Leijonat pelaa odotetusti torstaina MM-kisojen puolivälierässä. Alkulohkon päätöspeli Kanadaa vastaan päättyi voittomaalikisan jälkeen Leijonille 3–2. Leijonat voitti alkulohkossa kuusi peliä ja hävisi yhden.

Periaatteessa Jukka Jalosen valmentaman Leijonien palaset ovat kohdallaan. Näyttäisi siltä, että tästä nipusta pelaajia kyetään repimään paras irti ja maksimoimaan potentiaali.

Kysymys onkin siitä, että kuinka korkea se potentiaali todellisuudessa on.

Onko maalinteon tehokkuus ongelma?

Ennen alkulohkojen päätöspäivää Leijonien laukaisuprosentti, joka jollain tasolla mitannee maalinteon tehokkuutta, oli melko huono, 7,88. Sillä irtoaa 13. sija koko turnauksessa.

Maalinteon tehokkuus ei ole siinä mielessä Suomella ongelma, että se on sillä tasolla, mitä joukkueelta voi suurin piirtein odottaa näillä pelimerkeillä ja näillä maalinteon toiminnoilla.

Tarina on siinä mielessä samankaltainen kuin kaksi vuotta sitten, jolloin Suomen laukaisuprosentti oli toki hieman parempi, 9,20, mutta koko turnauksen mittakaavassa vasta kymmenenneksi paras. Ja Suomi oli maailmanmestari.

Tähän kiteytyy oikeastaan tämän ”Liiga-Leijonien” aikakauden dilemma. Kyky tehdä tulosta kansainvälisissä peleissä on heikko. Ongelma on se, että tämän parempaan nämä pelaajat eivät liiemmin kykene MM-kaukalossa.

Suomella on joukkueessaan Liiga-pelaajia kymmenen kappaletta, ja sitten on paljon sellaisia ”Liiga-henkisiä” pelaajia, jotka pelaavat jossain päin Eurooppaa, mutta joiden DNA on Liiga-kiekko, ja he ovat vain hieman parempia pelaajia kuin keskimääräinen Liiga-pelaaja, jos ollenkaan.

Kun yksi sellainen pelaaja pelaa jossain SHL- tai Sveitsin liigan joukkueessa, ongelmaa ei sinällään näe. Mutta kun laitetaan tällaisia pelaajia joukkueellinen kasaan, kuten nyt, tilanne on toinen.

Nopeaa ja vahvaa

HPK:ssa tehokkaan kauden pelannut Jere Innala on ollut yksi Suomen tehokkaimmista hyökkääjistä MM-kisoissa. Hän on hyvä Liiga-pelaaja. Nopeustaitavuusominaisuudet ovat kansainvälisiinkin peleihin hyvät.

Mutta, kun kamppailuintensiteetti nousee, tilaa ja aikaa on vähemmän ja pitää voittaa oma kamppailu laidan lähellä, voittaa kiekoton kamppailu maalinedustalla ja sitä kautta luoda hyökkäysuhkaa, onko Jere Innalasta oikeasti olemaan uhkaa vastustajalle?

Toki Leijonien paras tuloksentekijä Anton Lundell on Liigasta, mutta hänen pelinsä pelataan ensi kaudella jossain muualla kuin Liigassa. NHL:ssä oletettavasti.

Leijonat on joutunut muutaman kerran kovaan testiin turnauksen aikana. Ensimmäinen oli Yhdysvallat, toinen Latvia, kolmas Kanada. Kaikkia pelejä yhdisti ainakin ajoittain korkea vaatimus kamppailupelaamiselle. Joukkueet pyrkivät aktiivisella kontaktipelaamisella ottamaan tilan ja ajan pois. Se ei tarkoita jatkuvaa prässäämistä, vaan sitä, millä intensiteetillä joukkueet toimivat, kun peli ajautuu laitojen lähelle.

Ongelma ei ole puolustamisessa. Suomalaispelaajien osaaminen riittää pelaamaan laadukasta puolustuspeliä tässä turnauksessa mitä tahansa joukkuetta vastaan, vaikka kamppailuintensiteetti ja tempo olisivat korkealla.

Mutta isoin ongelma kollektiivisesti on nimenomaan hyökkäyksessä. MM-kisojen vaatimustaso tuloksenteon kannalta on olennaisesti suurempi kuin Liigassa. Jere Innala saattaa pitää näppärästi kiekkoa hallussaan kulmassa, kun vastustaja ei anna välitöntä painetta, mutta sieltä pitäisi pystyä luomaan ja rakentamaan jotain. Ja jos tulee välitön paine, kiekossa pysyminenkin on vaikeaa ja hyökkäykset jäävät lyhyiksi.

Vastustajat ovat nopeampia ja vahvempia kuin Liigassa. He ovat nopeammin iholla. Tilaa ja aikaa on vähemmän. Siinä rytäkässä Liiga-tason pelaajan, kuten Innalan, kyky tehdä tulosta ja luoda hyökkäysuhkaa ei riitä.

Siinä se

Leijonat luo maalintekotilanteita pääosin kolmea väylää pitkin. Ensimmäinen on siniviivalaukaus ja maalinteon tukitoimet. Näitä asioita suomalaispelaajat pystyvät toteuttamaan, ja tässä yksittäisessä asiassa Suomen pelaajien yhteiskoordinaatio on korkealla tasolla. Suomella on lisäksi hyviä puolustajia, jotka kykenevät avaamaan laukaisulinjan ja laukomaan kohti maalia.

Siniviivalaukausten myötä Suomen laukaisuprosentti on heikko, koska siniviivalaukausten maaliodottama on heikko.

Toinen väylä maalintekoon on suorat hyökkäykset, kun vastustaja on epätasapainossa. Kolmas on ylivoima. Siinä se.

Näihin kaikkiin asioihin on syynsä. Ei ole sattumaa, että Suomi luo maalipaikkoja siniviivalaukausten kautta.

Siihen on syynsä, miksi Jukka Jalosen Leijonat pelaa matalien maaliodottamien peliä. Peliä, jossa yhden maalin merkitys on valtava. Peli, jossa maalivahdeilla ei ole varaa yhteenkään helppoon maaliin.

Syy on se, että tälle joukkueelle, näille pelaajille kaava on paras mahdollinen tuloksen kannalta. Ja muuhun ei todennäköisesti pelaajien kapasiteetti riittäisi. On pakko pelata matalien maaliodottamien peliä.

Suomi teki alkulohkossa 18 maalia seitsemässä pelissä. Se ei ole järin paljon mestarisuosikilta.

Vie kiekko syvään, pelaa siniviivalle, lauo ja aja kiekottomana maalinedustalle. Sen toteuttamiseen laadukkaasti kapasiteetti riittää.

Suomella on hyvä mahdollisuus pelata jälleen mestaruudesta, mutta Suomen sapluuna ei ole ylivertainen, se on kaukana siitä. Se on sapluuna, jolla maksimoidaan joukkueen potentiaali, mutta se potentiaali ei ole järin korkea.

Kyse on nyt siitä, kuinka korkealle Suomen vastustajat kykenevät kultivoimaan pelaajien yhteispelaamisen koordinaation. Leijonien puolivälierävastustajan kannattaa tutkia erityisen tarkkaan se, miksi Latvia ja Yhdysvallat saivat Suomen vaikeuksiin. Ja miksi Suomi dominoi Saksa-pelissä. 

Syy on intensiteetti, ja nimenomaan kamppailuintensiteetti.