Italia valmistautui kesällä 1990 juhlavasti kotikisoihin. Viimeksi Italiassa oli pelattu MM-kisoja lajin kansainvälisen toiminnan aamuhämärässä 1934, hyvin erilaisessa yhteiskuntamuodossa. Yhteistä kisoilla oli, että myös 1990 yksinä pelipaikkoina toimivat San Siro Milanossa ja Marassi Genovassa.

Kisojen alla italialaisella jalkapallolla kulki hyvin. Seurajoukkueiden kautta kansainvälinen jalkapallovaltikka asemoitui vahvasti Italiaan. Arrigo Sacchin Milan oli juuri voittanut Euroopan cupin. Juventus oli voittanut Uefa-cupin kaatamalla finaalissa Fiorentinan. Cup-voittajien cup oli mennyt Sampdorialle, ja italialaisjoukkueiden menestyksen suoran oli täydentänyt Bari voittamalla jo arvonsa menettäneen Mitropa Cupin.

MM-kisat ja kisajoukkue muodostuivat koko maan jutuksi. Pelipaikat kattoivat koko maan, Udinesta Palermoon ja Cagliariin. Joukkue muodostui sekoituksena pohjoista ja etelää. Kisojen maskotti Ciao – joka kulki avaimenperänä pitkään taskussani – oli suunniteltu symboloimaan yhteistä maata.

Vuoden 1990 asetelma ei syntynyt vakuumissa. Kehityskaari alkoi jo edellisen vuosikymmenen alussa, kun italialaisseurat saivat jälleen hankkia ulkomaalaispelaajia. Kesän 1990 voi joka tapauksessa nähdä alkuna kultaiselle vuosikymmenelle, jonka aikana Serie A:ssa pelasivat maailman parhaat pelaajat. Kilpailu huipulla oli kovaa, ja kärkijoukkueista puhuttiin seitsemänä sisaruksena. Milan, Inter, Juventus, Roma, Lazio, Parma ja Fiorentina. On jälkikäteen huimaa katsoa joukkueiden kokoonpanoja tuolta aikakaudelta. Serie A eli hurmoksen aikakautta.

Italia ’90:n myötä panostettiin myös infrastruktuuriin. Uusia stadioneita rakennettiin ja ennen kaikkea vanhoja ehostettiin. Uudet stadionit olivat visioita tulevaisuudesta ja uudesta tavasta tehdä. Bariin rakennetun stadionin, suunnittelijana toimi maailmankuulu arkkitehti Renzo Piano. Uusien ja päivitettyjen olosuhteiden myötä italialaisen jalkapallon hegemonia ja asema vaikutti pysäyttämättömältä.

Sitä se olisikin kenties ollut, mikäli kisoja ei olisi pidetty vuoden 1990 kaltaisessa saumakohdassa. Italialainen jalkapallo päivitettiin kisojen kautta maailmaan, jota ei enää geopoliittisestikaan olisi olemassa parin vuoden kuluttua. Samalla jalkapallossa oli rakentumassa voimia, joita ei siinä hetkessä osattu ymmärtää, mutta jotka muuttaisivat toimintakenttää radikaalisti.

Dramaattinen vuosikymmen

Vuosi 1992 oli erityinen, vaikka yksittäistä alkupistettä on vaikea sijoittaa mihinkään tiettyyn kohtaan. Italiassa vuosi linkittyy Mani Pulite -nimellä tunnettuun lahjusskandaaliin. Se muutti koko maan poliittisen kentän, yhtenä lopputuloksenaan Silvio Berlusconin nousu valtaan.

Jalkapallossa vuosi 1992 oli merkittävä. Silloin perustettiin Valioliiga, ja Euroopan cup päivitettiin nykymuotoiseen Mestarien liigaan. Luotiin jalkapalloilullisia instituutioita, jotka rakentuivat vielä varsin rauhassa. Toisaalta ehkä juuri nuo kaksi vuotta mahdollistivat perspektiivin ja näköalan visioida tulevaa muuttuvassa Euroopassa, jossa stadionit, tv-sopimukset ja markkinointi tulisivat mullistamaan jalkapallon toimintaympäristön.

Muutokset eivät vielä näkyneet 1990-luvun aikana. Seurajoukkueet menestyivät kansainvälisesti ja maajoukkue oli yksi ennakkosuosikeista. Kansa rakasti, mutta myös odotukset olivat isoja.

Hurmoksen keskellä ei osattu visioida ja investoida tulevaisuuteen, vaan toimittiin lyhytnäköisesti. Jaetun tilannekuvan sijaan keskityttiin italialaisuudelle ominaiseen kirkontornipeliin, jossa isoilla egoilla pumpatut, usein eksentriset seuraomistajat hamusivat nopeaa glooriaa. Hukattiin mahdollisuuksia olla kehityksen etulinjassa ja käyttää omaa asemaa ison kuvan hyödyksi.

Nyt 30 vuotta myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa pitkäjänteisen strategian ymmärtäneet ovat ottaneet paikkansa kärjessä. Kun kultaisen vuosikymmenen päätteeksi suurimmat italialaisseurat olivat kansainvälisten verrokkiensa kanssa samalla viivalla, ovat ne nyt merkittävästi jäljessä. Etenkin Valioliigan kohdalla puhutaan jo etumatkasta, jota on enää liki mahdotonta tavoittaa.

