Petteri Sihvonen on seuratuin ja kuulluin jääkiekkoanalyytikko Suomessa, Johtavaksi tituleerattu. Usean Elmon tekijän entinen työkaveri.

Sihvosella on kiistattomat ansionsa pitkältä ajalta siinä, että peli ja sen organisointi on suomalaisessa jääkiekkopuheessa ylipäätään aiheena. Se on ollut tuulimyllyjäkin vastaan taistelemista.

Sillä, miten Petteri Sihvonen peliä käsittelee ja mitä sisältöjä hän esittää, on ollut ja on yhä merkittävä vaikutus julkiseen keskusteludiskurssiin.

Myös minun toimintaani ja ajatteluuni Sihvosella on ollut merkittävä vaikutus. Osittain hänen kirjoitustensa kautta kiinnostuin pelistä, ja opin siitä.

Sihvonen osuu paljossa oikeaan, mutta hänen luomassaan diskurssissa on puutteita ja virheellisiä tulkintoja.

Aika on ajanut monen sisällöllisen seikan ohi. Peli on kehittynyt, tapa puhua siitä ei. Jääkiekon julkinen pelipuhe on erkaantunut todellisuudesta, mistä Sihvonen on yhdenlainen esimerkki.

Esimerkiksi Sihvosen tapa käsitellä peliä on nykyperspektiivistä katsottuna irrallinen. Sihvosella on agenda, sama, joka on hänellä ollut vuosia. Tällöin jo lähtökohtainen ongelma on se, että peliä käsitellään yhden agendan kautta, ei todellinen konteksti edellä. Asiantuntija analysoi peliä omien toiveidensa ja tahtojensa kautta.

Retoriikassa on tiettyjä populistisia piirteitä. Sihvonen on taitava käyttämään kieltä ja vetoamaan lukijaan. Hänen retoriikassaan esiintyy yksinkertaistamista, toistoa, vastakkainasettelua ja iskulauseita. Kansanomaisuutta.

Sihvonen laskee joukkueiden viivelähtöjen määrää, ja muodostaa niistä johtopäätöksiä. Yksi pelin pieni palanen, jossain määrin melko merkityksetönkin, eli viivelähtö on nostettu melko mittavaan asemaan.

Kuulostaisi erikoiselta, jos jalkapallossa asiantuntijat laskisivat ja korostaisivat vaikkapa keskuspuolustajien välisten syöttöjen määrää.

Sihvoslaisessa pelipuheessa pelin rytmit näyttäytyvät ikään kuin itseisarvona tai pelin tavoitteina. Viivelähtöjen ja keskialueen trapien määrää jankataan liki lukijoiden kyllästymiseen asti. Se on pelin väärinymmärtämistä.

Viivelähtöjen absoluuttinen määrä ei ole voittamisen kannalta varsinaisesti olennaista.

Väärin voitettu?

Tuttu Sihvosen iskulause on ”väärin voitettu”. Silloin joukkue on pelannut Sihvosen näkemyksen mukaan väärin, mutta voittanut ottelun. Pelin tulkitseminen väärin voitetuksi sen tähden, että joukkue ei ole pelannut tiettyä määrää kiekko­kontrollitekoja pelissä, on virhetulkinta.

Toinen klassikkoiskulause on, että on pelattava, mitä peli pyytää. Usein tämä pelkistetään siihen, että pelissä on synnyttävä tietty määrä viivelähtöjä ja keskialueen trap -asetelmia. Jos on pelattu jollain muulla tavalla, esimerkiksi tavallista pienemmällä oman alueen kiekkokontrollin määrällä, ei ole pelattu kuten peli pyytää.

Sihvosen pelipuheessa on eräänlaisena tahtona, että joukkue pelaisi samalla tavalla ottelusta toiseen. Sitä hän kutsuu pelin pelaamiseksi pelin pyytämällä tavalla. Se on myös Meidän peliä.

Logiikka ontuu, koska peli muuttuu, kun vastustaja muuttuu. Peli on vuorovaikutusta.

