Luis Suárez on yksi kiistellyimmistä jalkapalloilijoista maailmassa. Hänet on helppo tuomita monista teoistaan, mutta olisiko Suárezista tullut koskaan yhtä oman aikakautensa parhaista maalintekijöistä, jos hänessä ei olisi ollut myös sitä kiisteltyä puolta?

Diego Godín kuvasi The Guardianin haastattelussa vuonna 2018 osuvasti Luis Suárezin ristiriitaisutta:

”Luis on päässyt huipulle siksi, millainen hän on: Voit nähdä hänen suuttuvan, ottavan kierroksia, tappelevan, protestoivan, kilpailevan. Jos hän ei olisi sellainen, hän ei olisi pelaaja, joka nyt on.”

Luis Suárez on yksi kuuluisista uruguaylaisista luchadoreista, taistelijoista. Hänessä on garra charrúaa.

La garra charrúa. Lannistumaton henki vastoinkäymisten edessä. Taistelumentaliteetti. Rohkeus mahdottomassa tilanteessa. Periksiantamattomuus. Termi garra charrúa liitetään yleensä uruguaylaisen pelaajan ja joukkueen mentaliteettiin, vaikka maan kansalaisten mielestä se yhdistyy myös maan yleiseen mentaliteettiin.

Termi on saanut alkunsa alueen alkuperäisasukkailta. Garra merkitsee kynttä tai kynsiä ja charrúa tulee Charrúa -intiaaneista, jotka elivät aikanaan Argentiinan, Brasilian ja Uruguayn alueilla ja olivat maineeltaan raivokkaita sotureita.

Lannistumattomuus, taistelumentaliteetti, kilpaileminen. Edellä mainitun esimerkin arvot olemme tottuneet monessa suhteessa yhdistämään suomalaiseen mentaliteettiin. Olemme olleet ihastuneita mentaliteettimme eri ilmenemismuotoihin, esimerkiksi taistelijaluonteeseen.

Mistä suomalaiset aiemmin tunnettiin, oli kaikki peliin. Piirre on ollut merkittävä ja voisi olla vahvuutemme vieläkin. Voisi olla, mutta meillä pitäisi löytää se uudelleen, koska juuri nyt sitä ei suomalaisessa urheilussa ole. Me voimme luulla, että on, mutta verratessa todellisiin taistelijoihin huomaamme uneksivamme.

Me olemme jo pitkään jättäneet sivuteitä, jos emme kuitenkaan onnistu. Suurella osalla kilpailijoistamme ei ole kuin yksi tie. Silloin peliin laittaa kaiken. Ja jos urheilija haluaa tosiaan laittaa peliin kaiken, niin koko toiminta muuttuu totaaliseksi. Ei ole muuta, eikä tarvitsekaan olla.

Sama keskinkertaisuus koskee urheilukatsojia. Tavalliselle urheilukatsojalle on saatu päähän, että hän ei kykene ajattelemaan. Että ajattelu ja urheilun ymmärrys vaatii oppineisuutta. Kuunnellessamme korruptoituneen selostajan tai valmentajan keskinkertaista puhetta luulemme sen olevan meille hyödyllistä.

Tämä on väärä ajattelutapa, on aina ollut.

Kun Jouko Turkan Seitsemässä Veljeksessä oppimattomat veljekset oppivat lukemaan, katsoja voi huomata suuren inspiroitumisen vaikutuksen ihmiseen. Sama vaikutus on lajin ymmärryksellä satunnaiseen, korruptioon tottuneeseen katsojaan tai urheilijaan. Tässä vaiheessa on aivan sama, onko oppimistapahtuma liian pitkä, liian teoreettinen tai liian mitä tahansa.

Kaikki oppimisen ja ymmärryksen mahdollisuudet olisivat olemassa, jos katsojat näkisivät ne korruptoituneiden ajatustensa takaa. Katsojat eivät kuitenkaan halua rohkaistua ymmärtämään, koska heidät on opetettu laiskaan ajatteluun ja koska tästä pois pääseminen vaatii ponnistelua. Ponnistelua, jota sisukkaat suomalaiset eivät ole olleet valmiita tekemään.

Katsojat, pystytte parempaan kuin laiskaan tapaan ajatella!

Varo keskinkertaista valmentajaa!

Entä valmentajat? Valmentaja on vastuullinen ottamaan vastaan haasteita ja amputoimaan käsiään, jotka ovat kasvaneet normaaliuden mittoihin. Emme voi vain olla ja toistaa samaa, toistaa värittömyyttä. Parhaita ihmisten vihaajia ovat he, jotka puhuvat humaaniudesta. Mirjami Penttisen oli valmiita tuomitsemaan moni, mutta kuinka moni valehtelee urheilijoilleen joka päivä? Esimerkiksi moni veikkausliigavalmentaja löytää tappion hetkellä helposti syitä pelaajien taistelun vähyydestä tai henkilökohtaisista virheistä, vaikka valmentaja itse olisi valmistanut joukkueen huonosti peliä varten. Älkää valehdelko, vaan ottakaa vastuu.

