Syyskuussa 2008 Suomessa oltiin hurmiossa. Huuhkajat oli lyönyt uuden englantilaisen päävalmentajansa Stuart Baxterin johdolla kahta kuukautta aiemmin EM-kisojen loppuottelussa pelanneen Saksan kolmesti kanveesiin Suomen ja Saksan välisessä MM-karsintojen avausottelussa. Saksa oli harmittavalla tavalla noussut joka kerta pystyyn ja tasoittanut ottelun, mutta se ei suomalaisten hurmiota latistanut. Oltiin sitä mieltä, ettei tällaista esitystä oltu Suomen A-maajoukkueelta ihan eilen nähty. ­­­Hyvä jos koskaan, sillä nyt oli vastassa itse Saksa.

Sinivalkea mieli leijaili muutenkin korkealla. Huuhkajien edellinen päävalmentaja Roy Hodgson oli näyttänyt vuoden 2008 EM-karsinnoissa, että Suomi voisi oikeasti selviytyä ensimmäisen kerran miesten arvokisoihin, kunhan kaikki vaan osuisi kohdalleen. Ja Baxterin alaisuudessa kaikki näytti osuvan.

Stuart Baxter oli hurmannut suomalaiset jalkapallotoimittajat lipevillä puheillaan kevään ja kesän aikana. Hän oli puhunut juuri sellaista jalkapallokieltä, jota monet halusivatkin kuulla.

Piti uskaltaa pelata rohkeasti. Piti uskaltaa hyökätä.

Stuart Baxter varoi arvostelemasta suoraan nimeltä Hodgsonia. mutta hän teki selväksi, että hänen Suomensa ei tulisi sellaista antijalkapalloa pelaamaan. Hänen Suomensa hyökkäisi rohkeasti.

Ja niinhän se näytti tekevän. Kolme maalia Saksan verkkoon MM-karsinnoissa oli jotain sellaista, jota ei olisi elämän kuuna päivänä nähty Hodgsonin alaisuudessa.

Se, että Suomi pelasi Saksan kanssa MM-karsinnoissa 3–3-tasapelin, ei pidä koskaan väheksyä – ei edes siksi, että Joachim Löw oli aloittanut EM-kisojen jälkeen maajoukkueen uudistamisen. Saksa oli edelleen Saksa, mutta ei enää sama Saksa, joka oli pelannut kesäkuussa EM-kisoissa.

Flipperimies

Suomen kannalta oleellinen tekijä Saksa-ottelussa ei ollut se, missä vaiheessa Saksan maajoukkueen murros oli.

Suomen kannalta oleellisin tekijä Saksa-ottelussa oli se, mitä se Baxterin kaunis puhe rohkeudesta ja hyökkäämisestä käytännössä tarkoitti.

Se tarkoitti katastrofia.

Espanja oli voittanut kesän EM-kisoissa ensimmäisen arvoturnauksensa 44 vuoteen ja se oli matkalla maailman mahtavimmaksi jalkapalloimperiumiksi.

Sen menestys perustui moneen pelilliseen tekijään, mutta yksi keskeinen tekijä ja oppi Espanjan maajoukkueen pelaamisessa  oli kontrolloida sitä, missä kohtaa kenttää ja millaisissa tilanteissa pallo voitiin menettää vastustajille ja millaisissa tilanteissa sitä ei suurin surminkaan saanut menettää.

Suomen pelaamisesta tuo keskeinen oppi puuttui kokonaan. Kun Suomi sai pallon, silloin piti hyökätä ja piti hyökätä rohkeasti. Käytännön tasolla se tarkoitti, että kun Suomi sai pallon, silloin piti ajatella ensisijaisesti vain mahdollisuuksia, ei uhkia tai sitä hintaa, mikä rohkeammalla pelaamisella olisi.

Nuo mahdollisuudet realisoituivat tuona iltana satumaisella tavalla. Se sai suomalaiset haukkomaan henkeään ja miettimään, miksi me ei aina ole pelattu jalkapalloa tällä tavalla.

