Suomi voitti neljännen maailmanmestaruuden historiallisella tavalla kotiyleisön edessä. Samuel, käydään ensin tämä finaali läpi. Miten näit ottelun?

Olihan tässä draamaa koko rahan niin pelillisesti kuin myös siinä mielessä, että ottelussa nähtiin todella erikoisia tuomariratkaisuja puolin ja toisin.

Varmasti kaikista puhutuimmat tapaukset olivat se yksi jäähy ja Kanadan 2-3-kavennusmaali. Jäähyssä hyötyjänä oli Suomi, kun Miro Heiskanen sai mailasta naamaansa – paitsi, että maila oli Heiskasen oma. Siitä jäähystä alkoi tapahtumaketju, jonka seurauksena Suomi oli 5-3-ylivoimalla. Sen aikana Suomi kavensi ja jäljelle jääneen toisen jäähyn aikana meni ohi. Tästä puhutaan ainakin toisella puolella Atlanttia vielä pitkään.

Se 2-3-maalin episodi oli vieläkin mystisempi. Ensin tuomarit hylkäsivät maalin, mutta sitten se hyväksyttiin videotarkistuksen jälkeen. Mitä siinä siis tapahtui – oliko maali oikeasti siirtynyt vain paikoillaan? Juttelin yhden Liigan meritoituneen päätuomarin kanssa ja hän oli yhtä ihmeissään. TV-kuvan perusteella maali ei ollut paikallaan, mutta kaitpa siellä tappi oli reissään tai sitten tuomarit tulkitsivat suomalaispelaajan siirtäneen itse maalin, mikä teknisesti ottaen oli totta. Maali siirtyi Miro Heiskanen törmättyä maaliin, mutta hänethän taklattiin maalia päin – ja siitä olisi ilman muuta pitänyt viheltää jäähy.

Lisäksi siinä oli se kysymys, oliko se valmentajahaasto, mutta ilmeisesti se ei ollut, koska siitä ei tullut Suomelle jäähyä, kuten hylätystä haastosta olisi pitänyt tulla.

Itse asiassa, mitä sen maalin jälkeen tapahtui, kertoo tämän joukkueen henkisestä vahvuudesta. Ei jääty siihen kiistanalaiseen tuomioon kiinni, ei alettu itkemään eikä ruikuttamaan – eikä sekään, että Kanada tasoitti hetkeä myöhemmin ilman maalivahtia 3-3:een, heilauttanut tämän joukkueen itseluottamusta. Tilanne nollattiin ja sitten lähdettiin pelaamaan jatkoerää 3 vastaan 3:lla.

Ja sitä ei lähdetty vain pelaamaan, vaan sitä lähdettiin voittamaan ja kontrolloimaan kovalla itseluottamuksella, vaikka vastassa oli NHL:n kivettämät tähdet, jotka varmasti kuvittelivat olevansa vahvempia 3 v 3-pelissä. Mutta eivät olleet. Toki Kanadalla oli siinä alussa yksi vaarallinen paikka, mutta sen jälkeen Leijonat kontrolloi jatkoerää – ja se kontrolloi sitä nimenomaan sitä kautta, että Suomi kontrolloi pelivälinettä. Pelaajille oli varmasti teroitettu, että kiekkoa ei menetä, vaan jatkoerä hoidetaan kiekkoa pitämällä ja lopulta Kanada otti jäähyn – ehkä osittain siksi, että se alkoi taipua ja turhautua Leijonien kiekkokontrollin ja vahvan luistelun seurauksena.

Kyllähän Kanadakin jaksoi taistella ja painaa, mutta sanoisin silti, että jatkoerä näytti viimeistään kaikille puuhastelijoille, miksi Leijonat on pelannut tässäkin turnauksessa kahdeksalla pakilla ja neljällä ketjulla. Oltiin freesejä ja jaksettiin painaa niin ottelun lopussa kuin sen päälle vielä jatkoerässä.

Ja totta kai meillä oli kaiken kruununa kolme huippuvahvaa 3v3-pelaajaa – Miro Heiskanen, Mikael Granlund ja Sakari Manninen. Siksi ei ollut yllätys, että Granlund syötti ratkaisevan maalin ja Manninen pisti sen sisälle.

Suomi menetti kahden maalin johdon ottelun lopussa. Mistä se kertoi?

