Hiihtokausi paketoitiin sunnuntaina Rovaniemellä hiihdetyn Suomen Cupin päätöskilpailun myötä.

Kaudesta voisi tehdä monenlaisia analyysejä, mutta itselläni nousee pinnalle erityisesti yksi teema – kritiikki. Mikä urheilussa on perusteltua kritiikkiä ja mikä ei?

On totta, että Planican MM-kisat eivät menneet suomalaisittain putkeen. Kotiin tuomisina koko kansalle oli vain yksi mitali.

Tosin tuo mitali oli historiallinen, sillä se tuli miesten viestissä 14 vuoden odotuksen jälkeen. Kysymys ei ollut vain yhdestä huippuhiihtäjästä. Viestissä kaikki neljä hiihtäjää onnistuivat ja tekivät omalla osuudellaan sen mitä piti. Tässä mielessä mitali oli arvokas.

On paljon syitä, miksi MM-kisat eivät menneet nappiin. Oli rikkinäisiä harjoituskausia ja sairastumisia, eivätkä suksetkaan ja huolto olleet vaikeissa kelissä ihan tikissään. On hyvä kysymys, kuinka hyvin kaikki syyt pienempiä yksityiskohtia myöten olivat median ja tavallisten hiihdon seuraajien tiedossa ja kuinka hyvin ne ymmärsivät asioiden syy- ja seuraussuhteet.

Myös valmennuksen ja urheilijoiden on hyvä vetäytyä miettimään oppeja menneestä ja miettiä, miten lähdetään rakentamaan entistä parempaa kuntoa seuraaviin kisoihin. Se on urheilijan ja urheilun normaalia arkea.

***

Samalla myös penkkiurheilijat ja media voisivat lähteä omalle harjoitusmatkalleen ja miettiä omaa rooliaan tässä kaikessa. Kritiikkiä saa ja pitää esittää – ja median kuuluukin kyseenalaistaa. Penkkiurheilija saa elää tunteella mukana, ja hän saa tuntea pettymystä ja iloa. Niin urheilija itsekin tekee.

Penkkiurheilijan ja median on kuitenkin hyvä muistaa, että jokainen pienikin häiriötekijä, fyysinen tai psyykkinen, vaikuttaa urheilijaan ja hänen menestykseensä.

Urheilijaan kohdistuva kritiikki voi olla yksi tällainen häiriötekijä.

Tiedostan kyllä, mihin mediaan kirjoitan tätä juttua. ElmoTV ja sen keskeiset tekijät Jukka Röngästä alkaen ovat profiloituneet vuosien myötä kriittisen urheilujournalismin tulenkantajiksi. Ymmärrämme toisiamme ja näkökulmiamme, mutta olen kritiikin sävystä eri mieltä.

Kriittistä urheilujournalismia lukiessaan olisi hyvä samaistua myös urheilijan näkökulmaan. Jokainen voi miettiä, millaista olisi tehdä omaa jokapäiväistä työtä, jos työn laatua arvosteltaisiin julkisesti, ja jos työsuoritus ei menisi ihan putkeen, tuloksena olisi tappouhkauksia ja somekanavien inboxit täyttyisivät täysin asiaan vihkiytymättömien ja ammattisiasi mitenkään ymmärtämättömien ihmisten neuvoista, kuinka voisit tehdä työsi paremmin ja kuinka olet pettänyt koko Suomen kansan.

Auttaisiko tällainen palaute menestymään ja onnistumaan vai päinvastoin?

Amerikkalaistyyppinen yltiöpositiivisuus voi olla joillekin suomalaisille liikaa, mutta sitä kohti voitaisiin ottaa askel tai kaksikin. Jos urheilijalla on lupa epäonnistua ilman pelkoa täyslaidallisesta kritiikkiä, silloin usein onnistuu paremmin ja helpommin.

