Jyväskylän Kirittäret vei nimiinsä neljännen finaaliottelun Mansea vastaan numeroin 1-0 (1-0, 1-1). Pekka, mikä selittää Kirittärien mestaruuden?

Tämän viimeinen finaali kertoo oikeastaan yhden ottelun kuvassa, miksi Kirittäret juhlii Suomen mestaruutta. Kirittäret on perustanut pelinsä jo vuosikausia vahvaan ulkopeliin ja jos ajatellaan, millainen sisäpelijoukkue Manse on, niin yhden juoksun antaminen tänään sitä vastaan kertoo Kirittärien ulkopelin tasosta kaiken oleellisen.

Toinen ratkaiseva tekijä on Kirittärien voittamisen kulttuuri. Se ei ole syntynyt yhdessä yössä eikä yhdessä finaalisarjassa, vaan näiden hurjien menestysvuosien aikana ja päivittäisen tekemisen kautta. Tiedetään, mitä osataan ja mihin pystytään, ja tiedetään, että pystytään pelaamaan omalla huipputasolla myös tiukoissa paikoissa.

Voittamisen kulttuuri ja loistava ulkopeli selittävät Kirittärien menestymisen isossa kuvassa, mutta sen lisäksi on sitten pelaajatason kysymykset.

Eeva Mäki-Maukola on tämän kauden ja näiden pudotuspelien perusteella likimain pakko valita Vuoden pesäpalloilijaksi. Hän on loistava niin ulkona kuin sisällä, ja keskeinen osa Kirittärien peliä. Toinen yhtä ikoninen hahmo on totta kai myös Emma Körkkö. Hänen rooliaan on korostanut se, että Kirittärillä ei kuitenkaan ole hirveästi kotiuttajia ja siksi Körköllä on isot paineet onnistua – ja kuten tänään nähtiin, kun kirkonkelloja pitää soittaa, silloin Körkkö niitä soittaa.

Nostaisin esille myös kolme ulkopelin muuta kivijalkaa Körkön ja Mäki-Maukolan lisäksi. Lukkari Mari Mantsinen kruunasi loistokautensa pelaamalla huikeat finaalit ja tänään hän vei Mansen pelinjohtoa pässejä narussa. Myös kolmoskoppari Tinja Töyrylä hurjine käsineen ja polttolinjassa ja tappina loistanut Venla Karttunen olivat Kirittärien kivikovan ulkopelin peruspilareita.

Tämä mestaruus on totta kai koko joukkueen mestaruus, mutta noiden edellä mainittujen pelaajan rooli oli Kirittärien mestaruustarinassa aivan keskeinen.

Ja sitten pitää totta kai nostaa esille pelinjohtaja Mattias Kitola ja hänen elintärkeä taustaryhmänsä Katja Saaren johdolla. Kitola tuli kesken kauden kehistä terveyssyiden vuoksi vetäytyneen Nalle Viljasen tilalle ja jatkoi Nallen tekemään työtä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Todella kova suoritus Kitolalta hypätä Nallen suuriin saappaisiin kesken kauden.

Entä sitten Manse. Kaatuiko se lukkariongelmaansa?

Totta kai lukkaripeli on keskeisessä osassa pesäpallossa, mutta ei Manse siihen kaatunut. Se kaatui ennen muuta samaan syyhyn, johon myös Mansen miesten joukkueen mestaruusunelma kaatui – seurajohdon tekemään epäonnistuneeseen pelinjohtajarekrytointiin. Mattias Kitola oli aivan eri planeetan pelinjohtaja kuin Jari Cavernelis ja hänen adjutanttinsa Antti Vihtkari.

Mansella on todella kova ja ennen kaikkea myös äärimmäisen nopea joukkue. Oli käsittämätöntä, millaisilla lyönneille Cavernelis lyötätti heitä tässä finaalisarjassa kotiin. Läpilyöntiyrityksillä, välilyönneillä ja ilmasaumoilla. Karmea epäonnistuminen Mansen pelinjohdolta. Ja kun siihen päälle lasketaan pelinjohdon muut tempaukset pelikieltoineen, niin ei voi kuin ihmetellä, millaisiin käsiin tällainen huippujoukkue on annettu.

Ehkä kuvaavaa tilanne Mansen pelinjohtokaksikon tasosta oli se Emma Körkön toisen jakson lyönnin jälkeinen tilanne, jossa Körkön viimeinen lyönti meni jopa miesten rajojen yli – mutta kopparia ei silti varoitettu, että pallo menee metrikaupalla laittomaksi. Tilanteesta olisi tullut palo, mutta nyt siitä tuli pelkkä koppi ja haava.

Varmasti Tampereella mietitään nyt, miten joukkuetta pitää vahvistaa ja muokata, mutta ensimmäisenä siellä pitäisi alkaa miettiä, mistä löytyy ensi kaudeksi joukkueen tasoinen pelinjohtokaksikko.