Italialainen jalkapallo on ajautunut tänä ajanjaksona sivustakatsojaksi. Kotikisojen stadionit ovat edelleen julkisessa omistuksessa. Useat niistä näyttävät ja tuntuvat 90-luvulta. Se, mikä toimi tuolloin, ei toimi enää.

Toki jalkapallossa edelleen itse peli on ydintuote, mutta sen ympärille rakentunut kokonaisuus ja kyky generoida rahaa on muuttunut paljon. Markkinointi, tv-sopimukset, lipputulot ja oheispalvelut ovat olennainen osa jalkapallotaloutta. Juuri näissä Serie A on jäänyt pahasti jälkeen. Sen vaikutukset ulottuvat koko italialaisen jalkapallon pyramidiin.

Muutoksen myötä maajoukkue on kannatellut Italiaa. Vuoden 2006 maailmanmestaruus toi hurmosta ja energiaa. Sellaistakin, jonka myötä taas pystyttiin hetkeksi lakaisemaan ongelmia pois näkyvistä. Maajoukkueenkin tuoma turvaverkko on alkanut haperoitua. Viimeistään vuoden 2018 MM-kisoista karsiutuminen muistutti todellisuudesta.

Vaikka nyt seuroihin on tullut ulkomaista omistusta ja sitä kautta resursseja ja uutta virtaa, on takamatka pitkä. Kuvaavaa on, että vain viisi seuraa Italiassa omistaa oman stadioninsa.

Yhtenä yrityksenä ymmärtää on miettiä vuoden 1990 kisojen ajankohtaa – menneen ja modernin jalkapallon saumakohtaa. Italia oli lähellä saada vuoden 2012 EM-kisat itselleen. Ne olisivat tarjonneet mahdollisuuden satsata oikeisiin asioihin. Nyt kun arvokisoja on jälleen pelattu Italiassa, on kisojen formaatti jo erilainen. Se ei ole tarjonnut samaa oljenkortta kuin ennen.

Mancinin ihme

Italian maajoukkue on lähihistorian trendien yksi suurista kärsijöistä. Italia saa kyllä edelleen kentälle hyvin laadukkaan joukkueen, ja Italia on pelannut Roberto Mancinin alaisuudessa tuloksellisesti todella hyvin – kuten nämä EM-kisat ovat osoittaneet. Italia on raivannut tiensä sunnuntaiseen EM-finaaliin ja se on pelannut uskomattomat 33 peräkkäistä ottelua ilman tappiota.

Kaiken lisäksi saavutukset on tehty varsin paljon muuttuneella ja nuorennetulla joukkueella. Keväällä alkaneisiin MM-karsintoihin valitussa ryhmässä oli vain neljä 1980-luvulla syntynyttä pelaajaa. Se on iso muutos maassa, jossa arvostetaan kokemusta ja jossa 25-vuotiasta voidaan vielä pitää nuorena lupauksena.

Maajoukkue on taas kansallinen ilonaihe. Nuori ja dynaaminen, ja pelaa sen mukaista jalkapalloa.

Serie A on edelleen laadukas huippusarja ja kuuluu maailman parhaisiin sarjoihin, vaikka se ei enää ole sama kuin 2010-luvun puolivälissä. Maajoukkuekin lukeutuu vielä sellaiseen ryhmään, joka voi mennä pitkälle arvokisoissa, kuten nyt on nähty.

Samaa hohtoa ja kimallusta siinä ei enää kuitenkaan ole. Maajoukkuetta ei valita enää sellaisesta nimekkäiden pelaajien massasta kuin aiemmin. Edelliset EM-kisat antoivat jo osviittaa siitä, missä mennään. Antonio Conte kykeni repimään taktisesti vahvasta kollektiivista paljon irti, mutta jotain siitä jo puuttui.

Mancinin EM-kisoihin johtama joukkue edustaa monella tavalla nykypäivää. Joukkueen nimilista ei puhuttele kuten ennen. Pelaajien parempi tunteminen edellyttää Serie A:n tiiviimpää seuraamista. Asetelman on ainakin lyhyellä aikavälillä vaikea nähdä muuttuvankaan. Vahvasti traditionalistisessa maassa eivät asiat yleisestikään muutu kovinkaan nopeasti – siitäkin huolimatta, että mukaan on tullut uusia omistajia.

Italia ei ole maa, jonne tullaan ulkopuolelta muuttamaan asioita. Tarvitaan myös puhtaasti rahaa, jota investoida oikeisiin kohteisiin.

Kaikesta huolimatta EM-kisojen Italian maajoukkue voi kuitenkin omalla toiminnallaan olla osa muutoksen käynnistämistä. Kun italialaisseurat eivät enää kamppaile tasaväkisesti kansainvälisillä areenoilla, maajoukkue voi sen vielä tehdä.

Jos maajoukkue oli aiemmin hulppean kotimaan sarjan heijastuma, voi maajoukkue nyt olla taho, joka osoittaisi valoa kotimaisen sarjan ylle. Roberto Mancini voi omalta osaltaan viestiä jalkapalloyhteisölle niitä hyötyjä ja etuja, joita syntyy, kun uskalletaan panostaa nuoruuteen ja investoida tulevaisuuteen.

Azzurri ei vain palaa arvokisakartalle, vaan se voi omalta osaltaan myös näyttää tietä kohti uutta tulemista. Hitaasti, mutta sisältäpäin ja innostaen.

Siksi EM-finaaliin selviytynyt maajoukkue on Italialle kenties tärkeämpi kuin koskaan. Niin italialaisille kuin maan jalkapallolle.