Vuosituhannen vaihteessa olin uuden edessä. Työskentelin HPK:n A-junioreiden päävalmentajana ja tiesin, että olisin osa ensi kauden liigajoukkueen valmennustiimiä. Sitä en tiennyt, kuka siihen paikalle tulisi.

Olin kuullut, että Mestiksessä TuToa valmentanut Anatoli Bogdanov oli yksi ehdokas, mutta että olisi myös ainakin yksi toinen kandidaatti.

En ollut kuullut väärin. Pian A-junioreiden harjoituksiin Rinkelinmäelle ilmaantuikin hahmo, joka katsoi vetämiämme harjoituksia ja teki muistiinpanoja. Hän halusi selvittää, miten vedän harjoituksia ja samalla hän tutustui harjoitteisiin.

Tuo hahmo oli Jukka Jalonen. Nimi, joka ei vielä tuolloin sanonut suurelle yleisölle paljoakaan.

Hän oli ollut sivussa liigajääkiekosta, mutta oli onnistunut vakuuttamaan HPK:n puheenjohtaja Harri Lintumäen ja tämän vaimon tapaamisessaan. Jotain Lintumäki oli ennen HPK:hon paluutaan Italiassa ja Englannissa valmentaneessa Jalosessa nähnyt. Lintumäen vaisto osoittautuisi myöhemmin osuneen oikeaan.

Jukka kertoi minulle myöhemmin, että olisi vaikka lähtenyt kakkosvalmentajaksi – hän vain halusi päästä takaisin kiinni liigavalmentamiseen. Huomasin heti, että hän on hyvä valmentaja, mutta hän oli myös hieman varautunut ihminen. Koska Jukalla oli takana muutamia epäonnistuneita projekteja, hänestä pystyi myös aistimaan sen, että hänestä oli tullut myös varovainen sen suhteen kenen kanssa hän teki yhteistyötä.

Nopeasti ensimmäisistä keskusteluistamme huomasin, että puhuimme samaa kieltä ja että olimme monesta asiasta samaa mieltä. Selvisi, että meillä molemmilla oli yksi lempiaihe ylitse muiden: Peli. Siitä pystyimme puhumaan vaikka päiväkausia.

Tiesin, että jos uusi päävalmentaja olisi puhunut kaksinkamppailu- ja riistopelaamisesta, yhteistyömme ei ehkä koskaan olisi ollut niin hedelmällistä – tai johtanut niihin asioihin, joihin ne myöhemmin johtivat.

Yhteinen ajatus

Nopeasti alkoi syntyä yhteinen pelifilosofiamme, jota myöhemmin kutsuttaisiin mediassa Meidän pelinä. Sen taustalla oli ajatus siitä, että menestyäksemme HPK:ssa, meillä täytyi olla jokin kilpailuvaltti.

Toteuttaaksemme sen, ajattelimme ehkä toisin kuin hieman pienemmissä seuroissa oli perinteisesti ajateltu: Me halusimme rakentaa enemmän kuin rikkoa. Pelitapamme olisi tuettava pelaajaa tekemään taitavia valintoja tunnistamalla tilanteita oikein – tekemään sitä mitä peli kutsuu.

Sitä varten pelaajille tulisi opettaa peliä, jonka tulisi antaa vaihtoehtoja ratkaista pelitilanteita kiekollisena tai kiekottoman mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla. Tarkoitus ei ollut sulkea mitään pois, tarkoitus oli antaa pohja valinnoille ja pelin logiikan ymmärtämiselle.

Pelin logiikan ymmärtäminen oli ajatuksissamme tärkeintä. Vain niin pelaajat voisivat löytää nopeassa pelissä ratkaisumalleja ja suoriutumaan älykkäämmin, taitavammin ja nopeammin kuin keskimäärin. Tiesimme, että pelkällä innolla kaukalossa ei tee mitään, mikäli pelaaja ei ymmärrä peliä.

