Minä myönnän.

Minä myönnän oikeaksi suurimman osan siitä kritiikistä, jota jalkapallon EM-kisojen laajentaminen 24 maan turnaukseksi on saanut osakseen sen jälkeen, kun Euroopan jalkapalloliitto UEFA syyskuussa 2008 päätti Irlannin ja Skotlannin jalkapalloliittojen esityksestä nostaa EM-lopputurnauksessa pelaavien maiden määrän 16 maasta 24 maahan.

Myönnän, että Joachim Löw, Mats Hummels ja monet monet muut kriittiset äänet olivat oikeassa siinä, että vuoden 2016 jalkapallon EM-kisoissa nähtiin varmasti heikkotasoisempia otteluita kuin neljä tai kahdeksan vuotta aikaisemmin.

Senkin myönnän, että olisin mielelläni nähnyt sellaisen maan karsiutuvan jatkopeleistä, joka ei voittanut alkusarjassa yhtään ottelua, mutta joka pääsi jatkoon vain, koska 24 maan kaavio vaatii neljän parhaan kolmanneksi sijoittuneen joukkueen pääsemisen jatkoon – ja joka lopulta kruunattiin Euroopan mestariksi, vaikka se voitti koko turnauksessa vain yhden ottelun normaalin peliajan puitteissa. La Ligassa yksi voitto seitsemässä ottelussa olisi tuonut päävalmentajalle potkut, nyt se toi hänelle vuoden 2016 Euroopan mestaruuden.

Totta kaikki kritiikki ja kaikki kriittiset sanat.

* * *

Mutta samalla, kun myönnän arvostelun pitkälti oikeaksi, kysyn, mistä urheilussa ja jalkapallossa on kysymys?

Se onkin hyvä kysymys.

Me voimme toki sanoa, että kysymys on urheilusta ja jalkapallosta, mutta onko seurajalkapallossa kysymys joukkueiden välisesta kilpailusta vai organisaatioiden välisestä kilpailusta? Nousivatko Chelsea ja Manchester City Valioliiga-kentillä valtaan siksi, että ne olivat parhaita urheiluseuroja vai siksi, että toinen päätyi venäläisen oligarkin omistukseen ja toinen upporikkaan šeikkidynastian omistukseen? Entä jos Roman Abramovitš olisi onnistunut ostamaan Tottenhamin ennen kuin hän osti Chelsean, juhlittaisiinko Mestarien liigan voittoa nyt Länsi-Lontoon sijasta Pohjois-Lontoossa?

Joachimlöwit ja matshummelsit ovat oikeutettuja näkemyksiinsä, mutta se ei muuta muuksi sitä, että te, herra Löw ja herra Hummels olette itsekkäitä nilviäisiä, jotka ajattelette vain omaa etuanne omasta suppeasta näkökulmannesta.

Te olette suurta ja mahtavaa saksalaista jalkapallomahtia, ja varmasti teitä häiritsee se, että teidän suuria ja mahtavia turnauksianne tulee pilaamaan kaiken maailman Pohjois-Makedoniat ja Suomet.

Mutta me täällä Suomessa näemme asian eri tavalla.

Jynssätkää te sitä Bundesliigaanne ja Mestarien liigaanne niin paljon kuin haluatte, mutta suokaa edes kerran elämässä meille pienille jalkapallokansoille se ilo, että mekin olemme osa eurooppalaista jalkapalloperhettä muutenkin kuin kuokkavieraanne teidän ja teidän hienojen jalkapallomaakavereidenne juhlissa.

Onhan se tietenkin hirveää ja vastenmielistä, jos joku suurista ja kauniista jalkapallomaista joutuu kohtaamaan sellaisen mitättömän joukkueen, joka ei tee kentällä mitään muuta kuin puolustaa. Kyllähän se vahingoittaa peliä, kuten viime EM-kisojen jälkeen valititte.

Minulla ei ole teitä vastaan mitään, mutta kiitän jalkapallojumaloita siitä, että pääsette nyt näissä kisoissa pelaamaan jo alkulohkossanne pelaamaan pelkästään hyviä maita vastaan. Sellaisia kuin Ranskaa, Portugalia ja nostalgista Unkaria vastaan.

Ei muuta kuin nauttikaa!

* * *

Jalkapallo maailman hienoin peli. On ymmärrettävää, että ne, jotka tekevät työtä jalkapallomaailman äärimmäisellä huipulla, joutuvat ajattelemaan asioita äärimmäisiin rajoihin viedyn huippu-urheilun näkökulmasta. sillä jos he eivät niin ajattele, heidät syödään pois huipulta.

Mutta tarkoittaako se, että urheilussa ei voisi olla muita arvoja kuin äärimmilleen viety kilpailun eetos. Kilpailu on toki yksi urheilun maagisimpia voimia, mutta eikö urheiluun voi kuulua muitakin arvoja. Sellaisia kielletyn rakkauden hedelmiä, joita me kannattajat ja katsojat pidämme kokemuksina.

Pidin aiemmin FA Cupia harmillisena kilpailuna, joka katkaisi aina kiihkeän liigakauden – ja ihmettelin monet kerrat, miksi lähes kaikki 1970- ja 1980-luvun englantilaisseurojen pelaajat ilmoittivat uransa suurimmaksi unelmaksi pelaamisen FA Cupin finaalissa Wembleylla.

Kun muutin Englantiin, suhtautuminen FA Cupiin muuttui kertaheitolla. Kysymys ei ollutkaan enää jalkapallosta ja urheilusta, vaan ainutlaatuisesta kokemuksesta. Siitä, kun aladivisioonan seurojen pelaajilla ja kannattajilla oli mahdollisuus kokea jotain sellaista, josta suuret unelmat on tehty. Pelata niitä tähtipelaajia ja niitä seurojen vastaan, joita he näkivät vain televisiossa ja lehtien otsikoissa.

Samalla tavalla unelma Wembleysta piiskasi myös suurten seurojen suurimpia tähtipelaajia.

Siksi FA Cupin ottelut olivat kiihkossaan ja intohimossaan omassa luokassaan normaaleihin liigaotteluihin verrattuna.

Elämä ja kuolema. Mahdollinen ja mahdottomuus. Uni ja todellisuus. Kaikki samassa paketissa.

Ja mahdollisuus ikuiseen elämään. Herefordin voitto Newcastlesta, Sunderlandin Leedsista, Wrexhamin Arsenalista. Tarinoita. Legendoja. Isältä pojalle. Pojalta omalle pojalle. Äidiltä tyttärelle.

Siitä on kysymys myös EM-kisoissa. Eurooppalaisesta jalkapallokarnevaalista. Yhteisestä sukupolvikokemuksesta. Siitä, että meillä suomalaisillakin on mahdollisuus kokea jotain, mitä emme ole koskaan päässeet kokemaan.

Ja senkö sinä sormiennuuskija haluaisit meiltä viedä, jotta sinun Saksasi ei tarvitsisi pelata näissä EM-kisoissa yhtä ottelua edes Unkaria vastaan?