Jukka, olet käsitellyt kaikki kärkiseurat, mutta jättänyt Arsenalin viimeiseksi. Tarkoittaako tämä sitä, että Arsenal vie mestaruuden alkavalla kaudella?

Jospa jalkapallo olisikin niin simppeli peli, että ennen kautta voitaisiinkin julistaa kunkin sarjan mestarit.

Arsenal muodostaa kuitenkin Manchester Cityn kanssa sen parivaljakon, josta tulevan kauden liigamestari äärimmäisen todennäköisesti löytyy. En lähde latelemaan prosentteja sille, että mestari on jompikumpi näistä kahta edellistä kautta hallinneista ”veljeksistä”, mutta olisi suuren luokan yllätys, jos joku muu seura tulisi ja veisi mestaruuden.

Se vaatisi molempien suursuosikkien epäonnistumisen lisäksi sen, että joku haastajista – lähinnä Liverpool Arne Slotin alaisuudessa – onnistuisi alkavalla kaudella täydellisesti tai lähes täydellisesti.

Se, kumpi mestaruuden sitten voittaa – Arsenal vai Manchester City – on korkeampaa matematiikkaa.

Sanoin aiemmin, että Manchester City on edelleen mittatikku mestaruustaistelussa. En tarkoittanut sillä niinkään sen pistemäärää, vaan pelillistä tasoa. Vaikka Cityn niskassa ovat ne kuuluisat 115 syytettä ja vaikka niiden kuuleminen alkaakin jo syyskuussa, on vaikea nähdä, että Cityn pelillinen taso heilahtaisi viime kausien tasosta kovinkaan paljon.

Julián Álvarezin myyminen Atlético Madridiin oli toki menetys, mutta ei se kaada Citya. Olisin paljon huolestuneempi siitä, millainen Erling Hålandin panos on tällä kaudella ja miten hyvin Kevin De Bruyne kestää Valioliigan vauhdissa ja rasituksissa mukana koko kauden.

Hålandilta sammutettiin valot viime kaudella pelottavan monessa ottelussa, etenkin kärkijoukkueita vastaan, ja lauantaina Community Shieldissa Manchester Unitedia vastaan Håland oli täysin turha mies.

On myös kiistatonta, että De Bruynen jaloissa alkaa ikä näkyä. Varmasti hän dominoi ja ratkaisee neroudellaan yksittäisiä otteluita, mutta jaksaako hän paahtaa koko kauden ja pysyykö hän terveenä koko kautta?

Arsenalin yllä ei ole samanlaisia uhkakuvia – ja pidän Arsenalia siksi pistemielessä tulevan kauden mestaruustaistelun mittatikkuna.

Jos tiettyjen avainpelaajien loukkaantumiset eivät sotke kautta, Arsenalilla on kaikki edellytykset pelata vieläkin parempi kausi kuin viime kaudella – ja silloin me puhuisimme jopa noin 94-96 pisteen kaudesta.

Jos se näkymä toteutuisi, silloin siinä olisi Cityllakin sellainen rima ylitettävänä, ettei se välttämättä enää siltä ylity.

Mitkä tekijät puoltavat Arsenalin mestaruutta?

Tärkein niistä on sana prosessi, joka pitää jakaa kahteen osaan.

Ensimmäinen osa on pelitaktinen prosessi.

Mikel Artetalla oli Arsenal-uransa alkuvaiheessa kokemattomana managerina haasteita puolustuspelaamisen organisoinnin kanssa. Se näkyi etenkin otteluissa muita kärkiseuroja ja varsinkin otteluissa Manchester Citya vastaan.

City voitti Arsenalin kuudessa ensimmäisessä Artetan ajan Valioliiga-kohtaamisessa ja vielä toissa kaudella yhteismaalit olivat Cityn edusi 7-2 ja sitä edellisellä kaudella 7-1.

Viime kaudella tuuli kuitenkin kääntyi. Arsenal voitti ensimmäisen kohtaamisen kotonaan 1-0 ja pelasi Etihadilla 0-0-tasapelin.

Vaikka kysymys oli yksittäisistä otteluista, niissä kuvastui se, miten Arteta on muuttanut Arsenalin pelaamista. Toisin sanoen: mitä paljon hän oli pystynyt kehittämään Arsenalin taktista pelaamista – ja etenkin koko joukkueen puolustuspelaamista.

Toki Arteta on kehittänyt koko ajan myös Arsenalin hyökkäyspelaamista, mutta vaikka Arsenal tekikin viime kaudella eniten maaleja sitten kauden 1952-53, sitä on turha hirveästi hehkuttaa.

Ensinnäkin Arsenalin pelaaminen on perustunut 1930-luvulta lähtien Arsène Wengerin aikakautta lukuun ottamatta ensisijaisesti puolustamiseen, jolloin tehtyjen maalien määrä on ymmärrettävästi jäänyt vähäisemmäksi.

