Pekka Virta kulkee omia teitään

Pekka Virta on ammatiltaan jääkiekkovalmentaja. Valmentamisen ja valmentajan ydintavoite on urheilijan suorituskyvyn kehittäminen. Joukkuepallopeleissä tavoite on joukkueen suorituskyvyn kehittäminen, missä olennaista on joukkueen yhteiskoordinaation ja pelaajien suorituskyvyn kehittäminen.

Joukkueen suorituskyvyn ja yhteiskoordinaation kehittämistä voi lähestyä monelta eri kulmalta.

Jääkiekossakin on tyypillistä, että tehdään sitä, mitä aina on tehty. Voi olla, että ympäristöä on niin vaikea lähteä muuttamaan. Voi olla, että ei ymmärretä, ei tiedetä tai edes haluta tietää, että asioita voisi tehdä eri tavalla. Voi olla, että kilpailuympäristö ei ole sittenkään niin kova, että se pakottaisi marginaalien etsimiseen joka kiven alta. On helpompaa tyytyä.

Virralle annettiin 15 vuotta sitten KalPassa käsiin heikot kortit, kun Turusta lähtöisin oleva valmentaja oli valmentajauransa alussa. Ensin hän alkoi hioa jotain täysin uutta KalPan A-junioreissa, sen jälkeen, syksystä 2006 alkaen, SM-liigajoukkueessa

KalPa oli noussut Mestiksestä SM-liigaan keväällä 2005, ja se oli nostettava jotenkin suomalaiselle pääsarjakiekkoilukartalle. Muutenkin kuin häntäpään kahinoihin. Oli etsittävä marginaaleja, kilpailuetua. Oli tehtävä jotain eri tavalla.

Tämä oli hedelmällinen asetelma Virralle.

Virran pelifilosofian ja yleensäkin valmennusfilosofian taustalla on oma looginen ajatteluprosessi.

Virta ei ole ollut riippuvainen kenestäkään tai jostain instituutiosta. Hänelle ei ole kerrottu, miten jääkiekkoa pitäisi pelata. Tai jos on, Virta ei ole niellyt sitä pureksimatta. Hän on ajatellut, haastanut vallitsevaa ajattelua ja kulkenut omaa polkuaan, jotta hän on kyennyt muita paremmin maksimoimaan joukkueensa potentiaalin.

Kuvaavaa on, että Virta, yksi 2010-luvun merkittävimmistä suomalaisista jääkiekkovalmentajista, ei ole koskaan ollut maajoukkuevalmentajapestejä koskevissa spekulaatioissa mukana.

Raikkaiden vesien mies

Pekka Virta teki pian valmentajauransa alussa päätöksen, että hän ei halua lähteä Jääkiekkoliiton putkeen. Sieltä ei löytyisi kilpailuetua, koska hän päätyisi ehkä tekemään asioita juuri niin kuin muut ympärillä.

Näkökulma valmentamiseen on ollut raikas. Virta on lähtenyt puhtaalta pöydältä.

Kun KalPassa piti keksiä keinot kuroa materiaalieroa umpeen, oli laajennettava ajattelua. Jääkiekosta ei löytynyt sparraajaa sen enempää Suomesta kuin kansainvälisistä kaukaloistakaan. Katseet kääntyivät muihin pallopeleihin.

Virta huomasi, että jääkiekkoa pelataan eri tavalla kuin monia muita joukkuepallopeliä. Ehkä vähän jopa hölmösti. Ei koripallossa mennä koko ajan päästä päähän. Ei jalkapallossa. Ei käsipallossa.

On erilaisia tapoja hyökätä. On rytmejä. Peliä pelataan tarkoituksenmukaisesti, ja jokainen pelaaja on sitoutunut pelaamaan pelitavan mukaisesti.

Tuli ahaa-elämys. Jos vastustaja hyökkäisi vähemmän, se tekisi todennäköisesti myös vähemmän maaleja. Altavastaajalle, kuten KalPalle noina aikoina, olisi tärkeää pitää vastustajan hyökkäysten määrä pienenä, jotta vastustajan maaliodottama pysyisi pienenä.

Virta tajusi, että keino, miten tähän tavoitteeseen päästäisiin, olisi kiekon pitäminen omalla joukkueella. Tämä oli vallankumouksellista.

Eikä se jäänyt ainoastaan teorian tasolle. Piti rakentaa harjoitepankki, jollaista tuskin missään muualla olisi. Ajatus siirtyi teoriasta käytäntöön.

Tuli turpaan, niin kuin olettaa saattaa, kun jotain täysin uutta luodaan. Sitten Virta katsoi videoita tuntitolkulla. Mietti, pohti ja analysoi, millä tavoin ollaan jatkossa parempia.

Virta loi suuruutensa itse, tyhjästä. Hän ui vastavirtaan ja teki juuri niin kuin vähiten olettaa sopi. Ja nimenomaan itse.

