Eräs tuttuni kysyi minulta aikoinaan, mistä tietää, että olen satavarmasti savolainen.

Kuulemma siitä, että vain savolainen pystyy syntymään viidellä eri paikkakunnalla, kuten minä.

Kuopio on yksi viidestä synnyinpaikkakunnastani. Se on se paikkakunta, jossa vedin ensimmäinen kerran tämän maailman happea keuhkoihini.

Suhteeni Kuopioon on sen jälkeen ollut kompleksinen. Olen ihaillut Kuopion kauneutta, Kallaveden liplattelevia aaltoja, Puijon tornin ylväyttä, torin ja Kauppahallin kiireetöntä menoa sekä 70- ja 80-luvun taitteen maagisimpia ravintoloita, Renkkua ja Tarzania – mutta kuopiolaisten omahyväisyyttä en ole voinut koskaan sietää.

Ai olenko tullunna käämään piäkaapunnissa?

En ole. Kuopion kutsuminen pääkaupungiksi on pelkästään pieninapaisuutta ja sitä, ettei kukaan ole kertonut näille piäkaupunkilaisille, ettei maailma lopu Kallaveden vastarannalle, vaikka se Kuopion satamasta siltä näyttääkin.

***

Yksi asia Kuopiossa on kuitenkin aina ollut pyhä.

100 vuotta täyttävä Kuopion Palloseura. KuPS.

KuPSia voi katsoa monelta kulmalta. Sitä voi katsoa sisältäpäin, kuten kaikki kupsilaiset ja kuopiolaiset.

En ole kupsilainen, eikä minusta tule kuopiolaista, vaikka olen joskus asunut Kuopiossa, siinä Värikulman talossa Puijonkadulla.

Minun näkökulmani on vierestä katsojan ja vierestä ihailijan näkökulma.

Rakastin toki PeeKoota, mutta KuPS oli jotain muuta. Se oli nuoren pojan silmässä magiaa, jota edustivat Markku Hyvärisen, Olli Rissasen, Ari Savolaisen, Eero Rissasen, Ossi Loikkasen ja Petteri Kupiaisen kaltaiset tarunhohtoiset pelaajat.

Näin toki muutaman kerran tuon ajan KuPS-legendojen pelaavan jopa paikan päällä Kuopiossa. Oleellista ei ollut kuitenkaan se kuva, jonka nuo muutamat yksittäiset ottelut KuPSista piirsivät.

Paljon oleellisempi oli se kuva, jonka piirsi se taianomaisuus, joka liittyi KuPSiin. Sen vanhaan mustaan verkkariin, jonka selässä luki keltaisilla kirjaimilla Essilä. Siihen puhetapaan, jolla KuPSista ja kupsilaisesta taitojalkapallosta puhuttiin. Niihin lyhyisiin ohikiitäviin hetkiin, kun kupsilaista jalkapallotaidetta pääsi katsomaan  joko kentän laidalta Keskuskentällä ja Vänärillä, tai silloin, kun mustaverkkariset pikkupojat leikkivät jossain päin Kuopiota pallolla ja tekivät taikoja, joita oli vaikea todeksi uskoa.

Se oli se kuva, joka teki KuPSista KuPSin.

***

Savolaisista on sanottu, että olemme niin kieroja, että meidän hautakin pitää kaivaa kairalla. Savolainen kierous tai kuopiolainen kiireettömyys eivät kuitenkaan tehneet kupsilaisesta jalkapallosta kupsilaista jalkapalloa.

Sen teki kaksi asiaa – legendaarinen valmentaja Aaro Heikkinen ja sodanjälkeinen Kuopio.

Markku Hyvärinen, yksi KuPSin historian rakastetuimmista lapsista, muisteli kerran, että jalkapallot olivat harvinaisia 40- ja 50-lukujen Kuopiossa ja pienellä kentällä saman pallon perässä saattoi juosta jopa kolmikymmentä poikaa.

Siinä rallissa Hyyren mukaan oli pakko luopua pallosta nopeasti tai muuten tuli kintuille.

Se loi hyvän pohjan yhden kosketuksen lyhytsyöttöpelille, jonka Heikkinen jalosti sitten kupsilaiseksi pelitavaksi ja KuPSin identiteetiksi SM-sarjassa.

KuPSiin liitetty ”naatitaan, ei laakasta” on yksi suomalaisen jalkapallon kuuluisimmista käsitteistä, mutta pelillisesti se oli vain romantikkojen rakastama sivujuoni. Varsinainen juoni oli kupsilainen taitojalkapallo – ja sen vaatimusten takana ollut taitovaatimus.

Moni olisi mielellään pelannut kupsilaista jalkapalloa, mutta elämässä on paljon muitakin asioita, joita olisi mukava tehdä, mutta joiden tekemiseen vain harvojen taidot ja osaaminen riittävät.

***

KuPS on kokenut suuruuden aikansa jälkeen jyrkkiä ja syviä alamäkiä, mutta myös nousun uudelleen suomalaisen jalkapallon eliittiin.

KuPSin jättämä jälki on kuin polttomerkki, joka kestää myös huonoja aikoja. En kiistä, ettenkö olisi surrut KuPSIn valumista 1990-luvulla Kakkoseen, mutta se ei ole kipein luku suhteessani KuPSiin.

Paljon kipeämpää on se, mitä sille maagiselle kuvalle KuPSista on tapahtunut?

Kaikki tiivistyy kysymykseen, onko KuPS enää se KuPS, millainen se kerran oli ja johon me rakastuimme?

Tiedämme kaikki vastauksen.

KuPS ei ole enää kuopiolainen joukkue, vaan Kuopiossa pelaava jalkapallojoukkue. Urhonissilät ovat hienoja poikkeuksia, mutta todellisuudessa se, tuleeko pelaaja Mölymäeltä, Männistöstä tai Hatsalasta, ei ole enää samanlainen pyhä arvo kuin aiemmin. Nyt tärkeintä on, että pelaajat tulevat jostakin, mistä tahansa.

KuPSin pelaamisessa ei ole myöskään samaa kupsilaista taikaa kuin Hyyren, Risu-Ollin tai Kupiais Petterin suuruuden aikana. KuPS pelaa nykypäivänä yhtä sulavasti norjalaista roiskejalkapalloa, oululaista ajokoirajalkapalloa kuin valakarimaista modernia jalkapalloakin. Valmentajasta riippuen.

Voi olla, että menneeseen ei ole enää paluuta – eikä sinne kohta ole enää edes menijöitä, mutta jos me emme muista ja ymmärrä KuPSin historiaa ja perinteitä, mitä me silloin muistamme ja ymmärrämme?