Varoituksen sana urheilijoille ja katsojille. Varo keskinkertaista valmentajaa, varo keskinkertaista mielipiteensä esille tuojaa. Heidän ajatuksensa ovat keskinkertaisia, mutta kyky toistaa niitä erityistä. Varo myös keskinkertaista palautetta, se etsii keskinkertaisuutta. Harmaata matkaansa kulkevat ihmiset ovat parhaita tuomitsemaan toisia. He haluavat olla kaikkien kanssa, koska eivät ymmärrä yksinäisyyttä. He eivät ymmärrä yksinäisyyttä, ja haluavat omassa keskinkertaisuudessaan tuhota sen.

He eivät ole valmiita menemään syvimpään. Ovat valmiita heijastamaan oman keskinkertaisuutensa sinuun. Ja vihaamaan sinua. Erityisyyttä tai sen yritystä. Erityisyydellä tarkoitetaan tässä muutakin kuin julkaisuja kerääviä valmentajia kuten Guardiolaa ja Kloppia tai huipputähtiä kuten Messiä ja Ronaldoa. Erityinen voi olla kuka tahansa, vaikka sinä. Erityisiä ovat ne, jotka tekevät vielä enemmän, erilaista, uutta. He ovat totaalisesti irtaantuneita kahleista ja voivat tehdä jotain uuttaa, jotain tähdellistä. Kukaan ei välttämättä kuule heistä, mutta palasia heistä päätyy tulevaisuuteen.

Ihmisiä, jotka eivät halua elää, on kahdenlaisia. Niitä, jotka jatkavat harmaata matkaansa maallisessa elämässä ja niitä, joilla on rohkeutta lähteä pois. Samoin valmentajia, jotka haluavat valmentaa urheilijoita huipulle, on kahdenlaisia. Niitä, jotka jatkavat harmaata matkaansa keskitiellä ja niitä, joilla on rohkeutta lähteä pois. Kummissakin heissä on omat puolensa. Yleensä ne menevät näin: Ei tapahdu tai tapahtuu.

Mitä tästä kaikesta voisimme oppia? Ainakin voisimme leikkiä ajatuksilla. Mitä voisimme tehdä eri tavoin? Mitä asioita muualla tehdään?

Tässä kohdin älkää jaksako jauhaa siitä, että ei meillä tarvitse muita liikaa katsoa. Me voimme katsoa muita aivan eri tavoin kuin olemme siihen normaalisti tottuneet. Ei meillä välttämättä tarvitse mennä katsomaan toista valmentajaa, vaikka sekin on suotavaa. Lukekaa vaikka Bruno Munarin loistava Design as Art -kirja ja miettikää, voisiko designista löytyä jotakin kaunista urheiluun. Tai lukekaa Eiji Yoshikawan kirjoittama Musashi -kirja, josta voitte löytää hienon todenperäisen tarinan aivan uuden miekkailutavan kehittäneestä miehestä. Kuka teistä keksii uuden miekkailutavan joko katsojana, pelaajana tai valmentajana?

Jatketaan. Mitä, jos Mirjami Penttinen on humaani valmentaja? Mitä, jos lupauksen huipulle pyrkimisestä tehneet urheilijat ovat saaneet tarvitsemaansa valmennusta? Heidän joukkueensa pärjäsi hyvin. Joka joukkueessa on kuitenkin urheilijoita, jotka helpommin laskevat kuin nostavat toiminnan tasoa. Joukkueen ei voi antaa kärsiä tällaisesta toiminnasta. Tavoite on absoluuttinen huippu eikä sinne pääse helposti. Rehellinen palaute on humaania.

Pieni suuri maa

Uruguaysta, 3,5 miljoonan asukkaan valtiosta tulee koko ajan huippupelaajia. Valverde Real Madridissa, Bentancur Juventuksessa, Torreira Arsenalissa ja useita muita nuoria sekä vanhempia pelaajia huippusarjoissa. Tämä pieni maa on voittanut 15 Copa Américaa, 2 olympiakultaa ja 2 maailmanmestaruutta. Etelä-Afrikan MM-kisoissa vuonna 2010 Uruguay sijoittui neljänneksi, Brasilian vuoden 2014 kisoissa meni lohkostaan jatkoon sijoituttuaan edelle Italiaa ja Englantia, mutta putosi neljännesvälierissä Kolumbialle. Venäjällä 2018 joukkue hävisi puolivälierissä tulevalle mestarille Ranskalle.

