Sotkamo nousi sunnuntain toisessa finaalissa uhkaavasta tilanteesta 2-1 (2-5, 4-2, 3-2) -voittoon ja johtaa loppuottelusarjaa Mansea vastaan nyt jo 2-0. Pekka, mikä ottelun kääntymisen Sotkamolle ratkaisi?

Totta kai kysymys on pelistä ja pelillisistä asioista, mutta niiden päällä on kaksi isompaa kysymystä:

Miksi Sotkamon Jymy on sellainen joukkue, joka pystyy vuosi ja ottelu toisensa jälkeen nousemaan voittoon, vaikka kaikki näyttää jo menetetyltä – ja miksi vastaavasti tämän kauden Manselle on tyypillistä tänään nähdyn kaltaiset ottelut, että se ei saa katkaistua vastustajan niskoja, vaikka ottelu on täysin sen hallinnassa.

Ensimmäisessä finaalissa Manse oli tilastojen mukaan murskaavan ylivoimainen, mutta silti Sotkamo tuli takaa ja vei ensimmäisen finaalin. Myös Kempele-sarjassa Manse hallitsi kahdessa ottelussa täysin avausjaksoa, mutta antoi toisella jaksolla Kempeleen roikkua mukana loppuun asti.

Ja sama oli tässä toisessa finaalissa. Manse oli selvästi parempi joukkue avausjaksolla ja sillä oli toisellakin jaksolla mahdollisuus tehdä enemmän juoksuja – jopa niin paljon, että Mansen johto olisi kestänyt sen Roope Korhosen kolmen juoksun arvoisen läpilyönnin ja Aleksanteri Huotarin samassa vuoroparissa lyömän neljännen juoksun.

En todellakaan tiedä, mitä Manselta puuttuu, ettei se pysty tappamaan näitä selvästi hallitsemiaan otteluita. Vastaus löytyy todennäköisesti henkiseltä puolelta, mutta sen purkamiseen tarvittaisiin todennäköisesti psykologia. Pelilliset syyt eivät selitä sitä, miksi Manse ikään kuin lopettaa pelaamisen ja jää odottamaan voittoa.

Kempelettä vastaan se sai asian anteeksi, mutta nyt vastassa oli joukkue, jolta ei armopaloja tipu – ja pelaaja, joka pystyy lyömään käsittämättömiä ratkaisulyöntejä myös kaikista kovimmissa paikoissa, kuten Roope tänään teki.

Olet itse taustaltasi sotkamolainen ja osaat varmaankin selittää sen, miksi Sotkamon selkäranka ei taivu pahimmassakaan puristuksessa?

Jymy on ollut täysin ylivoimainen pesäpalloseura yli 30 vuotta ja keskeinen syy sen menestymiseen on ollut se, mitä junioripelaajille opetetaan, mitä heiltä vaaditaan ja millaisessa ympäristössä he kasvavat.

Kun sotkamolaiset vauvat saavat silmänsä auki, he näkevät heti pesäpalloa: miten sitä pelataan, mitä kentällä tapahtuu, miten lajin suurimmat tähdet pelaavat – ja miten Jymy aina lopulta voittaa ottelut ja mestaruudet.

Sotkamoon on kehittynyt myös valtava tieto- ja opettamispääoma pesäpallon suhteen. Jymyn Akatemia on tehnyt kokonaisuutena ottaen upeaa työtä ja siellä on läpi vuosien ja vuosikymmenten ollut lukuisia valmentajia ja entisiä pelaajia, jotka ovat osanneet opettaa pesäpallon kannalta oikeita asioita ja oikeaa asennetta.

Kaiken lisäksi tämä tietotaito ja ymmärrys siirtyvät sukupolvilta toisille. Tässäkin Jymyn joukkueessa on neljä sotkamolaisen pesäpalloikonin poikaa – Jani Komulaisen poika Aapo, Mikko Kuosmasen poika Kalle sekä Mikko Huotarin pojat Aleksanteri ja Samuel. Ja jos otantaa laajennetaan, siellä kasvaa Vuorisia, Kohosia ja ties ketä.

Sen lisäksi kysymys on harjoittelun ja työnteon asenteesta. Monessa seurassa hieman laiskemmat huippupelaajat saavat kohtalaisen rauhassa pinnata harjoituksissa ja tehdä asioita puolivillaisesti, mutta Jymyssä se ei onnistu. Kaikkien on tehtävä kaikki asiat harjoituksissa aina 100-prosenttisella asenteella.

Jymy on kasvattanut lukuisia loistavia pesäpalloilijoita ja minkä lisäksi jymyläisessä kasvatuksessa on oleellista, kuinka valmiita pelimiehiä putkesta tulee. Jokainen muistaa Kalle Kuosmasen, Aapo Komulaisen ja Iivari Vihannon nousun yhdessä silmänräpäyksessä joukkueen avainpelaajiksi ja nyt Huotarin pojat ovat tehneet saman tempun.