Ilta oli tunnetasolla vahva ja ikimuistoinen ilta, mutta baxterilaisella elämysjalkapallolla oli myös hintansa. Jos Suomi pelaisi jatkossakin samanlaista flipperiä, meno muuttuisi nopeasti routaiseksi.

Azerbaidzhanin Suomi vielä kaatoi seuraavassa ottelussa, mutta kun Venäjä kuukautta myöhemmin moukaroi Baxterin Suomesta 3–0-voiton Moskovassa, kuherruskuukausi oli päättynyt.

Jatkosopimuksesta alamäkeen

Suomi sijoittui MM-karsintojen alkulohkossa kolmanneksi ja kymmenessä karsintaottelussa otetut viisi voittoa ja kolme tasapeliä vakuuttivat Palloliiton tekemään Baxterin kanssa tammikuussa 2009 kaksivuotisen jatkosopimuksen.

Baxterin alamäki oli kuitenkin alkanut. Asia, josta tuohon aikaan ei juurikaan puhuttu tai kirjoitettu, oli, että myös osa A-maajoukkueen pelaajista oli menettänyt luottamuksensa Baxteriin – itse asiassa jo EM-karsintojen alkaessa syksyllä 2008.

He olivat nähneet Roy Hodgsonin aikana, miten raskaansarjan ammattilainen organisoi joukkueen puolustuspelaamisen ja siihen perspektiiviin verrattuna Baxterin flipperijalkapallo oli lähinnä amatöörimäinen kyhäelmä.

Esimerkiksi Sami Hyypiää arvosteltiin Baxterin aikana siitä, ettei hän pelannut maajoukkueessa yhtä hyvin kuin Liverpoolissa.

Minkäköhän takia?

Siksikö, että Hyypiä muuttui yhden lentomatkan aikana huonommaksi jalkapalloilijaksi tai ettei hän pelannut maajoukkueessa täydellä sydämellä – vai siksi, miten Liverpoolin ja Suomen maajoukkueen puolustaminen oli organisoitu?

Jos pallo päästiin pelaamaan lähestulkoon vapaasti toppareiden etupuolelle vauhdissa olleelle hyökkääjälle, silloin jopa Hyypiän ja Hannu Tihisen tasoiset topparit olivat mahdottoman tehtävän edessä.

Nyt meni hermot

Baxterin tarina Suomen maajoukkueessa päättyi niin kuin surullisilla tarinoilla on tapana päättyä.

Kritiikki Baxteria kohtaa alkoi kiihtyä ja syksyllä 2010 nähtiin jopa sellainen ihme, että maajoukkueen entinen päävalmentaja Antti Muurinen kritisoi Veikkaajan haastattelussa Baxterin peluutusta ja ilmoitti olevansa käytettävissä Huuhkajien päävalmentajaksi, jos Baxter erotettaisiin.

Stuart Baxter oli osoittautunut jo aiemmin urallaan herkkänahkaiseksi kaikelle kritiikille. Niin myös Suomessa. Hän alkoi tiuskia lehdistötilaisuuksissa toimittajille päin näköä ja kysellä, tekikö pelkkä jalkapallon katsominen heistä mukamas jalkapallon asiantuntijoita.

”Minun äitini katsoi 35 vuotta, kun isäni ajoi autoa, eikä hän silti oppinut ajamaan”, oli yksi Baxterin tunnetuimmista purkautumisista.

Kun Suomi oli hävinnyt vuoden 2012 EM-karsinnoissa kolme ensimmäistä otteluaan Moldovalle, Hollannille ja Unkarille, Palloliitto erotti Baxterin marraskuussa 2010 ja nimitti väliaikaiseksi päävalmentajaksi Olli Huttusen. Samalla oli paketoitu yksi erikoisimmista ja värikkäimmistä luvuista Suomen maajoukkueen nykyhistoriassa.

 

Lue myös: Mixu Paatelainen teurastettiin siksi, että hölmölässä naurettiin porukalla joulukuuselle

Lue myös: Antti Muurinen oli salaviisas pirulainen, jonka potkimisen takana on iso journalistinen kysymys

Lue myös: Suomen edellinen EM-unelma mureni yhden miehen pelokkuuteen