Tämä onnistui vain taistelijoilta: Uruguay ratkaisi vuoden 1950 maailmanmestaruuden voittamalla Brasilian Maracanalla 2-1.

Pieni maa on viimeisissä MM-kisoissa aina edennyt lohkostaan jatkoon ja tuottaa pelaajia huippusarjoihin. Miten? Niin kuin me kaikki, uruguaylaiset seisovat jättiläisten olkapäillä. Heillä on suurta historiaa jo 1920-luvun olympiakisoista ja ensimmäisistä MM-kisoista lähtien. Monta sankaritarinaa, kuten 1950 Maracanazo, joka liittyy MM-kisojen finaaliotteluun.

Suosikki Brasilia pelasi kotikentällään 200 000 ihmisen edessä, ja heille riitti maailmanmestaruuteen tasapeli. Uruguayn valmentaja Juan López Fontana esitti joukkueelle toiveen puolustavasta pelitavasta, jotta tappiosta ei tulisi liian suuri. Kapteeni Obdulio Varela oli eri mieltä valmentajansa kanssa ja rohkaisi joukkuetta hakemaan voittoa. Sama kapteeni keskeytti pelin muutamaksi minuutiksi Brasilian mentyä johtoon ja painettua Uruguayta köysiin. Hän meni puhumaan sekavia espanjaa taitamattomalle tuomarille ja sai rauhoitettua peliä ovelalla juonellaan. Lopulta Uruguay voitti pelin 2-1 ja nyt koko tarina on syvällä maan jalkapallohistoriassa.

Baby Footballissa kilpaillaan 4-vuotiaasta lähtien

Toinen tärkeä jalkapalloon liittyvä ilmiö Uruguayssa on niin kutsuttu Baby Football, koko maassa pelattava lasten jalkapallosarja. Sarjan aloittavat pelaajat ovat 4-vuotiaita ja peleihin mennään kilpailemaan. Pelit eivät ole mitään hassuttelupelejä, vaan niissä todellakin kilpaillaan. Yritetään voittaa. Isät saattavat vaatia lapsiltaan paljon ja puskea heitä taistelemaan. Erään ison ja perinteikkään uruguaylaisseuran metodologiasta vastaava toimija kertoi, että Baby Footballin läpikäynyt lapsi on oppinut ainakin yhden asian; taistelemaan henkeen ja vereen. Hänestä on kasvanut periksiantamaton. Sisukas?

Uruguaylaisiin pelaajiin voi aina luottaa. He laittavat aina kaiken peliin, jo lapsesta asti. He eivät ole oppineet tätä taitoa silittelyllä, vaan kilpailemalla jo pienestä lapsesta asti. Kuulostaako pelottavalta? Ei sen tarvitse olla, uruguaylaisten esimerkki näyttää tämän olevan mahdollista. Asiaa ei tarvitse myöskään väkisin käsittää väärin ja alkaa itkeä sen tuhoavan lasten psyyken.

Edellä mainittu uruguaylaisseuran toimija on muuten nähnyt vieläkin kovempia taistelijoita kuin uruguaylaiset. Useista eri Afrikan maista tulevat jalkapallon ainoana köyhyydestä poispääsyn mahdollisuutena näkevät lapset ja nuoret ovat valmiita taistelemaan itsensä henkihieveriin. Luit oikein, henkihieveriin. Heillä ei ole mitään muuta mahdollisuutta päästä köyhyydestä ja elättää itseään sekä perhettään kuin jalkapallo. Miten tämä resonoi ajatustesi kanssa, sinä hyvistä lähtökohdista ponnistava ja epäonnistumisten hetkellä sosiaaliturvan kiinniottama suomalainen?

Alettaessa vertailla Suomea Uruguayhyn ja Afrikan maihin voimme jäädä kiinni kaikenlaisiin toissijaisiin seikkoihin. Asiat ovat kuitenkin yllättävän selkeitä, kun niiden ympäriltä poistetaan turha höpöttely. Ihminen voi viihtyä hyvin kilpailussa ja hän voi oppia laittamaan itseään likoon jo lapsesta asti. Huipulle tähtäävässä toiminnassa nämä asiat ovat peruskiviä, ilman niitä ei ole mitään. Viime vuosien korruptoitunut höpöttely liiasta kilpailullisuudesta on hevonpaskaa.

Meillä on ollut jo vuosikymmeniä aivan liian vähän kilpailua ja kovaan kilpailuun jo lapsesta asti tottuneita. Lapsista on tehty heikkoja suojelemalla heitä. Sen vuoksi he näyttäytyvät niin heikkoina, vaikka he pystyisivät kasvamaan sisukkaiksi kuin uruguaylaiset lapset.