Siinä meidän piti pystyä valmentajina pelaajiamme auttamaan pelaajia, jotta he pystyvät pelissä ymmärtämään ja näkemään pelin kokonaisuutena sekä liikkumaan oikeaan paikkaan oikea-aikaisesti.

Olimme molemmat kuin pesusieniä oppiessamme toisiltamme. Jatkuvasti mittelimme, sparrasimme ja mentoroimme toinen toistamme. Niistä keskusteluita syntyi myös ajatus valmentaa eri tavalla kuin muut valmensivat.

Päätimme keskittyä kesäharjoittelussa paljon pelaamiseen ja peleihin. Kesäharjoittelussa salibandy, koripallo, jalkapallo ja muut pelit tulivat tutuiksi pelaajillemme. Lopulta päädyimme painottamaan jalkapalloa pehmeän alustan vuoksi, koska se säästi jalkoja.

Näissä pienpeleissä opettelimme erilaisia pelitilanteita. Tarkoitus oli saada pelaajat – joista halusimme hyvähenkisen ryhmän – ajattelemaan, miten ratkaista tilanteita.

Eikä tämä ollut fysiikasta pois. Uskallan jopa väittää, että pelien tuoma syke paransi testituloksiamme niin paljon, että ne olivat jopa parempia kuin tämän päivän liigajoukkueissa ovat.

Pelaajat innostuvat

Pelaajat olivat innoissaan, että pelasimme niin paljon. Samalla he oppivat ajattelemaan pelistä.

Pienpeleissämme pakit, sentterit ja laiturit pelasivat kolmikkoina. Aluksi laitahyökkääjät voittivat enemmän pelejä, mutta jossain vaiheessa se alkoi tasoittumaan, kun pelaajat alkoivat oivaltaa. Kolmiopelejä, puheita, tarjontoja ja syöttövalikoimia alkoi löytyä. Peli itsessään alkoi jo opettaa esimerkiksi, miten voitetaan 1–1- ja 2–1-tilanteita. Saimme toistoja peliin mielettömän paljon.

Se oli harkittu asia – halusimme että harjoitteet palvelevat peliä.

Kun siirryimme jääharjoituksiin, huomasimme, että moni asia pelissämme oli jo valmista – kuten vaikka puolustusalueen puolustuspeli.

En ole aivan varma tästä, mutta en usko, että kukaan teki, kuten me teimme. Enkä usko, että kukaan tekee niin vieläkään.

Kaikki harjoitukset yritettiin karsia pois, jotka rikkoivat omaa pelifilosofiaa. Käytännössä jokaisen harjoitteen pitäisi omalla tavallaan aivopestä pelaajia pelaamaan omaa pelitapaa.

Tutkimme pelissä erilaisia tilastoja ja käytimme matematiikkaa siinä, miten pitkässä juoksussa voittaisimme useimmiten pelejä, että saisimme kilpailuedun.

Ja sitten rytmiin

Kun rakenne ja reagointimme olivat kunnossa, aloimme puhua rytmistä.

Siihen vaikutti myös tulostaululla oleva tilanne ja miten erän loput pelataan. Jos olimme johtoasemassa, pelasimme hieman eri tavalla. Jos olimme häviöllä, pelasimme hieman eri tavalla. Oliko aktiivinen vai passiivinen träppi, sen ratkaisi, miten peli piti tappaa. Emme ainakaan halunneet pelata mitään flipperilätkää.

Peli lähti elämään omaa elämäänsä. Meillä oli hyviä pelaajia, joiden kanssa tehtiin intensiivisesti yhteistyötä.

Kiinnitimme yksityiskohtiin huomiota. Kun puhutaan vaikka viivelähdöstä, halusimme pelata keskelle, että kiekko saataisiin kämmenelle, eikä rystylle, josta olisi vaikeampi jatkaa peliä.

