Miesten Superpesis on jakautunut selkeästi seitsemään kärkiseuraan ja kuuteen heikompaan seuraan. Pekka, miten tällainen jako on syntynyt?

Jokainen tarina on oma tarinansa, mutta tärkein selittävä tekijä on se, miten taitavasti seuraorganisaatio on hoitanut omaa seuraa ja millaisia taloudellisia resursseja niillä on ollut käytössään joukkueen vahvistamiseen.

Vaikka seurat ovatkin pyrkineet saamaan myös muita tuottoja, niiden tulot tulevat edelleen käytännössä ottelutapahtumista, yhteistyökumppaneilta ja joissakin tapauksissa myös mesenaateilta.

Sotkamo on kärkiseurojen joukossa siinä mielessä poikkeus, että se on ollut pesäpallokartan huipulla yli 30 vuotta ja pysyy siellä edelleen. Sotkamossa on löydetty toiminnallisesti ja taloudellisesti seuran pyörittämisessä sellainen viisastenkivi, että vaikka välillä onkin ollut taloudellisesti haastavampaa, Jymy on pysynyt sarjan aatelisena vuodesta toiseen. Jymy on tehnyt myös ensiluokkaista juniorityötä ja viitoittanut juniorikasvatuksessa tietä koko pesäpallolle.

Vimpeli eli pitkään menneisyydessään, kunnes se rakensi kovalla rahalla huippujoukkueen, joka voitti Suomen mestaruuden 2010 ja pelasi sen jälkeen seitsemänä syksynä peräkkäin Sotkamon kanssa finaalissa. Vimpeli rakensi 2010-luvulla toimivan juniorimyllyn ja nykyinen Vimpeli on rakennettu lähes kokonaan omien huippulahjakkaiden junioreiden päälle.

Joensuu ja Kouvola ovat seuroja, jotka molemmat alkoivat systemaattisesti rakentaa menestysjoukkueiden rahan voimalla. Molemmat myös nousivat huipulle. Joensuu voitti viisi pronssia peräkkäin, kunnes sillä oli koossa erittäin nimekäs ja kallis joukkue, joka voitti kaksi mestaruutta peräkkäin 2018 ja 2019. Kouvola ei ole voittanut uuden tulemisensa jälkeen yhtään mestaruutta, mutta se on pelannut viime vuosina kolmesti finaalissa.

Joensuu ja Kouvola ovat edelleen valmiit hankkimaan pelaajia isolla rahalla, mutta molemmat ovat alkaneet viime vuosina ajaa sisään myös omia junioreita. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman, että seuroissa olisi satsattu myös juniorituotantoon.

Manse toimi samalla tavalla kuin Joensuu ja Kouvola. Ainoa ero oli siinä, se hankki yhden Superpesis-kauden jälkeen kertarysäyksellä suurella rahalla sellaisen tähtijoukkueen, joka juhli Suomen mestaruutta 2021 ja pelasi finaalissa vuotta myöhemmin. Manse on tehnyt myös hyvää juniorityötä, josta nuorten Superin SM-hopea syksyllä oli ensimmäinen iso hedelmä.

Myös Kempele on hivuttautunut kärkeä kohti samalla kaavalla, mutta hieman hitaammin ja hieman pienemmällä rahalla. Nyt sillä on koossa erittäin nimekäs joukkue, joka pani Sotkamon päättyneellä kaudella välierissä ahtaammalle kuin konsanaan Vimpeli finaalissa.

Hyvinkää on ollut 70-luvulta lähtien yksi kärkiseura tai heikoimmillaankin niiden tuntumassa. Kausi 2022 antoi jo merkkejä tulevasta ja vaikka viime kesä olikin pettymys, Hyvinkää on tehnyt sen, mitä muut kärkiseurat ovat tehneet – hankkineet huippuluokan pelaajia Iiro Kuosasta alkaen ja satsanneet muutenkin niin joukkueeseen kuin pelinjohtoon ja valmennukseen. Varsinkin satsaukset tulevan kauden joukkueeseen ovat olleet kunnianhimoisia.

Miten näiden seitsemän kärkiseuran ero muihin seuroihin näkyy kentän tasolla?

Pelaajien osalta siten, että parhaat pelaajat pelaavat tai ovat siirtyneet pelaamaan näihin kärkiseuroihin.

Seitsemän kärkiseuran ulkopuolella on vain yksittäisiä pelaajia, jotka ovat suurseurojen kiikarissa ja jotka voisivat pelata jo nyt tai vuoden parin sisällä huippuseuroissa. Puhutaan Topi Stillin, Mikael Mäkelän, Tuukka Etulan, Elmeri Koivusalmen, Elmeri Iivosen, Miitri Pesosen kaltaisista nuorista pelaajista ja ehkä jonkun erikoispaikan pelaajista, kuten vaikkapa Jiri Pippolasta tai Justus Teposta.

