Kapina on sana, johon liittyy vahvoja latauksia.

Siksi myös jalkapallomaailma seuraa suurennuslasilla, millaiseksi Antonio Conten potkujen ympärillä kumpuileva näytelmä tulee kehittymään.

Conten potkut olivat jo uutinen itsessään, mutta näytelmään tuli lisää sähköä, kun argentiinalainen toimittaja Gaston Edul omiin sisäpiirilähteisiinsä vedoten kertoi TyC Sportsilla Conten ja Tottenhamin pelaajien tulehtuneista suhteista.

Edulin mukaan kaksi Tottenhamin pelaajaa – Cristian Romero ja Richarlison – olisi Conten Southampton-ottelun jälkeisen julkisen avautumisen jälkeen olleet valmiit vaihtamaan seuraa, jos Conte olisi jatkanut Tottenhamin managerina. Seurasiirto olisi ymmärrettävästi voinut tapahtua aikaisintaan kesällä.

Richarlison on ehtinyt jo kiistää omalta osaltaan tiedon ilmoittamalla Twitterissä, ettei hän ollut kapinajohtaja Contea vastaan. Hän piti Edulin väitteitä ”hirvittävänä valheena”.

***

Nyt nousseessa kohussa on monta tasoa.

Ensimmäinen on itse asia.

Conten  julkisen raivokohtauksen jälkeen kaikille oli selvää, ettei kysymys ollut vain Conten tavasta herätellä joukkuetta.

Conten raivokohtauksessa purkautui hänen turhautumisensa siihen, ettei hän ollut saanut Tottenhamia ja sen pelaajia toimimaan kentällä halutulla tavalla. Hän ei omien sanojensa mukaan nähnyt kentällä joukkuetta, vaan itsekkäitä yksilöitä, jotka eivät olleet valmiit auttamaan toisiaan.

Conten raivoisa purkaus kertoi, ettei managerin ja joukkueen välit olleet kunnossa. Jokin hiersi Contea niin paljon, että hän teki jopa omassa värikkäässä henkilöhistoriassaan jotain täysin poikkeuksellista.

Romeron ja Richarlisonin nostaminen tapin nokkaan ei ollut myöskään yllätys. Conte oli arvostellut molempia pelaajia kauden aikana julkisesti – ja Edulin mukaan myös kasvotusten. Richarlisonin julkista ripittämistä edelsi se, että koko kauden ilman liigamaalin liigamaalia pelannut Richarlisonin oli kritisoinut vähäisestä peliajastaan ja vähäisestä vastuustaan julkisesti Contea.

***

Toinen kiehtova taso se, mikä tässä näytelmässä on totta ja mikä tarua – ja millaisia versioita totuudesta ja tarusta kerrotaan julkisuuteen.

Journalismissa on vallalla oppi, jonka mukaan ihmisellä on oikeus kertoa mediassa oma näkemyksensä asioista.

Oppi kuulostaa jalolta, mutta siinä on yksi keskeinen ongelma: Entä jos tuota oikeutta käytetään kertomalla tietoisia valheita?

Olen seurannut suomalaista urheilujournalismia sisältäpäin yli 30 vuotta ja törmännyt lukemattomia kertoja siihen, että minulle ja johtamieni medioiden toimittajalle on valehdeltu surutta päin naamaa. Niin ovat tehneet urheilijat, valmentajat, seurajohtajat kuin urheilujohtajatkin.

En ole pahastunut näistä valkeista valheista, sillä näin tämä peli toimii. Jos esimerkiksi jalkapalloseuran puheenjohtajalta kysyy, oletteko palkanneet seuraavaksi kaudeksi nykyisen päävalmentajan tilalle – hänen selkänsä takana – jo seuraajan, voidaanko puheenjohtajalta vaatia rehellistä vastausta, jos rehellinen vastaus vaarantaisi joukkueen menestymisen loppukauden aikana?

Tietenkin tässä kohtaa kuuluisi leimata valehtelu saatanasta seuraavaksi, mutta eikö paljon vakavampi moraalinen rikos ole se, että jakaa valheen kymmenientuhansien ihmisen luettavaksi tai kuultavaksi jollakin jalolla verukkeella?

***

Takaisin tapaus Conteen.

Kolmas taso tässä näytelmässä on se, mitä me haluamme kuulla ja mitä emme.

Kun Cristiano Ronaldo antoi marraskuussa kohutun haastattelun Pierse Morganille, osa jalkapallomaailmasta kavahti. Eihän tuollaista sovi julkisuudessa sanoa. Ei pelaajan tehtävänä ole kertoa seuran ja pukukopin sisäisiä asioita julkisesti.

Ehkä ei ole, mutta asiaa voi lähestyä myös käänteisesti. Entä jos Ronaldo olisi antanut marraskuussa haastattelun vaikkapa BBC:lle ja kertonut, ettei hänellä ole mitään ongelmia manageri Erik ten Hagin tai Manchester Unitedin kanssa? Tai, että puheet siitä, että Unitedin johto olisi pettänyt lupauksensa missään asiassa, on hirvittävä valhe?

Olisiko sellainen totuus ollut mukavampaa kuultavaa ja helpommin ostettavissa?

Tiedämme vastauksen: Olisi.