Miesten Superpesiksen ja Ykköspesiksen sarjataulukoista on ensi kaudella turha etsiä yhtä värikästä ja monessa mielessä tarunhohtoista seuraa – Oulun Lippoa.

Kysymys ei ole tällä kertaa siitä, että Lippo olisi vaihtanut jälleen kerran nimeä. Nyt Lippo lähtee oikeasti rakentamaan tulevaisuuttaan ensimmäisen kerran sitten 1980-luvun vaikeiden vuosien Suomensarjasta.

Lipon matkan kaksi Suomen mestaruutta 1990-luvulla voittaneesta huippujoukkueesta Suomensarjaan voisi helposti kuvata laskevilla viivadiagrammeilla.

Se ei ole kuitenkaan Lipon tarinassa oleellista.

Oleellista on kysymys, miten ihmeessä tässä on näin käynyt?

Miten Oulun Lippo on voinut hukata ne ainutlaatuiset mahdollisuutensa, jotka sillä on Oulussa ollut – ja olisi edelleen?

On kaupunki, jonka dna:han pesäpallo on juurtunut jo vuosikymmeniä sitten. On katsojapotentiaalia ja yli 6000 katsoja vetävä pesäpallostadion yli 200 000 asukkaan kaupungin keskustassa. On yksi Suomen elinvoimaisimmista talousalueista, josta löytyy edelleen, Nokian hurjimpien aikojen haihduttuakin, valtava määrä erilaisia ja eri kokoisia yrityksiä. On juniorimylly, joka tuottaa edelleen Aapo Hiltusen ja Veeti Kokon kaltaisia lahjakkaita pesäpalloilijoita.

Ja silti Oulun Lipon tarina on ollut viimeisen vuosikymmenen ajan yhtä ja samaa kärsimysnäytelmää.

Miksi?

***

Oulun Lipon historiasta löytyy kaksi kultakautta.

Niistä ensimmäinen ajoittui 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen, jolloin Lippo voitti kaksi Suomen mestaruutta vuosina 1971 ja 1972 – ja toinen 1990-luvulle, jolloin Lippo voitti myös kaksi Suomen mestaruutta, vuosina 1994 ja 1998.

1970-luvun jälkeen Lippo sukelsi, mutta 1990-luvulla kaikki tienviitat osoittivat kohti Lipon suuruutta.

Kuuluisan sotkamolaisen Korhosen pesäpalloveljessarjan vanhin vesa, Timo Korhonen, oli tuonut Lippoon yritysmaailmasta tutut strategiset johtamisopit ja hän johti Lippoa kuten 90-luvulla yrityksiä johdettiin.

Lippo ei ollut vain kaksinkertainen mestarijoukkue. Se oli Superin rikkain seura ja paras maksaja, joka haali huippupelaajia muualta Suomessa. Oulussa puhutaan vieläkin totena, että Sotkamosta hankitun Janne Vuorisen sopimus 1990-luvun lopulla olisi ollut bonuksineen ja muine koukeroineen 450 000 markan arvoinen paketti.

Jos väitteet ovat totta, kysymyksessä ei olisi ollut mikään pieni paketti, sillä summa vastaa nykyisessä rahanarvossa 124 000 euroa. Hyvä vertailukohta on, että tämän päivän parhaille pelaajille maksetaan Superissa arviolta 60 000-70 000 euroa kaudessa.

***

Rahaa meni, mutta sitä myös tuli. Korhonen oli ohjelmistoyhtiö CCC:n perustaja ja suurin omistaja, joka koki velvollisuudekseen tukea Lippoa ja pesäpalloa – vieläpä äärimmäisen avokätisesti.

Sen lisäksi Lippo oli itsessään rahantekokone. Legendaarinen Jussi Malmi piti huolen, että suunnilleen kaikki kunnialliset oululaiset yritykset osallistuivat Lipon tukemiseen.

Lipolle valmistui myös kaupungin mittatilaustyönä Raksilaan upea pesäpallostadion vuodeksi 1997. Lipon yleisökeskiarvo oli parhaimpina vuosina yli 3000 katsojaa ja sen yhden ottelun yleisöennätys oli reilut 6 600 katsojaa.

***

Mikään puu ei kasva kuitenkaan taivaaseen asti. Lipolla oli vielä kesällä 2010 koossa nimekäs ja kallis joukkue, jonka pelinjohtajana toimi itse Janne Vuorinen.

Lippo oli runkosarjassa neljäs, mutta välierissä Kouvola passitti sen lauluun tylyin 3-0-numeroin.

Siinä kohtaa Don Korhosen mitta tuli täyteen. Kauden jälkeen raskaissa veloissa ollut Lippo ilmoitti luopuvansa Superpesiksen sarjapaikasta.

Lipon nimi ei kuitenkaan kadonnut pesäpallokartalta. Oulun Lipon juniorit ry. peri Oulun Poltteen sarjapaikan Ykköspesiksessä ja uuden seuran taustaorganisaatioksi perustettiin Lippo Pesis ry.

