Jalkapallomaailma on seurannut viimeiset päivät huolestuttavia uutisia Pelén voinnista. 80-vuotias jalkapallolegenda kävi poistattamassa syöpäkasvaimen paksusuolestaan, ja monet ovat pelänneet, miten vakava Pelèn tilanne oikeasti on.

Pelé viestitti Instagramin välityksellä, että hän voi päivä päivältä paremmin ja toivoo pääsevänsä pelaamaan pian jalkapalloa.

Toivotaan niin ja annetaan Pelén elää niin kauan kuin tähtiin on kirjoitettu. Nämäkään sanat Peléstä eivät ole muistosanoja, vaan kertomus yhdestä vuosia jatkuneesta keskustelusta, joka ei johtanut mihinkään – paitsi ilmiöön nimeltä Petteri Sihvonen.

***

Tapasin vuonna 1988 ensimmäinen kerran miehen, jonka tunsin hänen kirjojensa ja juttujensa kautta. Niin englanninkielisten juttujen ja kirjojen kuin suomenkielistenkin. Tiesin noiden juttujen ja kirjojen perusteella, että tuo mies oli vastarannan kiiski, jäärämäinen opposition ääni, jonka juttuja lukiessaan tuntui, että hänelle oli tärkeintä olla eri mieltä valtavirran ja yleisen mielipiteen kanssa.

Tuo kulahtaneen näköinen pieni ukonkääpä oli nimeltään Eric Batty.

Batty syntyi vuonna 1931 ja olisi täyttänyt tänä vuonna 90 vuotta. Hän kertoi, että hän alkoi tympiä jo varhain brittiläinen ylimielisyys, jota hän kutsui vapaasti käännettynä brittiläisen imperiumin viimeiseksi korinaksi.

Batty tarkoitti tuolla ylimielisyydellä sitä, että britit uskoivat, että brittiläiset autot olivat maailman parhaita autoja, olut maailman parasta olutta ja naiset maailman kauneimpia naisia – ja jalkapallo, jota kivisellä saarella pelattiin, maailman parasta jalkapalloa.

Batty oli eri mieltä kaikesta. Hänen otti vaimokseenkin mieluummin tšekkiläisen naisen kuin kaakattavan ja tyhmän britin. Myös maailman paras olut tuli Tšekkoslovakiasta, vaikkei Batty pystynyt keliakian takia juomaankaan olutta 1960-luvun jälkeen.

Battyn kanssa oli helppo olla samaa mieltä monista asioista, varsinkin siitä, että englantilainen jalkapallo olisi ollut maailman parasta jalkapalloa. Battyn mukaan se oli kyllä maailman parasta taistelupalloa, mutta jalkapallon kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä.

***

Yhdestä asiasta olimme kuitenkin jyrkästi eri mieltä – Peléstä.

Batty piti toki Peléä teknisesti sekä nopeus- ja tasapaino-ominaisuuksiltaan taitavana yksilönä, mutta jalkapalloilijana hän oli Battyn mielestä pelkkä silmänkääntäjä. Pelaaja, joka teki kentällä erilaisia temppuja, joita tyhmät katsojat pitivät hyvänä jalkapallona.

Siksi Batty teki vuoden 1970 MM-kisoissa mielenkiintoisen valinnan. World Soccerissa silloin työskennellyt Batty oli ainoa MM-kisoihin akkreditoitu toimittaja, joka ei valinnut Peléä kisojen All Stars -joukkueeseen.

Ja miksi ei?

Siksi, että Pelé ei ollut koskaan joukkuepelaaja, vaan ensisijaisesti lahjakas ja taitava yksilö. Toki Pelékin pystyi antamaan henkeäsalpaavia syöttöjä, mutta jos jalkapalloa katsoi kokonaisvaltaisen joukkuepelaamisen kautta, Batty olisi valinnut sata kertaa sadasta ennemmin omaan joukkueeseensa toisen Brasilian vuoden 1970 MM-sankarin, Tostãon, kuin Peléä.

Kun olin eri mieltä Battyn kanssa, hän sanoi olevansa surullinen, että ymmärsin niin vähän jalkapallosta – ja varsinkin, etten muuttanut mielipidettäni, vaikka keskustelimme Battyn kanssa parhaimmillaan Veikkaajan aikana jalkapallosta lähes päivittäin.

***

Batty oli hieno mies, mutta minua jäi hänen kuoltuaan vuonna 1994 harmittamaan kaksi asiaa.

Toinen oli se, että kun Manchester United osti marraskuussa 1992 muuan ranskalaisen ongelmapelaajan nimeltään Eric Cantona, Batty kirjoitti Veikkaajaan, että jos hän löytäisi joulupäivän aamuna takasta roikkuvasta sukasta Cantonan, hän heittäisi tämän saman tien takkaan. Cantona oli Battyn mielestä samanlainen silmänkääntäjä kuin Pelé – tai Glenn Hoddle, Chris Waddle, Peter Bradsley ja monet, monet muut joulukuusen koristeet, jotka eivät oikeasti osanneet pelata jalkapalloa.

Jos Batty olisi elänyt pidempään ja nähnyt Cantonan vaikutukset Manchester Unitedissa, olisin kysynyt, onko hän edelleen samaa mieltä asiasta. Olisi varmaan ollut, mutta silti. Pelkkä kysymyksen esittäminen olisi antanut hienoviritteistä tyydytystä pienelle mielelleni.

Toinen asia oli se, etten päässyt koskaan kiittämään häntä yhdestä toimittajaurani merkittävimmästä asiasta.

Kun lähdimme nostamaan 2000-luvun alussa Urheilulehteä ylös suosta, meille oli selvää heti alusta lähtien, että emme voi kilpailla Sanomien omistukseen vuonna 2002 siirtynyttä Veikkaajaa vastaan toimittajien määrällä, toimituksen resursseilla, lehden sivumäärällä, markkinointiin käytettävillä rahamäärillä emmekä monella muullakaan asialla.

Mutta yhdellä asialla me voimme – tekemällä asioita toisin.

Jalkapallo oli helpompi ratkaista, mutta jääkiekon kanssa haaste oli moninkertainen.

Tiesin, että meidän silloisilla resursseillamme ongelmaan oli olemassa vain yksi ratkaisu – löytää jääkiekkoon Eric Batty.

Helppoa se ei ollut, kunnes huhtikuussa 2004 Pelicansia loppukauden valmentanut Petteri Sihvonen tarjosi meille kolumnia. Sanon rehellisesti, että se ei ollut maailman paras kolumni, mutta jos katsoi tekstin taakse, siellä näkyi kuva, joka sai hymyilemään.

Se oli Eric Batty kuva.

Petteri Sihvosta olen saattanut muistaa kiittää hänen korvaamattomasta merkityksestään Urheilulehden nousussa, mutta Battya en koskaan päässyt kiittämään. Harmi, mutta sellaista elämä joskus on.

Ihminen voi kuolla, mutta henkensä voi jäädä elämään.

Battylla se jäi.