Se kertoi ennen muuta Kanadan omasta voittamisen kulttuurista ja siitä, miten he uskovat omaan tekemiseensä. Kanada oli puolivälierissä Ruotsia vastaan jo melkein mullan alta, mutta sieltä ne vain tulivat – ja niin ne tulivat tänään myös Suomea vastaan. En lähtisi syyttämään Leijonia, vaan keskittyisin kehumaan Kanadaa.

Mutta samalla kun puhumme Kanadan voittamisenkulttuurista, meidän on puhuttava samalla tavalla myös Leijonien voittamisen kulttuurista. Leijonat on pelannut nyt kolmissa MM-kisoissa peräkkäin finaalissa ja voittanut kaksi maailmanmestaruutta. Sen lisäksi Leijonat on myös olympiavoittaja kolmen kuukauden takaa ja mikä myös mykistävää, Suomi ei ole hävinnyt tämä ottelu mukaan lukien kertaakaan varsinaisessa peliajalla 29 ottelussa peräkkäin.

Kun tämän päälle lisätään se, että nämä kisat pelattiin kotiyleisön edessä, tämän mestaruuden arvo nousee entisestään. Jokainen ymmärtää, että kun koko kansakunta, isät ja äidit, siskot ja veljet, vaimot ja morsiamet, lapset ja isonvanhemmat, ystävät ja kylänmiehet seuraavat jokaisen pelaajan esityksiä suurennuslasilla, niin silloin paine on valtava. Jos joku pelaaja olisi tehnyt jonkun ratkaisevan tommysalomaisen virheen, Kainin merkki olisi voinut seurata pelaajaa lopun elämää. Tämä joukkue ei kuitenkaan tärissyt näiden paineiden alla – ei yksilöinä eikä joukkueena.

Kuten sanoit, Suomi on voittanut kolmissa edellisissä kisoissa kaksi maailmanmestaruutta ja sen päälle olympiakultaa. Mikä tämän Suomen nousun tällaiseksi voittavaksi kiekkomaaksi selittää?

Se on helppo sanoa – peli-identiteetti.

Suomella on tällä hetkellä maajoukkuejääkiekossa täysin ylivoimainen prosessi koko maailmassa. Ruotsi on kipuillut viime vuosina huonojen päävalmentajien kanssa ja siksi heiltä on jäänyt suurin menestys saavuttamatta kovillakin ryhmillä.

Pohjoisamerikkalainen tapa lähestyä maajoukkuekiekkoa on kiskaista joku valmentaja vetämään yhden kisojen mittaista projektia ja lopputulos on se, että joukkueen materiaalista ei saada samanlaisia maksimeja irti kuin mitä Leijonat saa. Ottamatta yhtään mitään pois Leijonien uunituoreelta MM-joukkueelta, eihän Suomella ollut kisojen parasta joukkuetta. Kanada ei varmasti olisi vaihtanut omaa rosteriaan Suomen rosteriin.

Näissä kisoissa nähtiin taas prosessin ja peli-identiteetin voima. Ne eivät ole Leijonille mitään onttoja sanoja, vaan asioita, jotka on juurrutettu jokaisen pelaajan mieleen ja sieluun. Siksi Suomen menestys on synnyttänyt myös mielenkiintoisen ilmiön. Kun Leijonat menestyi aiemmin, menestys henkilöityi pitkälti Teemu Selänteen ja Saku Koivun kaltaisiin suomalaisen jääkiekon suurimpiin tähtiin, mutta nyt näinä supersankareina on esimerkiksi Marko Anttilan, Sakari Mannisen, Jussi Olkinuoran ja Mikko Lehtosen kaltaisia pelaajia.

Se kertoo ennen muuta pelaamisen rakenteen voimasta. Ei tarvitse olla paperilla turnauksen paras joukkue, kunhan kokonaisuus – peli ja pelaajat – ovat paras.

Ja jos tässä kohtaa mennään vielä askel pidemmälle, kysymys ei ole vain maajoukkueesta. Oikeastaan kaikki meidän nykyiset suurimmat NHL-tähdet Sebastian Ahosta, Mikko Rantasesta ja Aleksander Barkovista alkaen ovat saman jääkiekkoidentiteetin kasvatteja.