Myös kaikki suurimmat pelaajasiirrot tapahtuvat tällä hetkellä kärkiseurojen välillä. Kova kilpailu on johtanut myös siihen, että nyt neuvotellaan täyttä päätä jo vuotta 2025 ja jopa vuotta 2026 koskevista pelaajasiirroista.

Pelillisesti ero näkyy ennen muuta ulkopelissä. Esimerkiksi koko Sotkamon yli 30 vuoden hurja menestystarina on perustunut aina ulkopeliin ja sisäpelin kehittyminen on vain korostanut ulkopelin merkitystä.

Nyt ulkopelissä on meneillään selkeä trendi, että tänä päivänä ulkokentälle ei voida ”piilottaa” enää yhtään pelaajaa, kuten vielä muutama vuosi sitten. Tämä on johtanut siihen, että monet kärkijoukkueet satsaavat mieluummin pelaajan ulkopelilliseen vahvuuteen, vaikka se tarkoittaisi, että sisäpelissä pelaaja on lähes rooliton.

Seitsemässä kärkiseurassa lukkarit ovat jokaisessa joukkueessa kärkitasoa. Ainoa kysymysmerkki tulevaa kautta ajatellen on Kouvolan lukkaritilanne. Elias Pitkänen oli käsileikkauksen takia sivussa koko viime kauden eikä hän pysty vieläkään heittämään täyspainoisesti.

Etukenttäpelaajista on ollut pitkään pula, mutta nyt kärkiseurat ovat satsanneet etukenttiin tosi paljon. Hyvä esimerkki on Joensuu. Sillä oli pitkään yksi huippuluokan etumies, Iiro Kuosa, ja toiseksi etumieheksi jouduttiin useana vuonna hälyttämään apuun Henri Litmanen polttolinjasta. Tulevalla kaudella Litmanen saa pelata omalla paikallaan linjassa, sillä etukentälle hankittiin Hyvinkäälle siirtyneen Kuosan tilalle Joni Lehikoinen ja toiseksi etukenttäpelaajaksi on istutettu Kasperi Hämäläinen.

Polttolinjassa jokaisella kärkijoukkueella on erinomainen tilanne. Kysymys on vain siitä, ketkä ottavat omakseen linjan paikat. Laatu ei lopu vain johtaviin pelaajiin. Kaikissa kärkiseuroissa polttolinjaan on jopa tunkua.

Se, missä ulkopelissä heilunta on suurinta, ovat takakentät. Sotkamolla, Vimpelillä ja Mansella on kovan luokan takakentät, mutta sitten taso alkaa laskea. Toki ulkokentän hyvällä vaihtotilannepelaamisella voidaan vähentää takatilanteiden ja koppareille tulevien painepallojen määrää, mutta se ei poista sitä, että takakenttien tasossa kärkiseurojen kesken on suurimmat erot.

Sisällä kaikilla kärkiseuroilla on vahvat ykköskärjet ja ne saavat varsin toimivat kakkoskärjet, vaikka joukkueessa olisikin 1-2 pienemmän roolin sisäpelaajaa. Niiltä löytyy myös hyvin kotiutusvoimaa ja jokaisella kärkijoukkueella on myös vahvat jokeriosastot. Sen lisäksi kaikilla kärkiseuroilla on vielä varalla 1-2 pelaajaa, jotka voidaan heittää peliin milloin tahansa.

Mikä näiden kuuden heikomman seuran juuttumisen sarjan heikommalle puoliskolle selittää?

Näiden kuuden heikoimman seuran tarinassa on mielenkiintoinen piirre. Ne kaikki ovat olleet historiansa aikana suuria seuroja ja voittaneet jopa useita mestaruuksia. Haminan suurin kulta-aika oli 1940- ja 1950-luvuilla, Seinäjoki oli MailaJussien lipun alla huipulla Alajärven ja Imatran kanssa 1970-, 1980- ja 1990-luvuilla, Kiteen vuosituhannen molemmin puolin ja Pattijoen suuruus huipentui vuoden 2008 mestaruuteen.

Näillä paikkakunnilla on pitkät ja hienot perinteet, mutta nyt niiden tilanne on haastavampi. Suurimpana erona kärkiseuroihin on taloudelliset resurssit. Näidenkin seurojen myllyt tuottavat samanlaisia euroja samoista kanavista kuin seitsemällä kärkiseuralla, mutta niitä euroja on vain vähemmän.