Se on toki totta, että kaikessa ja aina Jymy ei ole onnistunut – mutta silloin Sotkamoon on tehty tarkkoja täsmäostoja. Kiteen kasvatit Hannes Pekkinen ja Elmeri Purmonen ovat kehittyneet entisestään Sotkamossa ja nousseet suureen rooliin joukkueessa. Samoin Jyväskylästä Kiteen kannuksensa hankkinut Ville Kotro.

Sotkamon tilanne ei näyttänyt 2010-luvun lopulla mitenkään ruusuiselta joukkueen avainpelaajien vanhennettua käsiin, mutta sieltä Jymy on tullut – kiitos sen valtavan hienon juniorityön, jota Sotkamossa on tehty. Tämä uusi sukupolvi on sen myllyn kasvattamia, kuten ovat myös joukkueen ikoninen isähahmo Roope Korhonen sekä kaksi muuta kokenutta avainpelaajaa, Jere Vikström ja Jussi Korhonen.

Palataan vielä tähän toiseen finaaliin. Miten analysoit sen pelillisesti?

Ensimmäinen jakso oli todella vahva esitys Manselta ja heidän jaksovoittonsa oli ansaittu. Manse teki 11 kolmostilannetta ja viidestä juoksusta kaksi tuli hyvillä lyönneillä. Myös ulkopeli oli huippupitävää seitsemän vuoroparia, mitä kuvaa hyvin se, että Sotkamo sai avausjaksolla vain 15 kärkilyöntiä ja kolme kolmostilannetta.

Toisella jaksolla Mansella oli kaikki avaimet käsissään, kunnes se ”lopetti” pelaamisen. Sotkamokin oli pitkään vaisu, kunnes se heräsi selkä seinää vastaan tilanteessa neljännen aloittavalla.

Roopen läpilyönti kakkosluukkuun oli lyöntinä ottamaton ja oli pienestä kiinni, että Roope olisi kruunannut läpilyöntinsä kunnarilla. Roopen läpilyöntiä edelsi Pekkisen ja Aleksanteri Huotarin erinomaiset ja elintärkeät vaihtolyönnit, minkä lisäksi Huotari löi vielä vuoroparin neljännen juoksun.

Supervuorossa Jymy jatkoi siitä, mihin se toisella jaksolla jäi. Se löi kolme todella upeaa juoksua, joiden lyöjinä olivat Kuosmanen, Aleksanteri Huotari ja käsittämättömän varren upottanut Komulainen.

Mansella on annettava tunnustus siitä, että teki tasoittavallaan supervuorosta vielä taistelun, joka pitkälti katkesi loisto-ottelun pelanneen Tomi Lehtosen tarpeettomaan paloon kakkospesälle.

Todellinen vahinko oli kuitenkin tapahtunut jo toisella jaksolla, kun Manse ei ollut ratkaissut ottelua silloin, kun sillä oli siihen mahdollisuus.

Sotkamo johtaa finaalisarjaa nyt 2-0. Joko ”poikaa” nostellaan viikon päästä Tampereella?

Tärkeintä on nyt se, että Manse kokoaa itsensä eikä menetä uskoa itseensä.

Sen ulkopeli on Juha Puhtimäen johdolla erinomaisella tasolla, vaikka Severi Tikkakoskella ja Juuso Myllyniemellä olikin tänään normaalia epävarmempi iltapäivä.

Sisällä Manselta löytyy edelleen hurjasti tilanteidentekovoimaa, vaikka toisen jakson lamassaan sekin sai tehtyä vain kolme kolmostilannetta ja 15 kärkilyöntiä.

Tänään Mansen ykköskärjellä ei kulkenut ja Henri Puputti jäi nelosena turhan työttömäksi, mutta kakkoskäki – Lehtonen, Samu Vainikainen ja Kalle-Tapio Huusko – paikkasivat loistavasti ykköskärjen vaisumman esityksen.

Perttu Ruuska löi toisessa finaalissa viisi juoksua kahdeksalla yrityksellä. Jokainen tietää, millainen ratkaisija Ruuska parhaimmillaan on, mutta yksi avainkysymyksistä kolmannen finaalin kannalta on se, missä iskussa Ruuska on lauantaina.

Sotkamon kivijalkana on muutamista räpylävirheistä huolimatta edelleen sen ulkopeli – ja tietenkin Roope.

Näiden kahden ensimmäisen pelin tilastot eivät mairittele Sotkamon sisäpelin tehokkuutta, mutta jos ulkopeli pitää näin hyvin, silloin ei tarvitsekaan takoa hurjia tilastoja. Kolme kolmostilannetta jaksossa eivät kuitenkaan riitä jaksovoittoon jatkossakaan.

Ja sitten on tietenkin tämä jymyläinen sitkeys. Luulen, että Manse on nyt läksynsä oppinut ja jos sille tarjotaan lauantaina ottelun voittoa, siihen pitää tarttua eikä lopettaa pelaamista kuten tänään.