Manchester Unitedin kärsimykselle on helppo antaa kasvot.

Ole Gunnar Solskjærin kasvot.

Solskjær on moneen asiaan syyllinen, eikä hän voisi pitää millään perusteella mahdollisia potkujaan vääryytenä, mutta kaikkien syytösten keskellä on silti hyvä ymmärtää yksi asia:

Solskjær on Manchester Unitedin kaaoksessa vain seuraus, ei syy.

Jalkapallossa syy- ja seuraussuhteet eivät ole koskaan mustavalkoisia. Eivät kentällä, eivätkä kentän ulkopuolelle. Myös Manchester Unitedin taantuminen Valioliigan mahtavimmasta voittokoneesta vuosi vuodelta sekavammin harhailevaksi entiseksi superseuraksi on monen asian summa.

Osa syistä on Manchester Unitedin sisäisiä, osa ulkoisia.

Kun Sir Alex Ferguson niitti Manchester Unitedillaan kultaniittyjä, Valioliigan huipulla oli tyhjää. Aluksi siellä oli hetken aikaa Blackburn ja Newcastle, sitten tuli Arsenal. Todellinen vallankumous tapahtui kuitenkin Chelsean ja Manchester Cityn saatua taakseen öljyrahaa ja Liverpoolin onnistuttua rakentamaan Jürgen Kloppin johdolla Anfieldille uuden aikakauden Liverpoolin.

Kukaan ei tiedä, miten Manchester United olisi menestynyt viime vuosina Fergusonin johdolla, mutta se tiedetään, että United ylivoimainen voittokulku päättyi siihen hetkeen, kun hän jätti Manchester Unitedin kesällä 2013 seuraajalleen David Moyesille.

Sir Alex on pyhä ja ikoninen hahmo, jonka arvosteleminen Old Traffordilla on majesteettirikos, mutta legendaarinen skottimanageri ei ollut suuruudessaan virheetön. Hän ei enää viimeisinä vuosinaan ajatellut tulevaisuutta samanlaisella kauaskantoisuudella kuin valtansa kirkkaimpina vuosina, vaan antoi joukkueen vanhentua.

Kun David Moyes sai Unitedin kesällä 2013 käsiinsä, joukkueessa oli kuusi yli 30-vuotiasta pelaajaa. Toki se joukkue oli liigamestarijoukkue, mutta parhaat päivänsä nähnyt liigamestarijoukkue, jonka remontoiminen ja uudistaminen olisi ollut vaativa urakka kenelle tahansa.

***

Manchester Unitedin kannattajat syyttävät kaikesta mielellään seuran vuonna 2005 ostaneita Glazereita. Varmasti hekin ovat osasyyllisiä siinä missä monet muutkin Unitedin rapistumiseen.

Mutta yhtä syyllistä Manchester Unitedin kaaoksessa on mahdoton ohittaa.

Itse asiassa suurinta syyllistä.

Ed Woodwardia.

Woodward nimitettiin vuonna 2013 Manchester Unitedin excutive vice chairmaniksi. Suomessa titteli tarkoittaisi lähinnä toimitusjohtajaa. Woodward on käyttänyt joka tapauksessa vuodesta 2013 lähtien suurinta käytännön valtaa Manchester Unitedissa.

Woodward on koulutukseltaan kirjanpitäjä, jonka erikoisalaa oli verolainsäädäntö. Siinä työssään hän oli kuulemma äärimmäisen pätevä. Jalkapallossa hänen suurin meriittinsä ennen Manchester Unitediin tuloa oli ollut Chelmsford Cityn kannattaminen.

Woodwardin sisääntulo uuteen virkaansa oli näyttävä. Fergusonin seuraajaksi palkattu David Moyes on myöhemmin paljastanut, että Woodward lupasi hänelle kesällä 2013 kolme pelaajaa – Gareth Balen, Cesc Fàbregasin ja Toni Kroosin sekä jopa Cristiano Ronaldon.

Ei tullut Balea, ei Fàbregasia, ei Kroosia, Ronaldosta puhumattakaan.

Tuli sen sijaan romuluinen Marouane Fellaini.

Hyviä pelaaja, mutta ei ehkä kuitenkaan mikään Bale, Fàbregas, Kroos tai Ronaldo.

Siihen, saadaanko joku pelaaja ostettua vai ei, tarvitaan aina toinenkin puoli yhtälöstä – se, että pelaaja hyväksyy kosinnan. Woodward lupasi kyllä Moyesille kymmenen hyvää ja kaunista, mutta hän ei pystynyt neuvottelupöydässä myymään Manchester Unitedia lupaamalleen nelikolleen.