Pahimmillaan tilanne Superin pohjalla on ollut niin tiukka, että esimerkiksi Siilinjärvi päätti syksyllä 2021 luopua Superin paikastaan ja Seinäjoki ja Pattijoki saivat Superpesis-lisenssin taloudellisten haasteidensa vuoksi vasta toisella yrittämisellä.

Viime kauden jälkeen Imatra ilmoitti miettivänsä oma jatkamistaan Superissa, mutta päätti lopulta kuitenkin jatkaa Superissa pelaamista.

Toinen tekijä on se, että pelaajat haluavat pelata menestyvissä ja mitaleista pelaavissa seuroista. Esimerkiksi Kitee on menettänyt viime vuosina seitsemän avainpelaajaansa pitkälti siksi, että Kiteellä on ollut niin pitkä matka nousta pelaamaan mitaleista, että pelaajat ovat lähteneet hakemaan menestystä muualta. Lähteneiden pelaajien tasoa kuvaa se, että Sotkamossa pelaa tällä hetkellä neljä Kiteen entistä pelaajaa, Hyvinkäällä kaksi ja Joensuussa yksi.

Missä nämä kuusi heikompaa seuraa häviävät pelillisesti kärkiseuroille?

Suurin ero tulee ilman muuta ulkopelissä – ja siinä tilanne noudattelee samaa jakoa kuin kärkiseuroilla.

Kuudesta heikoimmasta seurasta löytyy hyviä lukkareita ja polttolinjatkin ovat monessa seurassa hyvää tasoa.

Suurimmat erot kärkiseuroihin tulevat etu- ja etenkin takakentillä. Kärkiseurat ovat saaneet korjattua etukenttänsä jo hyvään kuntoon, mutta heikommilla seuroilla hyvistä etukenttäpelaajista alkaa olla jo puutetta.

Suurin ongelma on kuitenkin takakentät. Vaikka heikompien seurojen takakenttien taso vaihtelee, tilanne on joka tapauksessa se, että seitsemän parasta takakenttää on seitsemällä kärkiseuralla ja kuusi heikointa kuudella heikoimmalla seuralla.

Sisäpelissä suurin ero kärkiseuroihin tulee tilanteiden määrässä.

Monella heikommalla seuralla on hyvät jokeriosastot. Esimerkiksi JymyJusseilla on kaksi hyvää lyöjäjokeria (Aapo Hiltunen ja Markus Hallasuo) ja samoin Alajärvellä (Juho Ihamäki ja Petteri Kortelainen). Mutta jos tilanteita ei tule riittävästi, silloin hyvätkään lyöjäjokerit eivät voi taikoa ihmeitä.

Monissa heikomman tason seuroissa hyviä pelaajia riittää vielä ykköskärkeen, mutta kakkoskärjet alkavat olla monin paikoin sellaisia, ettei niiden varaan voi hirveästi laskea. Vähemmän tilanteita ykköskärjiltä ja selvästi vähemmän kakkoskärjiltä – sitä kautta erot tilanteiden määrissä kärkiseuroihin verrattuna selittyvät.

Heikompien seurojen ei kannata heittää kuitenkaan kirvestään kaivoon. Vaikka ero kärkiseurojen ja heikompien seurojen välillä onkin nyt helppo havaita paljaalla silmällä, tilanteet elävät koko ajan ja näillä pienemmillä seuroilla on nousta taistelemaan ainakin kärkiseurojen heikompia joukkueita vastaan.

Tulevallakin kaudella runkosarjassa sijoille 7-10 sijoittuneet seurat pelaavat pudotuspelikarsinnat, joista mennään varsinaisiin pudotuspeleihin kahdella voitolla. Tämä tarkoittaa, että pudotuspeleissä on varmuudella ainakin yksi näistä heikommiksi luokitelluista joukkueista ja toisellakin seuralla on sinne saumansa päästä, kuten JymyJussit teki syksyllä pudottamalla pudotuspeleistä Hyvinkään.

Myös pidemmässä juoksussa jokaisella seuralla on mahdollisuutensa. Kiteellä on alkanut kunnianhimoinen projekti nousemisesta tulevina vuosina jopa loppuotteluun. Pattijoella ja Alajärvellä on koossa pitkälti omien lahjakkaiden junioreiden varaan rakennetut nuoret ja lupaavat joukkueet. Hamina hankki viimesyksyisen nousunsa jälkeen nuoren joukkueensa tueksi Juho Hacklinin ja Lauri Rönkön kaltaisia kovan luokan pelimiehiä ja JymyJussit ja Imatra taistelevat myös tosimielellä menestyäkseen ja pysyäkseen Superin kartalla.