Peli oli kuitenkin vain yksi asia, piti myös pärjätä. Tuloksellisesti kaikki alkoi sujua heti hyvin, se yllätti meidätkin. Toisaalta siinä oli logiikkaa. Jos pidämme kiekkoa 60 prosenttia pelistä ja vastustaja 40 prosenttia, me kontrolloimme peliä.

Jukasta puhutaan usein hyökkäyspelaamisen kautta, mutta on ymmärrettävä, että hänelle ensin tulee puolustus.

Pelin alla pitää olla aina vähintään kolme pelaajaa. Mutta toisaalta voi sanoa, että hyökkääminenkin on Jukalle puolustusta. Kuten Jukka tapaa sanoa: Kun kiekko on meillä, se ei ole heillä.

Hyökkäyspelaamista arvotetaan usein niin, että miten paljon saadaan aikaan maalipaikkoja. Ajattelimme kuitenkin niin, että aina ei ole kuitenkaan pakko luoda maalipaikkoja joka tilanteessa väkisin. Joskus paras ratkaisu on pitää peliväline, vallanväline, itsellään. Maalipaikkoja pitää luoda silloin kun se on omalle joukkueelle edullista.

Pelin sisällä loimme ympäri kenttää alueellisia 2–1-ylivoimia niin, että kiekolliselle tehdään nopea ylivoimatilanne.

Miksi tehdä tilanne väkisin, jos voimme pitää kiekkoa, jolloin vastustaja saadaan rikkomaan? Sillä jos vastustaja joutuu rikkomaan, saamme ylivoiman, josta syntyy vielä enemmän maalipaikkoja. Ajatuksessamme jäähyttömyys oli keskeinen asia, koska emme halunneet antaa vastustajalle mahdollisuuksia rokottaa.

Emme me kuitenkaan yrittäneet tehdä mitään erityisen uutta tai innovatiivista – me yritimme vain voittaa riittävän paljon pelejä.

Pilkan kohteena

Vaikka voitimme paljon useammin kuin hävisimme, ei meitä aina silti ymmärretty.

Päinvastoin, jouduimme monesti pilkankin kohteeksi. Vinoilua kuului kaikkialta, vaikka olimme kuuden HPK-kauden aikana aina välierissä ja ensimmäisen neljän kauden aikana kolmesti pronssilla.

Saimme ”Pronssikerhon” leiman, josta muistutettiin jatkuvasti.

Olen myöhemmin miettinyt, että kelpaisiko HPK:n kokoluokan seuralle nykyään se, että joukkue olisi vuodesta toiseen välierissä – luulenpa, että kelpaisi. Silloin se ei kuitenkaan kelvannut.

Meille vittuiltiin. Meiltä kysyttiin useasti, että miksi jatkatte HPK:n valmentajina, kun olette aina vain pronssilla.

Olisimme voineet voittaa neljän ensimmäisenkin kauden aikana mestaruuden, pienestä se oli kiinni. Ehkä hyökkäsimme liian innokkaasti, maalivahti epäonnistui tai emme osanneet tappaa peliä riittävän hyvin.

Keväällä 2006 välieräsarjassa HIFK:ta olimme edenneet viidenteen ja ratkaisevaan välierään – panos oli finaalipaikka.

Muistan elävästi, miten muistiinpanoistaan katseensa ylös nostanut Jukka tuli minun ja maalivahtivalmentaja Jari Kaarelan luo.

Hän tokaisi kylmästi sanat, jotka eivät hevillä unohdu. Siinä hän sanoi haudanvakavasti, että nyt tehdään sitten näin: Jos häviämme, lopetamme valmentamisen kokonaan. Me suostuimme Kaarelan kanssa.

Elinkeinohan siinä oli pelissä, mutta jotain muuta olisimme sitten tehneet. Emme me sitä ajatelleet sen kummemmin. Kaikki päätettiin laittaa likoon.

