NHL-kausi alkaa tiistain ja keskiviikon vastaisena yönä Suomen aikaa. Samuel, mikä sinusta on tärkein suomalaiskysymys tässä kaudessa?

Se on kysymys, joka ei liity pelkästään tähän kauteen, mutta jonka tämäkin kausi nostaa konkreettisesti esille. Kysymys, josta suomalaisessa jääkiekossa pitäisi olla huolissaan, on se, missä ovat suomalaisen jääkiekon seuraavan sukupolven superlahjakkuudet? Missä ovat uudet mikkorantaset, sebastianahot ja aleksanderbarkovit?

Tilanne on tällä hetkellä se, ettei yksikään alle 22-vuotias suomalaispelaaja ole omassa joukkueessaan merkittävässä roolissa – kuten Rantanen, Aho ja Barkov olivat jo aikoinaan.

Lähimpänä tätä statusta on kolme 22-vuotiasta pelaajaa – loistava Anton Lundell, Kaapo Kakko ja Matias Maccelli, mutta eivät hekään mitään rantasia, ahoja tai barkoveja ole. Lundellissa on potentiaalia kyllä jopa olla jotain tuota tasoa.

Lundell on noussut Floridassa kärkimiesten vanavedessä olevaksi ”seuraavan tason” pelaajaksi, Maccelli pelasi lupauksia antavan tulokaskauden Arizonassa ja jotenkin haluaisi uskoa, että Kakossa on edelleen sitä potentiaalia, miksi hänet varattiin aikoinaan peräti numerolla 2.

Mutta eihän tämä tilanne mitenkään ruusuiselta näytä sen enempää NHL:ssä kuin muutenkaan. Viime vuonna yksikään Suomen maajoukkue ei voittanut yhtään mitalia – ei aikuisten puolella, ei nuorissa, eikä naisissa. Yksi kausi ei toki kerro kaikkea, mutta jos tätä kokonaiskuvaa katsoo, niin kyllä tässä jonkinlaisten hälytyskellojen pitäisi soida ja jo varsin kovalla äänellä. Niin upeaa kuin on katsoa suomalaisten NHL-supertähtien loistoa ei pitäisi voida olla katsomatta myös tulevaisuuteen.

Jos suomalainen jääkiekkoa ei kasvata uusia nuoria terävimmän kärjen huippupelaajia, se näkyy ennemmin tai myöhemmin myös siinä, onko NHL-seuroissa tulevaisuudessa enää suomalaisia eliittipelaajia ja millaisia Suomen maajoukkueet ovat.

Mistä tämä kuvaamasi ilmiö johtuu?

Se on hyvä ja monivivahteinen kysymys, mutta ensimmäinen iso asia on se, jonka Jukka Jalonen nosti jo kolme vuotta sitten esille Elmon haastattelussa – suomalaisten nuorten pelaajien fysiikkavalmennuksen tason.

Jalonen sanoi olevansa huolissaan nuorten maajoukkuepelaajien fysiikkatestien tuloksista, jotka Jalosen mukaan eivät olleet kovinkaan hääppöisiä. Jalonen totesi myös fysiikkavalmennuksen olevan laadultaan eri seuroissa kirjavaa.

Fyysisten ominaisuuksien merkitys on nykyjääkiekossa keskeinen. Nopeuden vaatimus on korostunut koko ajan ja pelissä on jaksettava luistella valtava määrä spurtteja läpi ottelun.

Fysiikasta on tullut entistäkin selkeämmin se pohja, jonka päälle kaikki muut asiat ja ominaisuudet rakennetaan. Jos tämä pohja ei ole kunnossa, silloin meidän on oikeastaan turha alkaa miettiä muita syitä, missä suomalainen juniorikasvatus tällä hetkellä mättää.

Monet ovat sanoneet, ettei suomalainen pelitapa kasvata huippupelaajia, mutta rantaset, ahot ja barkovit ovat tämän saman pelitavan lapsia. Jos heistä on kasvanut NHL:n eliittipelaajia, kannattaako silloin syyttää pelitapaa vai pohtia ongelman todellisia syitä – ja aloittaa syiden etsiminen samasta asiasta, jonka jopa Jukka Jalonen on nostanut tikun nokkaan.

Jalonen on itse ollut Leijonien päävalmentaja ja Jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajana suomalaisen jääkiekon suurin urheilullisen vallankäyttäjä. Miksi asiaan ei ole saatu muutosta?

Tämäkin kuuluu sarjaan hyviä kysymyksiä. En tarkkaan tiedä onko liitossa nyt herätty Jalosen esille nostamaan ongelmaan, vai onko vain puhuttu.

Olen kuitenkin seurannut suomalaista jääkiekkoa 15 vuotta ammatikseni jääkiekkotoimittajana ja yksi keskeinen ongelma suomalaisessa jääkiekossa on kieltää ikävät tosiasiat.

Nytkin vedotaan siihen, että NHL:n parhaiden pelaajien eturivissä on useampi suomalaispelaaja ja että Leijonat on voittanut olympiakultaa ja maailmanmestaruuksia niin aikuisissa kuin nuorten maajoukkueissa.

Niin on, mutta urheilussa oleellista on, ettei mikään tapahdu itsestään, vaan kaikki on seurausta pidemmistä prosesseista. Ahot, rantaset, barkovit ja Leijonien menestys on ollut seurausta jostakin, mitä on tehty vuosia sitten. Nyt ollaan seuraamassa seuraavien vuosien tekemisen seurauksia – ja se, mitä tehdään tällä hetkellä, näkyy taas vuosien päästä.

Suomalaisen jääkiekon onni on, että Rantanen ja Aho ovat 26-vuotiaita ja Barkov 28-vuotias, joten heillä on vielä helposti jopa 8-10 hyvää pelivuotta jäljellä, mutta tässä kohtaa suomalaisessa jääkiekossa olisi katsottava heidän taakseen ja ennen kaikkea nuoriin ikäluokkiin.

Jos suomalainen pelaajakasvatus falskaa jo sellaisessa perusasiassa kuin fyysinen valmennus, silloin ollaan vakavien ongelmien äärellä.

Nyt tarvittaisiin kahta asiaa: sitä, että ongelmat tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin, ja niille alettaisiin tehdä jotakin – jääkiekkovallan suurimmista käyttäjistä alkaen.

Suomalaisessa jääkiekossa oltiin samankaltaisessa tilanteessa 2000-luvun alussa, kun nähtiin, ettei 83- ja 84-ikäluokkien jälkeen ollut tullut enää huippuluokan pelaajia. Silloin suomalaista jääkiekkoa alettiin ruuvata Jukka Jalosen, Erkka Westerlundin ja Vierumäen seminaarin johdolla kokonaan uusille urille – ja jokainen näki, mihin se johti. Nyt tarvittaisiin samanlaista kurssinmuutosta.