Huuhkajien MM-karsintaottelut jatkuvat lauantaina, kun Suomi kohtaa kotonaan Ukrainan ja ensi viikon tiistaina Kazakstanin vieraskentällä.

EM-kisahuuma on ohi ja on palattu niin sanotusti arkeen. Suomi on pelannut tänä vuonna 11 ottelua, kun mukaan lasketaan EM-kisoissa ja MM-karsinnoissa pelatut ottelut ja ystävyysottelut. Saldona on kuusi tappiota, kolme tasapeliä ja kaksi voittoa.

EM-kisat voi osin laittaa ylilatautumisen ja valmennusjohdon jäätymisen piikkiin. Se on toisaalta ihan luonnollinen asia, sillä Suomi oli EM-kisoissa uuden äärellä isossa paikassa. Se ei kuitenkaan poista sitä, että Huuhkajat ei päässyt EM-areenalla edes lähelle omaa tasoaan. Näen vieläkin painajaisia Venäjä-pelistä.

EM-kisojen jälkeen avainkysymys oli, palaako Huuhkajat kisahuuman jälkeen samalle tasolle kuin jolla joukkue selvitti paikkansa EM-lopputurnaukseen – ja jolla se pelasi ennen EM-karsintoja Kansojen liigassa.

Ei ole palannut. Huuhkajat junnaavat tällä hetkellä paikoillaan.

Huuhkajien pelaaminen on ollut samaan aikaan suhteellisen staattista ja suoraviivaista. Sinällään looginen pari kuvaamaan peliä, sillä kun pelaajia ei ole vapaana eikä kentällä ole riittävästi liikettä ja pelaajat ovat huonosti sijoittuneena, pallo joudutaan vetämään taivaalle useammin kuin siihen olisi tarvetta. Itse asiassa Huuhkajien pelissä pallo lentää kaaressa välillä ilman painettakin.

Huuhkajien pelissä on toki ollut hyviä asioitakin, kuten Rasmus Schüllerin esitykset ja Urho Nissilän vahva tulo maajoukkueeseen. Tässä on kuitenkin tärkeää huomata yksi oleellinen ero:

Nämä positiiviset asiat liittyvät lähinnä yksilöiden positiivisiin suorituksiin, ei pelitavallisiin asioihin,.

Ja se on huolestuttava asia.

***

EM-kisojen ottelut olivat Huuhkajille ja Markku Kanervan valmennustiimille loistavaa oppimateriaalia tuleviin maaotteluihin. Siksi odotin, että Suomi pystyisi hyödyntämään kisoissa saamat oppinsa ja Huuhkajat satuttaisi kunnolla Kazakstania kotonaan. Näin ei kuitenkaan tapahtunut – ja sinällään arvokkaasta 1–0-voitosta saadaan kiittää yksinomaan Joel Pohjanpalon loistavaa viimeistelyä, josta Hernan Crespokin olisi ollut ylpeä.

Huuhkajien kannalta on erityisen huolestuttavaa, että Suomella on ongelmia kautta linjan, eikä ennen kisoja olleita vahvuuksia enää tahdo näkyä pelissä.

Pelin avaaminen on helposti prässättävissä ja Suomi joutuu pelaamaan pitkiä palloja, joissa ei ole selvää kohdetta tai pallon laatu ei ole riittävä.

Topparien olisi pystyttävä esimerkiksi vaihtamaan kaistaa Lukas Hradeckýn kautta ja pääsemään sitä kautta prässin alta pois. Toinen keskeinen asia olisi kuutospaikan käyttö pelin avaamisessa, ja kolmas pitkän tai puolipitkän pallon pelaaminen ja miten niissä tilanteissa toimitaan.

Huuhkajien kärjille olisi nähdäkseni parasta pelata painavia laakapalloja rintaan, jotka pyrittäisiin tiputtamaan alapuolelle tai sivulle, josta olisi jo mahdollisuus pelata suoraan linjan taakse toiselle kärjelle tai aloittaa pitkä pallonhallinta.

Pitkissä hyökkäyksissä Suomi ajautuu liian usein vastustajan prässitriggereihin, eikä esimerkiksi Paulus Arajuurella ole aavistustakaan, milloin hänen on turvallista syöttää pitempiä syöttöjä puolustuslinjassa poikittain.

Moni vastustaja on huomannut Arajuuren ongelmat. Hänet on jätetty vapaaksi pallon kanssa ja vastustajat ovat odottaneet Arajuuren syöttöä aloittaakseen oman prässinsä.

Arajuurella riittäisi kyllä osaaminen ratkoa nämä tilanteet hyvälläkin tasolla, mutta hän tarvitsisi valmennukselta selvät mallit, miten peliä halutaan rakentaa ja mistä edetä. Sama koskee toki koko joukkuetta.

***

Huuhkajat ei tunnu myöskään tietoisesti etsivän murtautumispaikkoja, vaan ne harvat paikat vaikuttavat syntyvän sattumalta tai pelaajien nopean henkilökohtaisen päätöksenteon ansiosta. Kazakstania vastaan Suomella olisi ollut lukuisia mahdollisuutta murtautua laidalta hyppäävien wing-backien selustaan samalla, kun vastustajan puolustuslinjassa oli kaksi hyökkääjää ja Onni Valakari oli taskussa. Huuhkajat onnistui kuitenkin murtautumana hallitusti näissä tilanteissa vain pari kertaa – ja niistä murtautumisista tuli Suomen parhaat maalipaikat.

