Helsingin Sanomat uutisoi viime viikolla Espoon urheiluoppilaitoksissa alkavasta henkilöbrändäyksen opettamiseen keskittyvästä kurssissa. Projektin äidiksi artikkelissa esittäytyy Omnian yhteiskuntasuhdejohtaja Päivi Korhonen. Henkilöbrändäystä urheilija tarvitsee Korhosen mukaan tiivistetysti itsensä elättämiseen.

Sanotaan heti alkuun, että olisin varovainen tämän asian kanssa kuten myös sen, mitä kurssilla oppilaille opetetaan ja millaiseen toimintaan heitä ohjataan.

Jos nuorisollamme keskimäärin joku asia on liiankin hyvin hallussa, niin älylaitteet ja niillä oleminen. Ne ovat samalla nähdäkseni suurimpia uhkia nuortemme ja miksei kaikkien hyvinvoinnin kannalta.

***

Nyt siis Espoossa aletaan opettaa urheilijanaluillemme, kuinka henkilönbrändäyksen kautta saadaan leipä pöytään ja haetaan yhteistyösopimuksia. Olisi siis opittava löytämään itsestään jotain erikoista ja muista poikkeavaa saadakseen tukea urheilijanuralleen.

Korhosen mukaan monella hänen kohtaamallaan opiskelijalla ei ole hajuakaan siitä, miten erottua muista lajissaan hyvistä urheilijoista.

Näen Korhosen hyvän tarkoituksen tämän kurssin kanssa, mutta myös paljon problematiikkaa urheilun näkökulmasta. Samalla tämä kurssi ja nämä Korhosen näkemykset kertovat jälleen sen karun faktan Suomen urheilusta keskimäärin, eli rahaa ei pyöri riittävästi lajeissa, eikä niiden ympärillä.

Onko meillä myöskään täyttä ymmärrystä siitä, mitä huippu-urheilijaksi pääseminen vaatii? Tässäkin mielessä brändäyskulma on mielestäni väärä. Mielestäni painotus pitäisi olla ensin perusasioissa ja brändäystä mietitään sitten myöhemmin.

Ensinnäkin muista erottuu olemalla eliittiä omassa lajissaan. Tämä ei kuitenkaan Suomessa vielä välttämättä tarkoita yhteistyökumppaneiden kannalta paljoa.

Olisi tärkeää opastaa nuoria siihen suuntaan, millaisella toiminnalla oman lajinsa huipulle voisi konkreettisesti päästä ja mitä se vaatii. Brändäys sujuu itsestään, kun kentällä syntyy tulosta.

Kaiken keskiössä on harjoittelu ja elämänhallinta.

***

Olemme jonkun muun kuin urheilun parissa siinä vaiheessa, jos sosiaalisen median sisällöntuottaminen on niin sanotusti päähommaa ja siinä sivussa treenaillaan. Maailma on jo täynnä tällaisia somesisällöntuottajia, jotka eivät ole lajissaan päässeet huipulle, mutta saattavat olla jopa suositumpia, kuin moni lajinsa huippu – siis sosiaalisessa mediassa.

Tubettajia on joka lähtöön ja näille temppuvideoita ja muuta lajisisältöä tuottaville tubettajille on totta kai paikkansa. Itse asiassa näitä järkevää opetussisältöä tuottavia tubettajia saisi olla enemmänkin ja rauhatonta höttöä tuottavia vähemmän. Kyllähän se riipaisi näin urheilijana rintaa, kun tubettajat vetivät taannoin Turussa jäähallin täyteen.

Toki on hienoa, jos yleisössä joku innostui aloittamaan jääkiekon harrastamisen.

Urheilun ja opiskelun yhdistäminen ilman haittaa urheilulle on haastavaa ja sopii vain osalle. Sama asia koskee jatkuvia tuote-esittelyjä ja somesisällön tuottamista valokuvaussessioineen.

Tämä on myös lajiriippuvainen asia. Tiettyjen lajien edustajille tämä itsensä tuotteistaminen on elinehto, mutta tällöinkin on oltu ensin riittävän kovalla tasolla ja sitten saatu sponsorit mukaan.

Näissäkin tapauksissa urheilijan on oltava tarkkana, minkä verran aikaa ja vaivaa näkee somesisällön tuottamiseen, sillä jossain kohtaa se alkaa syödä henkisiä ja fyysisiä voimavaroja ja voi pahimmillaan haitata harjoittelua.

***

Näenkin tämän henkilöbrändäyksen kohtalaisen pienenä osana kokonaisuutta ja jokaisen urheilijan omana asiana. Brändäys voisi sisältyä opiskeluun pienenä osana jotain muuta kurssia, esimerkiksi Kasva urheilijaksi -kurssia, jossa käsiteltäisiin nuorelle urheilijalle tärkeitä taitoja.

Tällainen kurssi voisi pitää sisällään esimerkiksi elämänhallintaa, mediakoulutusta, sopimusasioita, agentin tai managerin kanssa toimimista ja taloudenpitoon liittyviä asioita. Tällaiselle kurssille voisi pyytää vierailijoiksi valmentajia tai urheilijoita kertomaan kokemuksistaan. On monia muitakin asioita, joita painottaisin nuorillemme, ennen henkilöbrändäystä.

Jos ajatellaan menestyviä urheilijoitamme ja heidän brändejään, niin ei esimerkiksi Lauri Markkasella ole kummoista brändiä erikseen luotuna hänen ympärilleen, varsinkaan hänen itsensä ajamana.

Muutenkin urheilijalle se urheilu on kaikki kaikessa ja tämänkaltaiset asiat ovat lähipiirin, agentin tai managerin vastuulla. Urheilija sitten päättää itse mihin kaikkeen lähtee mukaan ja minkä verran haluaa naamaansa näkyviin.

Itseasiassa useamman urheilijan kohdalla se brändi on alkanut muodostua vasta sitten urheilu-uran jälkeen. Moni urheilee kovan uran, eikä tee itsestään numeroa eläkkeelläkään.

***

Ehdin nähdä oman urani aikana jo tämän älylaitteiden vallankumouksen, ja mitä se sai aikaan urheilumaailmankin puolella. En halua edes ajatella monta treenituntia nuoriltamme on jäänyt älypuhelimen ja somen takia tekemättä tai kuinka se puhelin häiritsee treeniä salilla.

Peliurani aikana mentiin kärjistetysti siitä, että junnut jäivät treenin jälkeen harjoittelemaan kentälle ekstraa ja keräsivät kaikki kamat koppiin siihen, että junnut huutelevat vanhemmille pelaajille ’’hakekaa pallot’’ ja menevät ensimmäisenä koppiin istumaan kännykän ääreen.

Meidän olisikin otettava kurssi aivan eri suuntaan koko yhteiskunnassamme ja panostettava tämän älylaiteriippuvuuden hoitoon kouluissa ja kotona. Jos alamme opettaa urheilevalle nuorisollemme kouluissa, että kannattaa alkaa rakentaa someuraa jo nuorena, ammumme urheiluamme isosti jalkaan.

Se tie, jossa saisimme puhelimet pois kouluista ja saisimme itse kunkin ruutuajat pienenemään, veisi taas kohti tilannetta, jossa ihmiset voisivat paremmin – brändeineen.