Tiukoille se kuitenkin meni. Päätuomari Jari Levonen puhalsi ottelussa vielä ihan kauheita jäähyjä, mutta voitimme sen pelin 1–0 Jukka Voutilaisen maalilla.

Onneksi maalivahtimme Miika Wiikman oli niin hyvä, että hän piti meitä pystyissä. Se osoitti myös sen, että vaikka kuinka valmentamisessa yritetään saada rakenne kuntoon ja luoda niin hyviä harjoitteita, että pelaajat voivat loistaa, pelaajat mestaruustason ratkaisuhetkillä ratkovat ottelut.

Onneksi valmentamisen jatkamista ei tarvinnut myöhemmin miettiä. Suomen maajoukkueilta olisi jäänyt näkemättä ne kolme maailmanmestaruutta, jotka Jukka myöhemmin oli valmentamassa.

Se kuitenkin kertoi paljon hänen halustaan voittaa.

Eikä se edes ollut mielestäni meidän aikanamme paras jalkeilla ollut HPK:n joukkue. Sinä keväänä vain kaikki loksahtivat kohdalleen.

Helpottavan välierävoiton jälkeen tiesimme, että mikään ei enää pysäyttäisi meitä – eikä sitten pysäyttänytkään.

Sheddenin apulaisina

Siirtyessämme Leijonien valmennustiimiin, Doug Shedden oli palkattu päävalmentajaksi, Jukka aloittaisi apuvalmentajana ja minä toisena apuvalmentajana. Jukka halusi, että olen mukana. Tein muun muassa vastustajien tarkkailua ja maalivahtivalmentajan hommia.

Shedden oli kuitenkin lätkäjätkä, joka antoi Jukalle paljon vapauksia pelissä. Hän halusi ammentaa meiltä peliä ja antoi aika pitkälti pelata Leijonissa meidän HPK-pelaamista sheddenläisin maustein. Syntyi suomalaisamerikkalainen cocktail.

Jukka oli jo Sheddenin aikana enemmän pelin suhteen äänessä kuin kokonaisvastuun kantanut Shedden itse. Aloin kuitenkin aistimaan sellaista, että Leijonien huippupelaajat alkoivat hieman katsoa apuvalmentajan roolissa jo päävalmentajaksi myöhemmin siirtyvää Jukkaa, että mitenhän mahtaa tämä äijä pärjätä. Jukan piti ansaita kannuksia taas uudestaan.

Ensimmäisessä MM-turnauksessaan päävalmentajana hävisimme puolivälierän USA:lle 3–2.

Sen jälkeen koittivat jo olympialaiset. Yhteisiä tapahtumia ei ollut hirveästi ja kun pelikirjaa esiteltiin, se oli nähtävästi joillekin pelaajille hepreaa.

Kun kokoonnuimme, kävimme läpi pelikirjan eri kategoriat ja ajattelin, että se meni ihan ok. Mutta ei se ilmeisesti mennytkään.

Vancouverissa huomasimme, että valmennuskulttuurimme pelin filosofialtaan oli NHL-pelaajille uutta. Tapahtui pieni törmäyskurssi. Kun näin kävi, emme mekään voineet kaikessa onnistua. Se, mikä myöhemmin toimi, ei NHL-pelaajat olleet vielä siihen valmiita. Turnaus tuli eteen liian nopeasti.

Siitä turnauksesta on jäänyt päällimmäisenä mieleen välierä jenkkejä vastaan. Hävisimme avauserän 6–0. Toinen apuvalmentaja, Risto Dufva, tuli sanomaan virne kasvoillaan, että pari miljoonaa ihmistä katsoo peliä – ja että tätä tahtia peli päättyy 18–0: ”saa nähdä, mitä Jukka keksii erätauolle”. Peli päättyi 6–1.

Se, mitä eniten arvostan Jukassa, nähtiin tuon ottelun jälkeen.

