Mestarien liigan uusi sarjajärjestelmä on saanut ristiriitaisen vastaanoton.

Järjestelmää on kehuttu siksi, että 36 joukkueen yhteinen sarjataulukko elää kiehtovalla tavalla kierros kierrokselta. On myös ihailtu sitä, että Mestarien liigan neljän ensimmäisen kierroksen aikana on nähty enemmän maaleja.

Sarjataulukko on toki elänyt, mutta tässä kannattaa odottaa lohkovaihe loppuun ja tehdä johtopäätöksiä vasta sitten.

Sarjataulukko on elänyt tähän saakka, mutta elääkö se enää kovin paljon siinä vaiheessa, kun pelataan viimeisiä kierroksia – vai nähdäänkö lohkopelien loppukierroksilla samanlaisia merkityksettömiä otteluita kuin aikaisempinakin vuosina?

Mestarien liigassa on toki nähty tällä kaudella enemmän maaleja, mutta se on johtunut käytännössä vain siitä, että neljän ensimmäisen kierroksen aikana on pelattu kahdeksan ottelua enemmän kuin vuosi sitten samana aikana.

Ottelukohtainen maalimäärä on sen sijaan pysynyt samana. Vuosi sitten lohkovaiheen aikana otteluissa tehtiin keskimäärin 3,02 maalia, kun tällä kaudella  on tehty 3,07 maalia per ottelu.

***

Uudistuksen kovin kritiikki on kohdistunut siihen, että uusitussa Mestarien liigassa pelataan lohkovaiheessa kaksi ottelukierrosta enemmän kuin aiemmin.

Lisäys ei tunnu suurelta, eikä se olekaan varsinainen ongelma.

Varsinainen ongelma on, kuinka paljon otteluita seurat ja sitä kautta pelaajat joutuvat kauden aikana pelaamaan.

Esimeriksi Valioliigassa, La Ligassa ja Serie A:ssa pelataan kauden aikana 38 sarjaottelua. Sen päälle tulevat eurocup-ottelut, kunkin maan cup-ottelut ja jopa kahden paikallisen cupin ottelut, maaottelut, arvoturnaukset ja uusimpina uutena ensi kesänä pelattava seurajoukkueiden MM-lopputurnaus, johon osallistuu 32 seuraa eri puolilta maailmaa.

Kun kaikki ottelut lasketaan yhteen, ottelumäärä nousee pahimmillaan vastuuttomaksi. Me olemme jo nyt nähneet, miten paljon huippupelaajille tulee loukkaantumisia. Jos mitään ei tehdä, määrä vain kasvaa.

***

Pelaajat tunnistavat ongelman, mutta heidän hiljainen hätähuutonsa ei kuulu, kuten Mestarien liigaan tehdyt muutokset ja uudenlaisen seurajalkapallon MM-lopputurnauksen loihtiminen kertovat.

Muutenkin keskustelu jalkapallokalenterin ongelmista on siinä mielessä vääristynyt, että nyt asiaa pohditaan pääasiassa siitä näkökulmasta, miten jonkun tähtipelaajan poissaolo vaikuttaa seuran tuloksiin ja mahdollisuuksiin voittaa mestaruuksia.

Se on toki ymmärrettävä näkökulma, mutta keskustelun pitäisi voimakkaammin painottua varsinaiseen ongelmaan – pelaajien fyysiseen ja henkiseen kestävyyteen, ja siihen, mitä siitä seuraa, jos kuminauhaa venytetään koko ajan lisää ja vain lisää.

On totta, että maailmantähdille maksetaan tähtitieteellisiä palkkoja, mutta antaako raha oikeuden repiä pelaajista niin paljon irti, että he vaarantavat oman fyysisen ja ongelmien kasvaessa myös henkisen terveytensä?

***

Ongelman ainoa todellinen ratkaisu olisi vähentää ottelumääriä. Se on kuitenkin nykyisessä maailmassa utopistinen tavoite, sillä jokainen ajattelee vain sitä, miten he voivat ansaita jalkapallon avulla enemmän. Niin ajattelevat seurat, niin ajattelevat eri liigat ja niin ajattelevat UEFA, Fifa ja kaikki muutkin jalkapallon avulla rahaa tahkoavat tahot.

Siksi pelkästään esimerkiksi Mestarien liigaan tehtyjen muutosten syyttäminen ei ole oikeudenmukaista. Ongelma on syvemmällä kuin vain kahdessa lisäottelussa kauden aikana. Nytkin keskeinen syy tehtyihin muutoksiin oli se, että suurten maiden seurat halusivat lisäpaikkoja Mestarien liigaan ja nämä neljä lisäpaikkaa menivät kaikista suurimpien ja seuraavaksi suurimpien sarjojen joukkueille.

***

Pelaajilla on myös tässä näytelmässä oma vastuunsa. Jos heillä olisi aidosti halua puuttua asiaan, he menisivät kylmästi lakkoon – aivan, kuten Pohjois-Amerikan ammattilaissarjoissa on tehty.

Jalkapallossa pelaajien lakkoon on kuitenkin niin pitkä matka, ettemme tule pelaajien lakkoa ihan huomenna näkemään.

Maailman huippupelaajat tulevat erilaisista maailmoista ja erilaisista kulttuuritaustoista. Kysymys ei ole vain erilaisesta suhtautumisesta lakkoiluun, vaan paljon moninaisimmista asioista. Jollekin englantilaiselle ja saksalaiselle pelaajalle perhe saattaa tarkoittaa pelaajan lisäksi vaimoa ja kahta lasta, kun taas toisenlaisesta kulttuuritaustasta tulevalle pelaajalle ”perhe” saattaa tarkoittaa vastuuta 50 ihmisen elämästä ja tulevaisuudesta.

***

En halua maalata piruja seinälle, mutta pelkään pahoin, että kysymys ei niinkään ole siitä, miten tämä ongelma ratkeaa, vaan mihin tämä pohjattoman ahneuden arvomaailma johtaa?

Se johtaa siihen, että joku päivä maailman parhaat seurat pelaavat keskenään omaa supersarjaansa.

Supersarjan nimi voi olla mitä tahansa ja muotokin melkein mitä tahansa, mutta kun kaikista suurimmat seurat saavuttavat nykymallissa tulokaton, heidän on pakko rakentaa uusi malli, jossa katto on entistä korkeammalla.

Suoraviivaisin ja samalla tuottoisin tapa nostaa kattoa korkeammalle on se, että jatkossa tulovirtojen jakajia on vähemmän.

Yritys perustaa Superliiga tyrmättiin saman tien ja armotta, mutta Superliigan takana oleva ahneuden logiikka ei ole kuollut – eikä se kuole, ellei maailmassa palata joku päivä aikaan, jossa kauppaa käydään nahkoilla ja näkinkengillä.