Tämän kevään MM-kisojen urheilullinen taso on ollut puheenaihe turnauksen ensimmäisen viikon ajan. Eikä syyttä. Käynnissä on heikkotasoinen turnaus, joka paljastaa monen maan kohdalla sen, kuinka raakoja prosesseja kisojen taustalla on. Etenkin hallitsevaan maailmanmestariin Leijoniin nähden.

Ruotsi on kenties isoimmassa kriisissä, sillä joukkue on lohkonsa hännillä yhdellä voitollaan, ja on jäämässä uhkaavasti puolivälierien ulkopuolelle. Se olisi tapauksena ensimmäinen ja siis historiallinen Ruotsille.

On esitetty, että kevään MM-kisat ovat osoittaneet pienten maiden kiekkoilun tason nousseen. 

Voi olla taustalla sitäkin, hivenen, mutta todellisuudessa näin laajat asiat, kuten jonkin maan kiekkoilun kehittyminen, vie niin pitkän ajan, että olisi naiivia sanoa tason jotenkin merkittävästi nousseen kahden vuoden takaisesta. Ja kun tilanne on se, että myös kärkimaat kehittyvät.

Suurin syy yllättäviin tuloksiin on se, että kärkimaat ovat heikkoja tässä yksittäisessä MM-turnauksessa.

Otetaan vertaus yleisurheilusta, keihäänheitosta. Jääkiekon MM-kisoissa kultaa voittaa heittämällä keihästä 75 metriä. 90 metrin kisat käydään usein jossain muualla kuin MM-kaukaloissa. Nyt kärkimaat, jotka normaalisti kiskovat keppiä 72–75 metriä, heittävät näissä kisoissa keihästä yksi toisensa perään sellaiset 70 metriä tai jopa alle. Kyllä siinä rinnalla ne normaalisti 70–72 metriä heittävät joukkueet näyttävät yllättävän hyviltä.

Himmeä valo

NHL-pelaajien, ja ennen kaikkea huippupelaajien, vähäisyys näkyy tietysti siinä, että kärkimaiden ”yksilötaito” on vähäisempää, ja 3–4-ketjun pelaajien taso ei olekaan merkittävästi kummempi kuin Euroopassa esimerkiksi KHL:ssä tai SHL:ssä pelaavien.

Mutta merkittävä tekijä, joka on näkynyt erityisesti Kanadan pelaamisessa, on se, että NHL:n huippupelaajien puuttuminen näkyy saman tien johtajuuden puutteena. Samoin Ruotsi on kevät toisensa perään houkutellun paljon NHL-pelaajia MM-kaukaloihin. Nyt heitä on viisi.

Kun johtavat pelaajat puuttuvat, pelaajien kyky itseorganisoitumisen kautta pelata jo luonnostaan hyvän vaatimustason viisikkopeliä heikkenee.

Ja tällöin katseet kohdistuvat valmennukseen ja valmennuksen prosessiin. Jos prosessi käynnistetään viikko ennen kisoja, näky on nähdynkaltainen.

Kisojen edetessä on oletettavaa, että yllättävät tulokset heikkenevät, kun kärkimaiden joukkueiden sisäinen dynamiikka rakentuu ja pelaajat oppivat tuntemaan toisiaan. Sieltä rupeaa löytymään johtavia pelaajia, ja joitain pelillisiä asioita saadaan automaation tasolle.

Joka tapauksessa katsotaan hetki isompaa kuvaa. Vuonna 2020 ei pelattu MM-kisoja ollenkaan. Tänä vuonna kisat jää urheilullisen tason puolesta valjuksi. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö turnaus voisi olla mielenkiintoinen ja sisältää yllättävää dynamiikkaa. Niin kuin on ollutkin, enemmän kuin aiemmin. Yleensä, mitä alemmaksi urheilullinen taso menee, sitä enemmän on yllätyksiä ja ailahteluja, koska prosessit ovat vajavaisia.

Vuonna 2022 pelataan olympialaiset ja sen perään keväällä MM-kisat Suomessa. Sikäli kun oletettavasti NHL-pelaajat Pekingissä ensi talvena kiekkoa lätkivät, se tietysti herättää kysymyksen, mikä arvo ja rooli saman vuoden MM-kisoilla on. MM-kisojen himmeähkö valosäde on entistä himmeämpi.

Eli tilanne voisi olla se, että kolme vuotta putkeen olisi jollain tasolla rikkinäinen MM-kisakevät. Mitä se sitten tarkoittaisi koko MM-kisakonseptin kannalta? Todettaisiko, että hyvin pärjätään ilmankin? Kisoista tulisi varsin eurooppalaisvetoiset, joita ne toki ovat olleet, mutta olisivat sitä jatkossa vielä korostuneemmin. Pienten kiekkomaiden karnevaali ja tasonmittaus, suurten kiekkomaiden välttämätön paha.