Kun peli oli päättynyt, moni valmentaja saattaisi haluta vetäytyä maan alle tai miettiä pitäisikö tässä vetää ranteet auki. Kun tulimme bussista pois ja Jukka piti ottelupalaverin, hän muistutti kaikkia, että mitali on aina kova saavutus.

Hän pystyi siinä tilanteessa vetämään joukot kasaan ja olla analyyttinen ilman tunteita. Hän esimerkiksi ilmoitti, että USA-pelissä maalitolppien välistä vaihdettu Miikka Kiprusoff pelaa pronssipelin. Valmistautumisemme ei mennyt nappiin, mistä maalivahtipelimmekin oli kärsinyt.

Turnaus oli kova koetinkivi, mistä Jukka varmasti yksittäisenä turnauksena oppi kaikista eniten. Lopulta hän selvisi siitä kuitenkin hyvin.

Leijonien logiikka

Leijonien valmentamisessa on ymmärrettävä pelin lisäksi myös joukkueen roolittaminen. Se onkin Jukalle tärkeä asia.

Monet aina miettivät, miksi ei tule NHL-pelaajia tai mitä kieltäytymisiä on tullut. Jukka kuitenkin miettii myös sitä, että miten joukkueesta tulee mahdollisimman ehyt. Ei Jukka valitse sellaista pelaajaa, joka kokee olevansa ylivoimapelaaja, jos Jukka näkee, että hän on parempi alivoimalla. On tärkeää, että kun palautekeskusteluja käydään, pelaaja ja valmentaja puhuvat samaa kieltä.

Jukalle tärkeitä asioita ovat arvot ja ilmapiiri. Sitten vasta mennään harjoitteluun ja pelaamiseen.

Toimintatavat pitää keskustella selviksi, että näin me toimimme – ja jopa se, mitä sanotaan medialle ja somessa. On ymmärrettävä, että pienikin narahdus voi olla iso otsikko lehdessä – ja siten häiriötekijä. Räiskyvät kommentit on parempi ottaa pois ja noudattaa tasaista linjaa.

Tyhmätkin asiat on parempi käydä läpi kuin olla käymättä. Jukka kertoo kyllä tarkkaan, mikä on homman nimi. Ensimmäiseen palaveriin satsataan.

Lähtökohtaisesti pelaajat ovat itsekkäitä ja pystyn entisenä pelaajana ymmärtämään sitä. Suuri osa pelaajista haluaa loistaa. Kun seuraa mediaa, ehkä nuoria junioreita hieman myös kasvatetaan siihen. Aika usein uutiskynnyksen ylittää suomalaisen pelaajan NHL-syöttöpiste vaikka peli olisi hävitty 7–1.

Valmentajan tehtävä on kuitenkin ajatella, miten voitetaan mestaruus eikä pistepörssejä. Jos se tapa on voittaa, vaikka viisikkopeli 1–0, jollekin se voi olla vaikeaa. Pelaajilla on luontainen tarve olla myös tähtiä.

Voittavassa joukkueessa ei kuitenkaan voi olla primadonnia. Kaikista vähiten sellaista sietää Jalonen, joka inhoaa eniten kaikesta sitä, jos aletaan leikkiä voitolla.

Jos Jukkaa vituttaa, hän kertoo, että häntä vituttaa. Inhoan ainakin itse työkavereita, jotka sipisee taustalla. Niin taitaa olla myös Jukan kohdalla. Asiat on parempi sanoa niin kuin ne ovat. Niin ei tarvitse kyräillä tai miettiä missä mennään. Käärmeitä tässä bisneksessä on ihan tarpeeksi.

Ei Jukka avaudu oikeastaan kenellekään, eikä hän halua olla tekemässä itselleen uusia kavereita.

Menestys ei ole kuitenkaan noussut hänelle hattuun. Hän on edelleen sama Jukka, joka asuu Riihimäellä. Ei hän halua glooriaa, vaan hoitaa mahdollisimman hyvin työnsä.

