempusta tekee erityisen kovan käsite player power, pelaajien valta.

Maailman huippujalkapallosta on tullut viimeisten 20–30 vuoden aikana näyttämö, jossa pelaajien valta on kasvanut koko ajan. Pelaajat kyllä tekevät mielellään pitkiä ja rahakkaita sopimuksia, mutta jos he jostain syystä haluavat päästä toiseen seuraan, silloin heitä on yleisen käsityksen mukaan mahdoton pitää. Pahimmillaan pelaajat ovat menneet lakkoon, tehneet sodastaan julkisia ja seurajohtajat ovat joutuneet valitsemaan, pitävätkö he tyytymättömän pelaajan väkisin seurassa vai päästävätkö he tämän lähtemään.

Harry Kane oli yksi tällainen pelaaja. Hän teki aikoinaan Tottenhamin kanssa kuusivuotisen sopimuksen, josta hän on nyt ”lusinut” kolme vuotta.

Kane oli jo vuosi sitten lähtökuopissa Tottenhamista, mutta Levy sai hänet jäämään vuodeksi – hyvällä, jos brittimedian tietoihin on uskomista. Levy olisi suullisesti luvannut Kanelle, että tämä voi siirtyä vuoden päästä eli tänä kesänä, mikäli Tottenham ei pelaa Mestarien liigassa tulevalla kaudella ja mikäli joku seura maksaa Kanesta samojen tietolähteiden mukaan 125 miljoonaa puntaa.

Kun Tottenham ei selviytynyt Mestarien liigaan, Kane teki kantansa selväksi – ja julkiseksi. Hän halusi siirtyä seuraan – Manchester Cityyn -, jossa hän voisi voittaa pokaaleita. Kesän aikana hän jopa ilmoittautui Tottenhamin kesätreeneihin vajaan viikon myöhässä. Omasta mielestään hän oli sopinut asiasta, muiden mielestä ei.

Kesän värikkäin ja repivin siirtonäytelmä päättyi lopulta keskiviikkona yllättävään ratkaisuun: Kane ei siirry tänä kesänä yhtään minnekään.

***

Miksi ei?

Vaihtoehtoja on teknisesti ottaen kaksi. Kanea tavoitellut Manchester Citya ei ollut valmis maksamaan Kanesta vuosi sitten sovittua siirtosummaa tai sitten Tottenham vain yksinkertaisesti linjasi, että me päätämme sen, kenet myymme ja kenet emme.

Ulkopuolisten on tässäkin tapauksessa mahdoton tietää kaikkia dramaattisen näytelmän yksityiskohtia, mutta Daniel Levylla on jalkapallopiireissä Euroopan hankalimman seurajohtajan maine – a little brick, jonka tässä yhteydessä voi vapaasti kääntää toispuoleiseen muotoon ”pieni tiiliskivi”, koska se kuvaa Levyn ja hän tukenaan olevan Tottenhamin pääomistajan Joe Lewisin ihastuttavan arroganttia ja tiiliskivimäistä mainetta.

Levyä voidaan syyttää tässä kohtaa joustamattomuudesta, mutta paljon tärkeämpää on onnitella häntä rohkeasta ja kovasta ratkaisusta. Toki pelillisesti päätös oli helppo tehdä, sillä Kane on Valioliigan ylivoimaisesti vaarallisin maalintekijä, mutta  päätöksestä tekee kovan ja rohkean ennen kaikkea se, että Levy uskalsi näyttää kaapin paikalle Englannin maajoukkueen kapteenille.

Levy otti toki riskin, kaksikin. Toinen on se, että Kanen maalimäärät syystä tai toisesta laskevat ensi kaudella. Pelaajan pitäminen vasten tahtoaan seurassa johtaa herkästi siihen, että pelaajan fokus ja sydän eivät ole enää 100-prosenttisesti kentällä tai siinä, että hän ajattelisi seuransa etua.

Toinen riski on se viesti, jonka Tottenham tällä päätöksellä lähettää kaikille maailman jalkapalloilijoille. Sille, ettei Levy ottanut loppuaikana edes Manchester Cityn puheluita vastaan, voidaan toki naureskella, mutta naureskelevatko Levyn asenteelle myös pelaajat, jotka miettivät, kannattaako Tottenhamiin siirtyä?

***

Tottenhamin ja Levyn onneksi maailmasta eivät jalkapalloilijat lopu. Eivät edes hyvät ja huippuhyvät jalkapalloilijat.

Kysymys on aina myös jokaisen pelaajan kohdalla omasta tarinasta. Luis Suárezilla oli aikoinaan Liverpoolissa kirjallinen sopimus, että jos joku seura tarjoaa hänestä yli 40 miljoonaa puntaa, Liverpool sitoutuu myymään uruguaylaisen. Arsenal tarjosi – kuuluisan yhden punnan enemmän –, mutta Liverpoolin pääomistaja John W. Henry ilmoitti, että luki sopimuksessa mitä tahansa, me emme myy sinua.

Suárez oli ymmärrettävästi pettynyt, mutta hän ei antanut sen hidastaa menoaan: Suárez teki seuraavalla kaudella Liverpoolin ajan ennätyksensä, 33 ottelussa 31 liigamaalia, – ja sai sen kauden päätteeksi unelmasiirron Barcelonaan.

Levyn linjaus on mielenkiintoinen vastakohta erään toisen lontoolaisen seuran ja sitä aikoinaan sangen menestyksellisesti luotsanneet ranskalaisen herrasmiesmanagerin humaanille linjalle. Arsène Wenger ei ollut rakkaimmille pelaajilleen vain manageri, vaan eräänlainen isähahmo, jolle pelaajien hyvinvointi oli kaikista pyhin arvo. Jos Thierry Henry halusi siirtyä Barcelonaan, hän sai totta kai toteuttaa suuren unelmansa. Tai jos Cesc Fàbregas halusi palata Barcelonaan, totta kai hänet sinne piti päästää, koska Wengerille oli tärkeintä ajatella kokonaisuutta. Sitä, että jos pelaajia kohdeltiin reilusti, he kohtelivat seuroja reilusti ja olivat heille hyviä.

En toki halua sano pahaa sanaa Arsène Wengeristä, mutta tähän on pakko siteerata paljon suurempaa ranskalaista Aurinkokuningasta, Juhani Tammista. Yksi Tamin lempiopeista oli, että pelaajat ovat kuin pikkulintuja:

Jos heitä puristaa liian tiukasti, he tukehtuvat, jos liian löysästi, he karkaavat – ja aina he paskovat lopulta kädellesi.

Jäämme odottamaan vielä viimeistä lukua Harry Kanen ja Tottenhamin rakkaustarinassa.