IIHF:lle on luonnollisesti elintärkeää pitää sirkusta joka kevät pystyssä: tyrkätä pelit johonkin Euroopan kaupunkiin, myydä lippuja ja olutta. Se tekee sitä niin pitkään kun se toimii. Kaikki tämä, jotta kansainvälinen liitto saa rahaa divarikisojen, juniorikisojen, naisten kisojen ynnä muiden pyörittämiseen. Ja siten levittäisi tätä jääkiekkoilun ilosanomaa laajasti maailman joka kolkkaan.

Mikä on MM-kisojen merkitys?

Ruotsin Tre Kronorin päävalmentajavalinta pari vuotta sitten herätti hieman ihmetystä. Kullan kullan perään tuonut Rikard Grönborg, joka lähti Sveitsiin, korvattiin Johan Garpenlövillä. Miehellä, joka ei ollut toiminut koskaan päävalmentajana. Ruotsin maajoukkueessa hän oli kolme vuotta apuvalmentajana. Sitä ennen välillä apuvalmentajana toimimista, scoutin tehtäviä, joukkueenjohtajan tehtäviä. Välillä ei mitään näistä.

CV ei ollut häävi. Ruotsin aloitettua turnauksen kahdella yllätystappiolla, kritiikki äityi. Ja äityi lisää Ruotsin menetettyä kahden maalin johtonsa torstaina päätöserässä Tšekkiä vastaan – ja siten jopa puolivälieräpaikan.

Tosiaan, eikö Ruotsi saanut A-maajoukkueensa päävalmentajaksi tuon kovempaa osaajaa kuin valmentajan, joka toimii ensimmäistä kertaa päävalmentajana?

Ehkä Garpenlöv on sitten niin hyvä valmentaja, että muut hakijat jäivät taakse. Tai sitten hakijoita ei liiemmin ollut. Tai Ruotsin liiton panostus ja arvostus Tre Kronoria ja lähinnä MM-kisoja – johon pesti kuitenkin painottuu – kohtaan ei ollutkaan niin korkeaa. Jos länsinaapurissa arvostus MM-kisoja kohtaan on laskenut, se on tietysti hätkähdyttävää.

Ja se avaa kysymyksen, mikä on tällaisen laajamittaisen maajoukkuetoiminnan merkitys tulevaisuudessa jääkiekkokartalla? Pitääkö maajoukkueissa MM-kisoissa olla parhaat osaajat valmennuksessa?

Kuka on Jalosen seuraaja?

Leijonien päävalmentajapesti on ollut tämän maan valmentajien norsunluutorni. Harvojen ja valittujen torni. Leijoniin tuskin garpenlöviä pestattaisi. Pitää olla uskottavuutta. 

Voidaan puhua ehdottomasti merkittävimmästä jääkiekon valmentajapaikasta tässä maassa. Ja hänen päätyönsä on valmistaa maajoukkue 75 metrin keihäskisaa varten.

Suomessa päävalmentajan pesti on ollut täysipäiväinen työ, kuten Ruotsissa ja Tšekissä asian laita on, vaikka itse valmennustyötä joukkueen kanssa on vuodessa hyvin vähän. Jukka Jalonen on kokeneena maajoukkuevalmentajana osannut kultivoida prosessiaan niin, että tästä ajasta otetaan todella kaikki hyöty irti.

Työ on hyvin erityyppistä kuin seuravalmennus, jossa valmennusarki on läsnä aamusta iltaan, joka päivä. Leijonissa se on läsnä harvakseltaan, ja siksi siinä vaaditaan erilaista valmennustaitoa ja ymmärrystä, jotta pystyy luomaan koko kauden kestävän loogisen valmennusprosessin kohti MM-kisoja: pelaajian tarkkailua, kontaktointia, arviointia, palautetta, yhteydenpitoa ja palasten kokoamista. Skenaarioiden luomista.

Siinä Jalonen onnistui kaksi vuotta sitten. Ja tuskin Leijonilla prosessista jää tänäkään keväänä menestys kiinni.

Kahden viikon rupeamaa varten on siis tehty taustalla valtava määrä työtä. Se on laadukasta ja arvokasta, mutta eittämättä herää kysymys, mikä sen merkitys lopulta on? Mikä merkitys suomalaiselle jääkiekkoilulle on Leijonien menestymisellä 75 metrin keihäskisassa?

Etenkin, jos tulevaisuus veisi MM-kisoja kohti 70 metrin kisaa. 

Minkälainen on Jääkiekkoliiton panos pestiin? Olisiko se yhä kokopäiväinen ja sitoisi valmentajan irti seuravalmennuksesta?

Ja ennen muuta: kuka suomalaisvalmentaja haluaa siihen lähteä? Aika usein valmentaja haluaa valmentaa. Arjessa, joka päivä. Leijonat voi toki toimia hyvänä hengähdyspaikkana tai jollekin nuoremmalle valmentajalle näköalapaikkana kansainväliseen jääkiekkoon.

Lue myös: Kari Jalonen sähköisti Leijonien päävalmentajapeliä, mutta onko tuli vapaa?