Lippo nousi takaisin Superpesikseen kaudeksi 2016. Kovat satsaukset toivat runkosarjan viidennen sijan, mutta Kouvola oli sille liian kova vastustaja puolivälierissä.

Kelkkamäki vei jälleen alaspäin ja kun Lippo putosi Superpesiksestä 2018, edessä oli jälleen konkurssi. Nimi kuitenkin pysyi taas hengissä, kun Lippo Pesiksen sarjapaikan otti vastuulleen Oulun Lippo juniorit ry.

Seuraavaksi kaudeksi Lippo hankki johtavaksi pelaajakseen Toni Kohosen, mutta odotettu ja hehkutettu paluu Superpesikseen jäi kausi toisensa jälkeen toteutumatta. Lopulta Lipon omien junioreiden usko alkoi loppua ja Lipon kasvattamat lahjakkaimmat juniorit alkoivat liueta muualle.

Päättyneellä kaudella jatkuvasti heikentyneelle Lipolle kävi kylmät ja se putosi Suomensarjaan.

***

Nyt Lippo tekee uutta tulemista Sotkamon Jymyn entisen pelaajan ja huipputuomarin tehtävät jättäneen Immo Rautiaisen johdolla. Rautiainen linjasi Lipon sivuilla, että hänen mukaansa Lipon uusi tuleminen alkaa tosiasioiden tunnustamisesta.

”Totuus on, että emme ole se suurseura, joka puheissa ja odotuksissa ’nousee ensi kaudella Superiin ja toimii alueen pesäpalloilun lippulaivana’,” Rautiainen kirjoittaa.

Rautiaisen asenteessa on terve lähtökohta, mutta olivatpa seurajohtajien puheet kuinka terveellä tai epäterveellä pohjalla, kaikki on lopulta kiinni toteutuksesta. Siitä, miten sana muuttuu lihaksi ja suunnitelmat teoiksi.

Myös Oulun Lipon menneisyydessä ja tulevaisuudessa kysymys on samasta asiasta – osaamisesta.

Lippo ei voittanut aikoinaan neljää Suomen mestaruutta, siksi, että se pelasi pesäpalloa Oulussa. Oulu oli toki eriomainen paikkakunta pelata pesäpalloa, mutta lopulta menestys ja mestaruudet tiivistyvät siihen, miten kaikista mahdollisista ja mahdottomista tekijöistä rakennettiin kokonaisuus.

Samalla tavalla Lippo ei myöskään ole romahtanut siksi, että se pelaa pesäpalloa Oulussa. Se on romahtanut siksi, että seuran keskeisiltä vetäjiltä on puuttunut tarvittava osaaminen.

Niin armottoman yksinkertaista se on.

***

Jos kysymys olisi jostain muusta kuin osaamisesta, mikä silloin selittäisi Kempeleen Kirin nousun yhdeksi Superpesiksen johtavista seuroista?

Kempeleessä asuu 20 000 asukasta, ei 200 000 asukasta. Sarkkirantaan mahtuu 3000 katsojaa, ei 6000.

On totta, että Kempele sijaitsee Oulun kupeessa, mutta Sami Salorannan taikomaa ihmettä ei selitä Kempeleen maantieteellinen sijainti, vaan se, että Saloranta – kuten aikoinaan Paavo Manninen Muhoksella ja Heikki Tuomikoski Pattijoella – on osannut tehdä sen, mitä Oulun Lipon viimeisen vuosikymmenen seurajohtajat eivät ole osanneet tehdä.

Hän on osannut johtaa urheilubisneksessä toimivaa pesäpalloseuraa.

Saloranta on ymmärtänyt, mitä se on häneltä seurajohtajana vaatinut. Se on vaatinut paitsi liiketaloudellista ja seuratoiminnallista osaamista, myös uupumatonta, pitkäjänteistä ja intohimoista suhtautumista Kempeleen Kirin jokapäiväiseen tekemiseen.

Rahaakin se on vaatinut, mutta KeKin tarinassa on toinenkin iso opetus Lipolle ja muille pesäpalloseuroille.

Hoitoalalla työskentelevällä Salorannalla ei ole ollut käytössään sellaisia pääomia, joilla olisi voinut kiuasta piiskata. Se ei ole kuitenkaan estänyt sitä, että Saloranta on saanut houkuteltua Sarkkirantaan Tuomas Jussilasta alkaen valtakunnan parhaita pesäpalloilijoita.

Kun rahaa ei ole tullut sen enempää kummisediltä kuin kummitädeiltäkään, sitä on pitänyt tehdä – myymällä ja markkinoimalla seuraa, menestymällä ja synnyttämällä Kempeleen ympärille ilmiö, joka on nostanut sen yhdeksi pesäpallokenttien suurista.

Oulun Lipon tarina on käänteinen Kempeleen tarinalle. Kempeleen on nostanut pesäpallopyramidin huipulle osaaminen, Lipon heittänyt sieltä pois osaamattomuus.

Lipon tilanne saattaa näyttää nyt synkeältä, mutta tarinassa on yksi piirre: Lipon tulevaisuus on vielä kirjoittamatta.

Kaikki on edelleen mahdollista. Niin hyvässä kuin pahassa.