Jokaiselle on selvää, että peliä ei voi pakottaa, jos haluaa pelata tehokkaasti. On tehtävä sellaisia ratkaisuja, joita peli kulloinkin vaatii tai pyytää. Peli voi pyytää pelistä ja tilanteesta riippuen kuitenkin monenlaisia ratkaisuja.

Pelin perusyhtälö muodostuu kahdesta joukkueesta, tilasta, ajasta ja pelivälineestä. Kun yksi yhtälön muuttuja, eli vastustaja, muuttuu, muuttuu myös peli ja se, mitä peli pyytää tekemään.

Voi pelata täydellisen ottelun ilman yhden yhtä viivelähtöä. Pelin rytmejä, eli keinoja ja työkaluja, olennaisempaa on tarkastella sitä, mitä peli tuottaa. Puhutaan esimerkiksi siniviivojen ylittämisen laadusta ja määrästä sekä maali­paikoista.

Graalin maljako?

Meidän peli on jäänyt tietynlaisen agendan jalkoihin. Se on pelkistetty karkeasti viivelähtöihin ja kiekkokontrolliin. Tiettyyn tapaan pelata jääkiekkoa.

Meidän peli luotiin kymmenisen vuotta sitten Jääkiekkoliitossa globaalien pallopelioppien pohjalle.

Termistä on tullut eräänlainen Graalin malja, joka on suorastaan pelastanut suomalaisen jääkiekkoilun. On totta, että Suomen maajoukkueet ovat menestyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana joukkuepeliosaamisen ja sitoutumisen myötä. Niissä toki suomalaiset olivat hyviä jo aiemminkin.

Meidän pelissä jääkiekko jäsennellään rytmien tai prioriteettien kautta. Hyökkäyspelissä rytmit ovat maalinteko, tilan voittaminen eli eteneminen, tilan tekeminen eli kiekkokontrolli ja puolustusvalmius.

Puolustaessa rytmit ovat maalinteon estäminen, paineistaminen, keskustan puolustaminen ja hyökkäysvalmius.

Nämä ovat globaaleja pallopelioppeja, jotka toistuvat pallopelistä toiseen. Invaasiopeleissä on kyse tunkeutumisesta sellaisille sektoreille, joissa maalinteko on todennäköisempää. Niin peli toimii esimerkiksi jalkapallossa, salibandyssä, koripallossa ja vaikkapa käsipallossa.

Petteri Sihvonen jaottelee joukkueita sen mukaan, mitkä pelaavat hänen näkemyksensä mukaan Meidän peliä. Siten hän luo vastakkainasettelua ja kärjistää. Jaottelu on keinotekoinen.

Meidän pelin oppien mukaisesti pelaavat oikeastaan kaikki huippujoukkueet maailmassa. Esimerkiksi vuodenvaihteessa pelatuissa nuorten MM-kisoissa kaikkien kymmenen joukkueen pelaamisessa toteutuivat Meidän pelin rytmit.

NHL:ssä pelataan Meidän pelin prioriteettien mukaisesti. Talven pihapelitkin ulkojäillä ovat parhaimmillaan Meidän peliä.

Suomessa ei ole keksitty Graalin maljaa. On jäsennelty peliä loogisesti ja pilkottu se valmentajille ja sitä kautta pelaajille ymmärrettävään muottiin.

Meidän pelin, ja ennen kaikkea Sihvosen Meidän pelin tulkinnan, kautta syntynyt pelin ymmärrys on puutteellinen ja kapeakatseinen.

Epämääräisen, agendahakuisen pelipuheen aika on ohi. On päästävä seuraavalle tasolle, lähemmäksi ydintä.

Juttu on lyhennelmä Juuso Kokkosen laajemmasta artikkelista Meidän pelistä ja sen erilaisista tulkinnoista. Lue juttu kokonaan ostamalla helmikuun Elmo irtonumerona Lehtipisteestä tai digi-irtonumerona tästä.