Tätä täsmävalmennusta ja selkeitä etenemismalleja ja pelillistä identiteettiä Huuhkajilla ei näytä tällä hetkellä olevan. Ei ainakaan sillä perusteella, mitä peli kertoo. Tämä vaikeuttaa pelaamista ja peli on näin ollen vain pelaajien suoritusten summa. Siksi olenkin huudellut esimerkiksi Robert Ivanovia avaukseen, joka kykenee avaamaan peliä eri tasolla kuin Arajuuri tai Daniel O’Shaughnessy.

***

Suomen vaarallisin ase on jo pitkään ollut se, että Teemu Pukki syötetään nopeasta tai puolinopeasta hyökkäyksestä läpi. Tämäkin ase on kuitenkin nyt hukattu.

Ongelmana takana on todennäköisesti pelaajien roolituksessa ja pelisysteemissä tehdyt muutokset. Kun Pukki ja Pohjanpalo ovat olleet kahdestaan kärjessä, Rob Lod ei ole pystynyt samanlaiseen dominointiin kuin aiemmin syötellessään Pukkia läpi. Lod on lähinnä vain juossut kolmen pelaajan keskikenttälinjan väleissä ja yrittänyt selviytyä.

Myöskään erikoistilanteista ei ole saatu juuri mitään aikaan. Huuhkajien variaatiot ovat olleet köyhiä ja toteutus maalilla monesti puolivillaista. Puolustuserikoistilanteet eivät herätä nekään luottamusta sivuvapareita lukuun ottamatta. Niissä joukkue tippuu yhtenäisesti hyvällä ajoituksella.

***

Niin ikimuistoisia hetkiä kuin Huuhkajat ovatkin meille suomalaisille tarjonneet, kylmä fakta on se, että Markku Kanervalla ja hänen valmennustiimillään on tällä hetkellä paljon mietittävää – myös omassa tekemisessään. Tuntuisi uskomattomalta, jos näitä ongelmia ei ole valmennusjohdossa havaittu.

Siksi on mielenkiintoista ja monessa mielessä myös kriittistä nähdä, korjaako Kanerva näitä ongelmia tulevissa otteluissa, sillä jos korjausliikkeitä ei tehdä, silloin herää pakostakin kysymys, onko Kanervan prosessin eväät syöty. Tilanne on Huuhkajien suunnan ja tulevaisuuden kannalta hälyttävä, jos mitään muutoksia ei tapahdu.

Lauantainen Ukraina-ottelu on tässä mielessä jo ensimmäinen iso mittauspiste Kanervan prosessin suunnalle. Ukraina on muutosten kourissa ja Suomella olisi kotona taas mahdollisuus iskeä kovaa. En haluaisi nähdä enää yhtään ottelua, jossa Huuhkajat vain menee kentälle ja katsotaan, kuinka käy.

Isommassa kuvassa kyse on siitä, haluammeko olla samassa pöydässä kovien maiden kanssa vai hyydymmekö riskittömään pelaamiseen. Juuri tuo riskitön pelaaminen on se ongelma, joka ajaa meitä kohti keskinkertaisuutta.

****

Yksi kriittinen kysymys on myös maajoukkueen kokoonpano ja pelisysteemi. Hirttäytyykö Huuhkajat kolmen topparin systeemiin ja löytääkö Kanerva parhaat pelaajat kentälle?

Hyvä esimerkki on Roope Riski. Hän on ollut HJK:ssa loistovireessä ja pelannut erinomaisia otteluita myös eurokentille. Riski on nyt mukana maajoukkueryhmässä ja olisi hienoa nähdä, että Riski saisi alleen myös peliminuutteja. Niitä hän on omilla esityksillään ansainnut.

En ole Markku Kanerva, enkä päätä Suomen kokoonpanoa, mutta sanon kuitenkin sen, millaista joukkuetta minä peluuttaisin Ukrainaa vastaan – ottaen huomioon, että Rasmus Schüller on pelikielossa.

Joukkue pelasi 4-4-2-muodossa ja avauskokoonpano olisi tässä:

Hradecký maalissa ja neljä linja: Nikolai Alho, Joona Toivio, Robert Ivanov ja Jukka Raitala. Keskikentällä pelaisivat Robin Lod, Urho Nissilä, Glen Kamara ja Robert Taylor, ja kärjessä Pohjanpalo ja Pukki.

Tämä kokoonpano ja systeemi palauttaisi Huuhkajien vastaisku-uhan Lodin, Taylorin ja Nissilän kautta. Peliä voisi avata joko neljällä tai halutessaan kolmella nostamalla Alho ylös ja Lod pääsisi taskuun mielipaikalleen.

Puolustussuuntaan keskikenttälinjalla olisi iso vastuu hoitaa myös hommansa alaspäin.

Vaihdosta hyökkääviin rooleihin ovat tarjolla Onni Valakari, vaarallinen Roope Riski ja pirteästi Skotlannissa pelannut Ilmari Niskanen.