***

Hyvä ja konkreettinen esimerkki onnistumisen ja epäonnistumisen vaikeasta yhtälöstä on Planican MM-hiihdoissa 10 kilometrin vapaan kisassa maailmanmestaruuden voittanut Jessie Diggins.

Diggins on tällä kaudella niin epäonnistunut kuin onnistunutkin, ja hänen tasonsa on heitellyt, kuten monella muullakin urheilijalla.

Diggins lähti MM-kisoista kotiin maailmanmestarina, mutta hän oli mestari ja golden girl jo ennen voitokasta 10 kilometrin vapaan kisaa. Hän on esimerkki siitä, kuinka positiivinen ajattelu ajaa eteenpäin. Digginsin somekanavia lukiessa ei voi olla inspiroitumatta. Vaikka hän olisi epäonnistunut, kommenttikenttiin satoi silti pelkästään tsemppiviestejä.

Toinen yhdysvaltalaishiihtäjä, Rosie Brennan, avasi myös omia tuntojaan MM-kisojen aikana kuvaavalla esimerkillä. Hän kertoi, ettei häntä ole koskaan pysäyttänyt niin moni toimittaja mixed zonella kuin hänen kaaduttuaan kesken kisan.

Brennan on kuitenkin menestynyt hiihtäjä, mutta hänen menestymisensä ei kiinnostanut niin paljon kuin hänen kaatumisensa.

Brennanin mukaan kysymykset olivat johdattelevia:

Ovatko kisajärjestäjät epäonnistuneet ja pilanneet hiihdon? Ovatko norjalaiset pilanneet hiihdon olemalla ylivoimaisia? Onko kaikki pilalla?

Brennanin vastaus oli, että media pilaa hiihdon negatiivisuudellaan.

***

Amerikkalaisurheilijoiden puheessa korostuu joukkuehengen merkitys, enkä tarkoita vain muuta hiihtojoukkuetta. Heidän käsityksensä mukaan joukkueeseen kuuluvat kaikki amerikkalaiset.

Pitäisikö myös suomalaisten ajatella samalla tavalla?

En edelleenkään ole sitä mieltä, etteikö urheilijoita voisi kritisoida, mutta jollakin tavoin minua viehättäisi myös kansallinen joukkuehenki. Jokainen hiihdosta kiinnostunut voisi katsoa kisoja sillä mielellä, että jos mieli tekee kritisoida urheilijaa, hän pysäyttäisi sormensa hetkeksi ennen näppäinten painamista ja miettisi, mitä kirjoitan? Onko pakko kirjoittaa tai sanoa mitään vai olisiko parempi jättää kirjoittamatta?

Median tehtävä on nostaa esiin eri näkökulmia, mutta näkökulmat ovat usein negatiivisia. Negatiivisuus ruokkii omalla tavallaan myös penkkiurheilevaa kansaa, joka lukee otsikot ja pitää niitä totuutena. Ei vaivauduta lukemaan esimerkiksi urheilijan omaa päivitystä kuluneesta kaudesta, vaan klikataan mieluummin otsikkoa, jossa lukee:

”Rankka MM-tilitys – raju ratkaisu maksoi järkyttävän hinnan.”

***

Seuraaviin hiihdon arvokisoihin on aikaa kaksi vuotta. Toivoisin, että urheilijoille ja valmentajille annettaisiin työrauha. He tietävät, mitä pitää tehdä.

Myös penkkiurheilijan olisi hyvä tietää, mitä pitää tehdä ja oppia – ja ennen kaikkea mitä olla tekemättä.

Moni penkkiurheilija voisi katsoa myös peiliin hieman laajemmassakin mielessä. Hiihdon tulevaisuudesta ja nuorten menestyjien puutteesta on helppo puhua, mutta voisiko asiaan itsekin jotenkin vaikuttaa – esimerkiksi siten, että nostaa itsensä ylös penkistä, menee lasten kanssa yhdessä urheilemaan ja ulkoilemaan ja näyttää mallia?

Mistä ne tulevaisuuden toivot muuten näkevät, miten mestareiksi tullaan?