Pesäpalloliitto vahvisti ensi kauden sarjajärjestelmät miesten ja naisten Superpesikseen ja Ykköspesikseen.

Miesten Superissa rajusti kritisoidusta ja epäoikeudenmukaisesta kellotaulumallista on luovuttu ja sen tilalla ovat maantieteelliset määritellyt paikallispeliparit, joiden myötä jokaiselle joukkueelle tulee 28 runkosarjan ottelua. Tänä vuonna runkosarjassa 30 ottelua.

Uutta ovat myös säälipleijarit, joissa kohtaavat sijoilla 7-10 sijoittuneet joukkueet. Puolivälierät ratkaistaan paras viidestä -järjestelmän sijasta paras seitsemästä -kaavalla.

Muilta osin mennään tämän vuoden nuoteilla. Kaksi heikointa Superin seuraa pelaavat putoamiskarsinnat ja otteluparin hävinnyt joukkue putoaa Ykköspesikseen ja kakkonen karsii sarjapaikasta Ykköspesiksen loppuottelussa hävinneen joukkueen kanssa. Ykköspesiksen voittaja nousee tämän vuoden tapaan Superiin.

***

Muutokset ovat sarjajärjestelmällisessä mielessä askel ilman muuta parempaan suuntaan.

Kellotaulu oli jo susi syntyessään ja siitä luopuminen on pelkästään positiivinen asia. Toki paikallispeliparit kohtelevat edelleen eriarvoisesti joukkueita. Suuri voittaja on Vimpeli, joka kohtaa paikallispeleissä neljästi Alajärven ja Pattijoen, kun Sotkamo joutuu höyläämään samaan aikaan Joensuun ja Kempeleen kanssa. En sano, että Vimpeli pokkaisi automaattisesti noista otteluista 12 pistettä, mutta kovasti saa Jymy jyystää, jos se aikoo päästä edes lähelle Vimpelin paikallispeleistä niittämää pistemäärää.

Näiden muutamien väistämättömien eriarvoisten kuoppien sijasta paikallispelipareissa on myös paljon mielenkiintoisia jännitteitä. Sotkamo ja Joensuu ovat vanha taistelupari, jonka juonteita sähköistää ensi kaudella Joni Rytkösen siirtyminen Sotkamosta Joensuuhun.

Kiteellä on vahvat jännitteet Joensuuhun ja Imatraan, ja imatralaisyleisö syttyy varmasti Kouvolan vierailuihin samalla tavalla kuin Alajärvellä sytytään Vimpelin vierailuun Kitrolla. Ja onhan Hyvinkään ja Mansenkin paikallisparissa oma latauksensa.

***

Säälipleijarit on myös sinällään hyvä asia, mutta toteuttamismalli hieman ihmetyttää. Onko tosiaankin niin, ettei kalenteriin olisi mahtunut yhtä mahdollista ylimääräistä peliä?

Nyt säälipleijareiden voittajat ratkaistaan lottoarvontamallilla, jos kahden ottelun voitot menevät ristiin. Tällöinen toisen ottelun jälkeen pelataan supervuoropari ja tarvittaessa kotiutuslyöntikisa.

Hyvää mallissa on se, että säälipleijareissa voi aidosti tulla yllätyksiä, sillä lottoarvontaan pääsee yhdellä voitolla. Jos yllätyksiä pidetään hyvänä, silloin kysymys kuuluu, miksi ihmeessä puolivälierät  pelataan paras seitsemästä -järjestelmällä, joka puolestaan syö saumoja yllätyksiin.

Ymmärrän toki ottelumäärän kasvattamisen, mutta kysynpä vaan, miten paljon kotiyleisöä kiinnostaa tulla katsomaan toista kotiottelua tilanteessa 0-3?

Toivotaan, että edes keskimmäiset otteluparit ovat tasaisia, jotta voisimme aidosti nähdä paljon puhuttuja seiskapelejä.

Minusta parempi vaihtoehto olisi ollut pelata puolivälierät paras viidestä -järjestelmällä ja pelata finaali ja miksei myös välierät parasta seitsemästä -järjestelmällä.

Nämä ovat kuitenkin enemmän säätöjä kuin todellisia ongelmia.

***

Varsinainen ongelma on edelleen haluttomuus puuttua Superin joukkuemäärään.

Se, että Ykköspesiksestä nousee yksi seura varmasti, on erinomainen asia, mutta miksi Pesäpalloliitto ei taaskaan uskaltanut päättää, että ensi vuonna Superista putoaisi kaksi seuraa ja kesällä 2024 Superpesis pelattaisiin 12 seuran voimin?

12 seuraa olisi optimaalisin koko Superpesikselle urheilullisesti, mutta myös sarjajärjestelmän kannalta. Nyt joudutaan tekemään kaikenlaisia vänkyrämalleja verrattuna siihen, että joukkueita olisi 12. Itse asiassa 14 joukkueenkin sarja olisi tässä mielessä järkevämpi kuin nykyinen 13 seuran malli.

Mutta näillä mennään ja ensi kaudellakin löydetään varmasti niin mestari kuin putoaja – ja mikä hienoa: Ykköspesiksen voittaja nousee varmuudella kaudeksi 2024 Superiin.

Eteenpäin on menty.