Tässä on matkan varrelle riittänyt kaiken maailman epäilijöitä, jotka ovat pitäneet suomalaista pelitapaa vääränä tai tylsänä ja sellaisena, ettei se muka kehittäisi pelaajia. Jokohan nyt näille puheille saataisiin viimeinkin piste. Mitä vielä Suomen ja suomalaisten kiekkoilijoiden pitäisi tehdä, että voitaisiin viimeinkin olla ylpeitä tästä peli-identiteetistä.

Jos joku ajattelee, että eihän MM-kisoissa ole mukana kaikki maailman parhaat pelaajat. Eivät ole, mutta jos Pekingissä olisi olleet mukana kaikki NHL-pelaajat, Suomi olisi silloinkin voinut voittaa olympiakultaa siinä missä se voitti ilman NHL-pelaajia. Leijonien olympiajoukkue ei olisi NHL-pelaajien ollessa mukana ollut mikään kokoon harsittu kirjava seurakunta, vaan kaikki pelaajat olisivat olleet saman peli-identiteetin kasvatteja ja siksi Suomi olisi myös olympiaturnauksessa yksi suurimmista ennakkosuosikeista.

Vaikka Leijonat voitti tämänkin maailmanmestaruuden joukkueena, oliko tässä turnauksessa erityisiä pelaajia, jotka haluaisit nostaa valokeilaan?

Ensimmäisenä nostan esille kapteeni Valtteri Filppulan, josta nyt ensimmäinen suomalainen jääkiekkoilija, joka voittanut Stanley Cupin, olympiakultaa ja maailmanmestaruuden. Filppula on oikeastaan kasvot koko suomalaiselle peli-identiteetille. Hän on tietenkin äärimmäisen lahjakas jääkiekkoilija, mutta sen lisäksi hän pyyteetön ja nöyrä pelaaja molempiin suuntiin ja hänen päänsä toimii kuin pelillinen tietokone. Sitä suomalainen peli-identiteetti on.

Toinen pelaaja on ilman muuta Miro Heiskanen. Hän pelasi umpisurkean ottelun Slovakiaa vastaan, mutta välierissä ja finaalissa hän oli juuri niin hyvä kuin hänen odotettiin olevan. Oli selvää, että Heiskanen oli jo tänne tullessaan turnauksen paras pelaaja ja sitä hän oli myös näissä ratkaisupeleissä. Hänen luistelunsa sekä hänen ohittamis- ja irtautumiskykynsä ovat täysin poikkeuksellista. Ja kuin kruunuksi kaiken päälle: juuri tällaista pelaajaa Suomi tarvitsi jatkoerässä 3v3-pelissä.

Kolmas pelaaja, johon tiivistyy suuri tarina, on Mikael Granlund. Hän oli voittamassa yksitoista vuotta sitten Jukka Jalosen ensimmäistä maailmanmestaruutta ilmaveiveineen. Sen jälkeen hän on piirtänyt upean suomalaisen kiekkotarinan NHL:ssä ja nyt näissä MM-kisoissa. Granlund on suomalaisen jääkiekon kehitystarinat kasvot.

Neljäs pelaaja, joka on nostettava esille, on loistavan turnauksen pelannut maalivahti Jussi Olkinuora. Olkinuoran valinta MM-kisojen parhaaksi pelaajaksi on kunnianosoitus paitsi Olkinuoralle itselleen myös Suomen viisikkopelaamiselle.

Suomen tiivis, uhrautuva ja äärimmäisen organisoitu viisikkopelaaminen ja viisikon loistava puolustuspelaaminen on synnyttänyt yhdessä maalivahtien kanssa koko voittamisen ytimen – sen, että Suomen puolustus päästää maksimissaan sen 2-3 maalia ja tekee sitä kautta Suomen voittamisen niin äärimmäisen vaikeaksi, kuten tämän varsinaisen peliajan 29 tappiottoman ottelun putki arvokisoissa kertoo.

Ehkä nykyisille Leijonille on kuvaavaa, että Leijonien maaleilla näissä Jukka Jalosen ajan maailmanmestaruuksia ja olympiavoitossa ei ollut Juuse Saroksen, Tuukka Raskin, Pekka Rinteen tai Miikka Kiprusoffin kaltaisia nimiä, vaan Petri Vehanen, Kevin Lankinen, Harri Säteri ja Jussi Olkinuora.