Myös Moyes oli vasta varavaihtojen varavaihtoehto.

Kokeile Leo Vegasin pelejä ilmaiseksi tästä!

Fergusonia syytettiin pitkään, että Moyes olisi ollut hänen valintansa seuraajakseen, mutta kirjassaan Leading hän paljastaa, että tehtävään oli kaavailtu Pep Guardiolan, José Mourinhon, Carlo Ancelottin, Louis van Gaalin ja Jürgen Kloppin kaltaisia nimiä, mutta heistä kukaan ei ollut saatavilla.

Vai oliko kysymys siitä, että Woodward ei pystynyt heillekään myymään maailman rikkainta jalkapalloseuraa?

***

Woodwardin suurin virhe on ollut se, ettei hän ole organisoinut Manchester Unitedin toimintaa sillä tavalla kuin se maailman huippuseuroissa tänä päivänä organisoidaan.

Ideaalisessa tilanteessa seuralla täytyy olla toimitusjohtajan ja managerin lisäksi huippuluokan urheilutoimenjohtaja, joka vastaa kaikista jalkapalloilullisista operaatioista – viime kädessä myös managerin valinnasta.

United nimitti historiansa ensimmäisen jalkapallojohtajan vasta viime keväänä, kun se nosti seuran jalkapallon kehitystoiminnasta vastanneen John Murtoughin jalkapallojohtajaksi.

Ennen Murtoughin tuloa Manchester Unitedissa pelaajia ostettiin enemmän tai vähemmän huutoäänestyksellä. Oli managerin ääni ja sen vastapainona seuran pelaajatarkkailuosaston ääni, ja ylimpänä kaikista Woodwardin ääni.

Managerin ääni kuului välillä paremmin, välillä heikommin. Esimerkiksi kesällä 2018 Mourinho antoi Woodwardille viiden pelaajan listan, joilla hän olisi omien sanojensa mukaan nostanut Manchester Unitedin taistelemaan liigamestaruudesta. United oli sijoittunut edellisellä kaudella Valioliigassa toiseksi, mutta ero Manchester Cityyn oli ollut murskaava, 19 pistettä.

Woodward katsoi listaa ja totesi, että ei onnistu, liian vanhoja. Sen sijaan Woodward toi Mourinholle hopealautasella Diogo Dalotin, Fredin ja Lee Grantin – ja muistutti, että olihan hän ostanut edellisen vuoden aikana Mourinholle muun muassa Romelu Lukakun ja Alex Sánchezin.

Olipa oli – mutta se ei Unitedia ja Mourinhoa pelastanut. Kun uutta kautta oli pelattu neljä kuukautta Mourinho sai potkut.

***

Toki Woodward on tehnyt myös maailmanluokan hankintoja Paul Pogbasta ja Bruno Fernandesista alkaen, mutta kokonaisuudessaan hänen aikakautensa saldo on surkea.

Sitä surkeampi on oikeastaan vain Woodwardin aikakauden managerivalintojen saldo: David Moyes sai potkut kesken ensimmäisen kauden, Louis van Gaal oli yksi Unitedin historian vihatuimpia managereita ja sai potkut kahden kauden jälkeen ja Manchester Unitedin dna:n kannalta täysin vastakkaista jalkapalloa peluuttanut José Mourinho kesti lauteilla kaksi ja puoli kautta.

Ainoa Woodwardin aikakaudella palkattu manageri, joka ei ole saanut potkuja, on ollut Ole Gunnar Solskjær. Vaatii erikoista huumoria, jos sitä pitää meriittinä Woodwardille.

Woodwardilla on myös omat hyvät puolensa. Niistä paras on se, että hän ilmoitti huhtikuussa eroavansa tehtävästään tämän vuoden lopussa sotkettuaan Manchester Unitedin surulliseen kuuluisaan yritykseen perustaa Euroopan Superliiga.

Se tarkoittaa vielä 56 päivää, minkä jälkeen Manchester Unitedissa alkaa uusi aika. Onko se parempi aika vai vieläkin kaoottisempi kuin Woodwardin aika, siihen on mahdoton vastata.

Manchester City on näyttänyt, mitä ammattimaisesti rakennettu ja johdettu tarkoittaa käytännössä ja millaisia tuloksia sillä saavutetaan. Manchester Unitedin viimeisen vuosikymmenen näytöt kertovat sen sijaan siitä, miten jalkapalloseuralle käy, jos sitä johdetaan nostamalla hatusta toinen toistaan kalliimpia ja nimekkäimpiä arpalippuja ilman syvällisempää ymmärrystä seuran suunnasta, sen arvoista ja siitä, mistä jalkapallossa menestys on tehty.