Tietysti voimme nähdä, että Jukka on ollut muutamissa tv-viihdeohjelmissakin, mutta toisaalta emme näe miten monesta asiasta hän on myös kieltäytynyt. Häntä kysytään joka paikkaan.

Koska hän on valmennusurallaan saanut myös näpeilleen, hän ymmärtää, että turhanpäiväisissä realityohjelmissa pyöriminen olisi johtamisesta pois. Hän ymmärtää, että kaikki mitä teet, voidaan myös käyttää sinua vastaan.

Ehkä siksi Jukka on halunnut pitää valmennuskuvioissa mukana olleet henkilöt pienessä piirissä. Ei hän halua ympärilleen jotain ristiriitaista hahmoa, joka vääntää liikaa asioista. Ei pitkistä valmennusprosesseista tule mitään, ellei siinä ryhmässä viihdy.

Golden Knightsin näköinen mies

Jukka on nykyään myös päävalmentajatehtävien lisäksi huippu-urheilujohtaja.

Tittelit ovat tietysti ihan kivoja juttuja, mutta epäilen mitä muutoksia he voivat Antti Pennasen kanssa tehdä. Seminaareja ja valmentajamentorointeja voi pitää, mutta tuskin he saavat sarjoja auki. Lopulta kun Jääkiekkoliiton liittohallitus tai liittovaltuusto tekee päätökset.

Itse olen sitä mieltä, että ehkä heidän ei edes pitäisi tehdä muita juttuja, jos olen rehellinen.

Näen, että parhaimmillaan Jukka on kuitenkin päävalmentajana ja siksi haluaisin vielä nähdä, että hän saisi NHL-päävalmentajapestin.

Toivoisin, että hän pääsisi seuraan, jossa hän saisi luoda kulttuuria ja saisi siihen aikaa. Sellainen ei tapahdu 1-2 kaudessa. Näkisin, että hän voisi tehdä jotain mitä Vegas Golden Knights teki nousemalla yllättäen finaaleihin. Ja että hän keräisi joukkueen pelaajista, jotka eivät muualle kelpaisi, mutta Jukalle kelpaisi. Hänen pelitavassaan vähän heikompikin pelaaja voisi näyttää nerolta.

Usein kuulee puhetta, että Jukan pitäisi lähteä rakentamaan NHL-uraa farmin kautta, että hän pääsisi ”pohjoisamerikkalaiseen kulttuuriin kiinni”.

Itse näen toisin: Eihän Jukan pidä liikaa lähteä muokkautumaan pohjoisamerikkalaiseen kulttuuriin vaan muokkaamaan nimenomaan seuran kulttuuria saadakseen voittavan kilpailuedun.

NHL on kuitenkin oma maailmansa, jossa mielikuvilla mennään älyttömästi. Välillä löydän itseni ihmettelemästä, että miksi sarjassa, jossa scouttaillaan niin hirveällä henkilöstöllä pelaajia, ei scoutata valmentajia? Ei NHL:ssä valmenna maailman kaikki parhaat valmentajat.

Valmentajan silmin näen, että NHL:ssä on miljonäärivalmentajia, mutta peli on monessa joukkueessa aika puuta heinää -jääkiekkoa. Usein kiroan, millaista skeidaa se suoraan sanottuna on.

Näen, että siellä pikemminkin peluutetaan ja etsitään parhaat jätkät pelaamaan yli- ja alivoimat, mutta liian usein jäällä näkyy vain. miten roiskaistaan kiekko päätyyn ilman päämäärää.

Jalosen pelin rakenne olisi pomminvarmasti parempaa. Jos Jalosen joukkueissa heitetään kiekko päätyyn, on eri asia, onko se roiskaisu vai onko se päätysyöttö. Tarkoitus ei ole luopua kiekosta ja lähteä vaihtoon, vaan saada se päädystä hyökkäysalueella itselle.