KalPa pelasi jo kymmenen vuotta sitten Virran alaisuudessa täysin poikkeuksellista jääkiekkoa. Ei sellaista ollut nähty. Kiekko liikkui hämmästyttävällä tavalla lavasta lapaan. Vastustajan prässi purettiin taitavasti. Houkuteltiin, hyökättiin vauhdilla tyhjiin tiloihin. Käytettiin jättösyöttöä ja luotiin keskialueelle valtavia vauhtieroja. Pelattiin pitkiä hyökkäyksiä.

Se oli nerokasta jääkiekkoa. Ennen kaikkea se oli erilaista jääkiekkoa. Nähtiin, että peliä voi pelata näinkin ja sillä voi voittaa pelejä ja kuroa materiaalieroa umpeen. KalPa pelasi parhaimmillaan äärimmäisen sitoutuneesti siten, että jokainen pelaaja ymmärsi, miten kaukalossa toteutetaan yhteisiä asioita.

Ympärillä ymmärtämättömät väänsivät vitsiä – ja vääntävät sitä edelleen – Virran jätön jätön jättö -pelistä sen sijaan, että he olisivat yrittäneet ymmärtää pelin logiikka, joka oli vallankumouksellinen, ja joka tulisi vaikuttamaan pelin kehitykseen etenkin Suomessa hyvinkin voimakkaasti.

Pekka Virta ja hänen dilemmansa

Kymmenen vuotta on kulunut, mutta ympäristö ei ole välttämättä vieläkään valmis Virran kaltaiselle valmentajalle. Virta valmentaa loogisen joukkuepallopeliajattelun kautta joukkuepallopeliä, joka on korostetun yksilökeskeinen.

Se on Virran haaste – ja jääkiekon dilemma.

Jukka Jalonen ajautui NHL-tähtien kanssa törmäyskurssille Vancouverin olympialaisissa 2010, kun NHL-tähdet eivät olleet vastaanottavaisia Jalosen joukkuepeli-ideologialle.

Pekka Virta voitti pelaajana Suomen mestaruuden TPS:ssä kaudella 1992-93.

Lajin yksilökeskeisyys näkyy osittain siinä, miten pelaajat asennoituvat peliin ja pelaamiseen. Halutaan pelata jollain tietyllä tavalla. Pelaajat saattavat pelata hieman omaa peliään ja tehdä ratkaisujaan ikään kuin muusta kollektiivista irrallaan. Lajin kovin sarja NHL on tästä konkreettinen esimerkki. Ei ole korkeaa pelikuria ja viisikkopelillistä vaatimustasoa yksilön pelaamiselle.

Se on yleisesti normaalia. Näin tätä jääkiekkoa pelataan.

Sellaista ehdottomuutta, joka Virran valmentamista joukkueista vuosien varrella on huokunut, näkyy hyvin vähän. Virta hioo pelaamisen kokonaisvaltaisen täsmälliseksi, sellaiselle tasolle, johon harva muu jääkiekkovalmentaja yltää, jos kukaan.

Virran joukkueissa on korkea pelikuri. Jotta peli toimii, pelaajan on sitouduttava siihen kokonaisvaltaisesti. Peliä pelataan joukkueelle, ei itselle.

Sitoutuminen jääkiekossa näyttäytyy taisteluasenteena. Pelaajat blokkaavat laukauksia ja tekevät kovasti töitä. Näissä asioissa myös NHL:ssä on pelikuria. Puolustuspelissä on vaatimuksia.

Virran alaisuudessa nämä eivät yksinään riitä. Yksilön on sitouduttava vaativiinkin kiekollisen pelin periaatteisiin ja hallittava erilaisia yksilö- ja viisikkotason konsepteja. Pelaajien tulee ymmärtää peliä ja sitä, että omilla kiekollisilla ja kiekottomilla ratkaisuilla on merkitystä kollektiivin näkökulmasta.

Joka kausi Virran projekti alkaa tavallaan uudestaan. Tulee uusia pelaajia, jopa uusi joukkue. Käsissä saattaa olla joukkueellinen pelaajia, jotka ovat tottuneet pelaamaan jääkiekkoa jollain tietyllä tavalla eivätkä tiedä muusta. Muutos siihen, että kiekkoa toisteisesti palautetaankin keskialueelta 30 metriä alaspäin päätykiekon sijaan, on iso. Tai että ymmärretään pienessä, ahtaassa tilassa kiekosta luopumisen sijaan liikuttaa sitä kontrolloidusti isoon tilaan.

Eivät pelaajat pahuuttaan laita Virralle hanttiin, mutta kovan kuoren rikkominen on hankalaa, jos ei ole eläessään kokenut vastaavanlaista pelillistä vaatimustasoa ja kulttuuria kuin Virran alaisuudessa. Virta käyttää termiä lätkämurrosikä.