Lisäksi viime kauden maalimääriä vääristi vuodenvaihteen jälkeinen jakso, kun Arsenal teki kahdeksassa ottelussa 33 maalia. Hurja saavutus toki, mutta kahdeksasta vastustaja vain Liverpool oli ainoa omilla jaloillaan seissyt vastustaja.

Arsenalin todellinen vahvuus viime kaudella oli sen puolustuspelaaminen. Tässäkin voidaan hehkuttaa sitä, että Arsenal päästi vain 29 maalia, mikä oli Valioliigan pienin lukema.

Paljon oleellisempaa on kuitenkin nähdä, miksi Arsenalille tehtiin niin vähän maaleja?

Siksi, että se pystyi – varsinkin vuodenvaihteen jälkeen – hyydyttämään vastustajan hyökkäyspelaamisen niin täydellisesti, etteivät vastustajat saaneet juurikaan edes lauottua Arsenalin maalia kohti.

Jos Manchester City ja Liverpoolin tasoiset joukkueet saavat ottelussa lauottua Arsenalin maalia kohti vain 1-3 kertaa, mikä silloin on todennäköisyys sille, että ne tekevät Arsenalia vastaan maaleja. Tästä kertoo myös se, että Arsenal piti maalinsa viime kaudella koskemattomana 18 liigaottelussa eli lähes puolessa sen otteluissa.

Eli asia yksi – taktinen prosessi ja sen kehittyminen.

Se on kehittynyt Artetan aikana koko ajan ja olisi yllätys, jos se ei kehittyisi myös tulevalla kaudella. Mitään radiaaleja muutoksia Arteta ei kesän harjoitusotteluiden perusteella ole tehnyt, ainoastaan hionut yksittäisiä asioita, muun muassa prässipelaamisen vivahteita. Kausi on kuitenkin pitkä ja kehitystä tapahtuu myös sen aikana.

Toinen tekijä prosessissa on joukkueen laadun parantaminen, johon on kaksi tietä: kehittämällä olemassa olevia pelaajia ja hankkimalla pelaajia, jotka tekevät joukkueesta paremman.

Artetan vahvuus jo Manchester Cityssa ollessaan oli se, että hän pystyi entisenä pelaajana kehittämään pelaajia. Neuvomaan ja opettamaan, miten peliä jalkapallo pitää tänä päivänä pelata, mitä kentällä pitää tehdä ja mitä vaadittujen asioiden tekeminen pelaajilta edellyttää.

Arsenalissa Arteta on jatkanut samalla linjalla. Hän on pystynyt kehittämään suurinta osaa pelaajia valmennuksen ja roolituksen kautta. Esimerkkejä riittää Bukyao Sakasta, Martin Ødegaardista, William Salibasta ja Ben Whitesta alkaen.

Viime kaudella hän taikoi kannattajien haukkumasta Kai Havertzin yhden kauden sensaatioista ja Declan Rice myönsi avoimesti kauden jälkeen, että hän kehittyi Artetan alaisuudessa yhden kauden aikana niin paljon, ettei olisi uskonut sellaista kehitysloikkaa mahdolliseksi.

Sitten on se raadollisempi reitti – loistavien pelaajien korvaaminen vielä paremmilla pelaajilla.

Tässä Arteta ja pelaajahankinnoista vastaava Edu ovat tehneet häikäisevää, mutta myös julmaa jälkeä. Kun he ovat nähneet, että jotakin osa-aluetta voidaan parantaa ostamalla sille osa-alueelle uusi pelaaja, he eivät ole pelänneet tehdä sitä.

Vähän jäykempiniskaisetkin ymmärsivät sen, miksi Arsenal osti viime kesänä Declan Ricen ja paransi siten etenkin joukkueen kollektiivista puolustuspelaamista, mutta sille kaikkien ymmärrys ei ole riittänyt, miksi Arteta pudotti Aaron Ramsdalen kakkosmaalivahdiksi tai miksi Emile Smith-Rowen kaltaiset Hale Endin omat pojat eivät ole Sakaa lukuun ottamatta peliaikaa ja vastuuta.

Tällaiset ratkaisut ovat kuitenkin juuri osa tätä palapeliprosessia, jossa yksi pala korvataan kylmästi paremmalla palalla, koska se on joukkueen etu.

Tästä strategiasta kunnia kuuluu Artetalle ja Edulle, mutta myös koko seuraorganisaatiolle aina seuran omistajia, Stan ja Josh Kroenkea myöten.

Kun nämä kaikki muuttujat lasketaan yhteen, loppusumma on väistämätön: Arsenalin prosessi kehittyy koko ajan ja sen pistemäärät tulevat nousemaan myös tulevalla kaudella. Siksi 94-96 pisteen haarukka ei ole mitenkään mahdoton asia. Pikemminkin se olisi pettymys, jossa Arsenalin käyrät eivät kehittyisi myös alkavalla kaudella.

Mitkä seikat uhkaavat Arsenalin mestaruutta?

Suurin uhkatekijä on edelleen Manchester City.