Otan esimerkin.

Jos puhutaan vaikka puolustusalueen puolustuspelistä, NHL-valmentaja osaa varmasti kertoa muodostelman. Mutta jos heiltä kysyisi, että miten kaikki pelaa – mikä on kunkin pelaajan rooli ja mitä pakin pitää tehdä vaikkapa pohjassa – veikkaan, että vastaus olisi: ”Ai miten niin”?

Varauksellinen

Jos ajattelen Jukkaa valmentajana ja persoonana, ensimmäisenä tulee mieleen se, että hän on varauksellinen.

Hän ajattelee, että vastuuvalmentajan on oltava hieman etäinen pelaajiinsa nähden. Hän ei ole kaukana, mutta ei myöskään liian lähellä.

Pienemmässä piirissä hän on kuitenkin rehellinen ja nasta suomalainen äijä. Julkisuudessa hän pitää pientä kulissia yllä, mutta niin päävalmentajan täytyykin pitää.

Osittain se on myös häntä aidoimmillaan.

Vaikka Leijonat voittaisivat olympiakultaa, en voisi kuvitella Jukkaa tanssimassa diskossa pöydillä. Hän alkaa heti miettiä muita asioita, vaikka sisällä kuohuisikin. Ei hän halua olla esillä, vaikka tietää, että se omaan rooliin kuuluukin.

Hän on rauhallinen, mutta inhoaa, jos virheet toistuvat. Yhden virheen voi tehdä, mutta jos niitä tekee monta kertaa, hän ei kestä sitä ollenkaan. Hänen perusluonteensa on sellainen. Se voi johtua myös siitä, että niskassa oleva vastuukin on kova.

Jos kaikki ei ole hyvin, Jukasta tulee kieltämättä äksy. Jos ajattelee hänen valmennustiimiään, koen, että Jukan luonne on ymmärrettävä. Ei ole paha, jos on joku, joka hieman keventää ilmapiiriä. Kuusi viikkoa maajoukkueprojektissa on kuitenkin pitkä aika.

Ei pidä käsittää väärin. Jukka on myös vakaa hahmo, joka ei vähästä hätkähdä. Kun hänen itseluottamuksensa on kasvanut menestyksen myötä, hän on uskaltanut tehdä kovempiakin päätöksiä miettimättä, että millaiset otsikot mediassa revitään.

Hänen päänsä pyörii koko ajan aistimassa ympäristöään ja mielialoja.

Hän ei anna löysää itselleen, vaan miettii koko ajan, että miten huomenna asiat tehdään – pitääkö tehdä muutoksia tai miten palaverit järjestetään.

Kaikessa hänellä on tukena pitkän ajan arvioinnit pelissä ja pelaajissa. Hän ei hämäänny yksittäisestä onnistumisesta tai epäonnistumisesta, vaan hän miettii asioita pidemmällä otannalla.

Jukka ei anna tunteen viedä järkeä. Ja ehkä siksikin hän on kaikkien aikojen menestyksekkäin valmentaja.

”Kukaan ei mussuta”

En ollut enää mukana, kun Leijonat voitti Jalosen johdolla MM-kultaa Bratislavassa 2011. Takana oli pitkä jakso, jonka aikana Jukka oli ollut julkisuudessa myrskyn silmässä.

Voitimme yhdessä myöhemmin alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuden kotikisoissa tammikuussa 2016. Se jäi viimeiseksi yhteiseksi projektiksi ja oli hyvä lopetus yhteistyölle. Jossain kohtaa eteen vain tulee tilanne, kun pitkään yhdessä toimitaan, että ei ole enää toisilleen uutta annettavaa.

Mutta kun Bratislavassa katsoin Jukkaa kannettavan kultatuolissa, olin vilpittömän onnellinen.

Lähetinkin hänelle tekstiviestin, jossa luki: Nyt voit tehdä mitä haluat, kukaan ei enää mussuta.