Sitten alkaa työ. Pelejä katsotaan videolta ja epäkohdat revitään esiin. Palaute on rehellistä. Hyvä esimerkki on viime kaudelta, kun Virta kritisoi julkisestikin joukkueensa puolustajan Tarmo Reunasen välinpitämätöntä puolustuspelaamista.

Voi tietysti kyseenalaistaa, onko media oikea paikka purkaa asiaa, mutta varmaa on se, että asiaa purettiin myös kulisseissa. Reunanen otti opikseen, eikä omissa kolissut enää samaan tahtiin. Rehellinen palaute on humaania.

Joidenkin pelaajien kuori murtuu, joidenkin ei. Ne, joilla se ei murru, eivät välttämättä jatka Virran alaisuudessa enää seuraavalla kaudella. Ne, joilla murtuu, menevät urallaan eteenpäin.

Sitten palaset jossain vaiheessa loksahtavat kohdalleen, kuten viime kaudella Lukossa tai KalPassa keväällä 2017. Kun pelaajat oivaltavat Virran pelitavan nerokkuuden, on kuin he olisivat löytäneet pelin nimeltä jääkiekko kokonaan uudestaan.

Pelaajakehitys on asia, josta moni valmentaja puhuu paljon. Virta on keskittynyt päivittäiseen arkityöhön, että pelaajat pelaisivat paremmin Virran pelitavan periaatteiden mukaisesti. Kun niin on tapahtunut, joukkue on yltänyt potentiaaliinsa ja pelaajat ovat kehittyneet ja menneet urallaan eteenpäin.

Virta ei muutenkaan ole korulauseita jakeleva, arjen filosofina esiintyvä yleisön kosiskelija. Median edessä esiintyminen ei ole aina kovin diplomaattista, vaan toisinaan kulmikasta, töksähtelevää, jopa äreää.

Virhe tulee usein siinä, että Virran valmentajakykyjä arvioidaan mediaesiintymisten kautta ja usein väärin.

Virta ei ole voittanut. Hän on joukkueissaan monesti saavuttanut korkeimman mahdollisen saavutettavissa olleen potentiaalin. Hän on menestynyt. Voittaminen ei ole Virralle kaikki kaikessa. Siksi hän ei ole Liigan suurimpiin seuroihin edes hakeutunut.

Se ydin, jota Virta loi jo 10–15 vuotta sitten, on yhä ajankohtainen. Pyörää ei ole tarvinnut keksiä uudelleen. Moni muu on kyllä Virran pyörää soveltanut.

Virtaa voi huoletta sanoa pelin kehityksen kannalta merkittävimmäksi suomalaiseksi jääkiekkovalmentajaksi. Suomessa on ja on ollut paljon erinomaisia jääkiekkovalmentajia viimeisen kymmenen vuoden aikana, mutta harva, jos kukaan, on luonut pelillisesti kokonaan jotain uutta kuten Virta.

Aikaansa edellä

Pekka Virta on ollut, ja on kenties yhä, aikaansa edellä. Ne asiat, jotka olivat Virran KalPalle leimallisia jo yli kymmenen vuotta sitten, ovat sittemmin hiljalleen tulleet itsestäänselvyyksiksi niin Suomessa kuin jopa NHL:ssäkin.

15 vuotta sitten ei liiemmin puhuttu pitkistä hyökkäyksistä tai siitä, että vaihdettaisiin kiekon kanssa hyökkäysalueella. Että pelaaja, joka on ollut mukana luomassa hyökkäystä, lähtisi 30 sekunnin jälkeen vaihtoon ja pilaisi siten omat mahdollisuudet tehdä pisteen tai maalin.

Nyt se on itsestään selvää, että näin kannattaa pelata, koska se hyödyttää joukkuetta.

Virran metodi ja opetusprosessi ovat hioutuneet. Se jääkiekko, jota Lukko pelasi viime kaudella, oli alaperiaatteiden tasolla erilaista kuin KalPassa. Lukko pelasi täsmällistä kolmen kaistan kiekkokontrollipeliä, kun taas KalPa pelasi vauhtierojen jääkiekkoa.

Virta ei lätkäise enää koko pelitapapakettia pelaajille syksyllä, vaan hän osaa ripotella ja annostella sitä sopivissa määrin kauden aikana. Ehkä epäonnistumiset ovat sen opettaneet. Vuosi sitten syksyllä Lukon pelaaminen oli vielä keskinkertaista, mutta vauhti kiihtyi kevättä kohden, ja Lukko oli matkalla pitkälle.

Virran sopimus Lukossa päättyy ensi keväänä, eikä ura jatku Raumalla. Hyvä kysymys on, mikä organisaatio on valmis palkkaamaan Virran päävalmentajakseen?

Tavallaan Virta on omalla kulmikkuudellaan myös kaivanut omaa kuoppaansa, mutta jos Virrasta näkee vain sen, jää paljon näkemättä.