Sillä voi olla omat haasteensa ja omat kysymysmerkkinsä, mutta jos jalkapalloelämä on jonkin asian opettanut, se on opettanut sen, ettei Manchester Citya pidä koskaan aliarvioida. Se peto voi edelleen iskeä pöytään sellaiset kortit ja pistemäärät, ettei Arsenalille riitä edes viime kautta parempi kausi.

Jokaisella on muistissa se, että Liverpool sai kaudella 2018-2019 huimat 97 pistettä, mutta hävisi silti mestaruustaistelun Citylle pisteelle. Vuotta aiemmin samainen City oli riipaissut ennätykselliset 100 pistettä.

Toinen uhkatekijä on tiettyjen avainpelaajien loukkaantuminen. Kriittisimmät pelaajat ovat Saka, Ødegaard ja Rice. Heidät voidaan toki korvata, mutta ei saman tasoisilla pelaajilla – olkoonkin, että Arsenalille on kehittymässä uuden sukupolven Sakan ja Ødegaardin hybridi, Ethan Nwaneri. Hän on kuitenkin vasta 17-vuotias ja vaikka hän varmasti saakin peliaikaa tällä kaudella, ei hän vielä ole kypsä täyttämään kummankaan saappaita.

Kolmas uhkatekijä on maalinteko. Arsenal varmasti mättää jälleen maaleja koko kauden mitassa kiitettävästi, mutta onko joukkueessa kuitenkaan sellaista takuuvarmaa superviimeistelijää, joka pystyy yksinään ratkaisemaan äärimmäisen tiukkoja otteluita silloin, kun ne on pakko ratkaista?

Sopii ainakin epäillä.

Ennen kuin mennään loppulaskelmaa, miten kommentoit Arsenalin tämän kauden hankintoja?

Aloitetaan Riccardo Calafiorista.

Nykyjalkapallossa asioita ei ajatella enää avauskokoonpanon kautta, vaan laajemmassa kuvassa, mutta olisi todella mielenkiintoista tietää, millaista roolia Arteta on ajatellut hänelle.

Nyt käytännössä kaikki odottavat, että Calafiori tulee ja ottaa omakseen vasemman laitapuolustajan tontin. Voihan niin toki käydä, mutta olen epäillyt koko ajan, että Calafiori ei ole hankittu ensisijaisesti vasemmaksi laitapuolustajaksi, vaan vasenjalkaiseksi toppariksi.

Näissä Calafiori-arvoissa tuntuu unohtuvan se, että Arsenalilla on pakassaan Jürren Timber, jonka viime kausi meni piloille loukkaantumisen vuoksi.

Calafiori pystyy varmasti pelaamaan vasempana pakkina ja nousemaan laitaa pitkin ylös, mutta riittääkö se Arteta-pallossa vai vaaditaanko vasemmalta pakilta myös sitä, että hän nousee hyökkäysvaiheen aikana keskikentän keskelle ja ottaa isoa roolia pelintekovaiheessa – aivan, kuten Oleksandr Zintšenko tekee?

Siksi olen epäillyt, että Calafiori on hankittu joukkueeseen ensisijaisesti toppariksi – sellaiseksi toppariksi, joka joukkueeseen ja pelitapaan sopeuduttuaan ottaa avauksessa Gabriel Magalhãesin paikan.

Piipussa oleva Mikel Merino olisi siinä mielessä looginen hankinta, että jos Havertz pelaa kärjessä, Arsenalilta puuttuu maailmanluokan Ricen tutkapari.

Yksi iso kehitysaskel, jonka Rice otti viime kaudella, oli, että Arteta peluutti häntä kauden edetessä hyökkäävämmässä roolissa kuin West Hamissa, ja Rice teki seitsemän maalia ja antoi kahdeksan maalisyöttöä.

En olisi yllättänyt, jos Rice ja Merino pelaisivat keskikentällä tutkaparina kaksois- tai jopa kolmioroolissa laitapakin paikalta nousevan Timberin tai Zintšenkon tai Takehiro Tomiyasun kanssa. Tällainen roolitus mahdollistaisi Ricen käyttämisen myös hyökkäävämmässä roolissa sen sijaan, että hän pelaisi keskikentän pohjaa.

En myöskään sulkisi täysin ovea sille, etteikö Arsenal kiskaisi vielä siirtoikkunan loppumetreillä Merinon lisäksi toisenkin uuden pelaajan – todennäköisesti laitapelaajan.

Eli joko tohdit tämän pitkän vuodatuksen jälkeen sanoa, voittaako Arsenal mestaruuden tällä kaudella?

Tähän kysymykseen on vain yksi ainoa oikea ja mahdollinen vastaus: se on mahdollista, mutta ei varmaa niin kauan kuin Manchester City on samassa kehässä täysissä sielun ja ruumin voimissaan.

Kuulostat poliitikolta?

Voin kuulostaa, mutta näin jalkapallon lainalaisuudet toimivat.