Valioliigan siirtomarkkinat lähtivät täysin käsistä, eikä siirtosummien kattoa ole vielä nähty
Valioliigan siirtomarkkinat ovat ylikuumenneet kesänä aikana. Pelaajien hintoihin on tullut parissa kuukaudessa jopa 10-20 miljoonaa lisää läskiä. Jukka Rönkä avaa, mitä on tapahtunut ja miksi.
Chelsea on päässyt sopimukseen Brightonin kanssa Moises Caicedon ennätyssiirrosta. Jukka, 115 miljoonaa puntaa pelaajasta, joka maksoi toissa vuonna 4 miljoonaa puntaa siirtyessään Brightoniin ja joka laitettiin saman tien lainalle belgialaisen Beerschotiin. Jukka, mitä ihmettä Valioliigan siirtomarkkinoilla tapahtuu?
Caicedon tapauksessa varsinaisen siirron takana on järkevä logiikka, sillä Caicedo löi itsensä viime kaudella läpi ja oli kiistatta yksi Valioliigan parhaita keskikenttäpelaajia. Hän on kaiken lisäksi vasta 21-vuotias, joten siinä mielessä puheet jostakin 60 miljoonan siirtosummasta olivat nykyhinnoilla jopa perusteltuja.
Mutta varsinainen tarina tässä on se, miksi Caicedon hinta nousi tuolta 60 punnan suuruusluokasta parissa kuukaudessa 115 miljoonaa puntaan.
Eikä tämä ole ainoa tapaus. Romeo Lavian siirtosumman uskottiin kesän alussa olevan 35-40 miljoonaa puntaa, mutta uusimpien tietojen mukaan Southampton olisi tänään hyväksynyt Liverpoolin tekemän 55 miljoonan punnan tarjouksen – ja Chelsea saattaa nokittaa vieläkin sitäkin.
Tai Micky van den Venin tapaus. Vielä kesäkuussa puhuttiin 25 miljoonasta punnasta, mutta viime viikolla hinta oli hänen siirtyessään Tottenhamiin noussut jo 43 miljoonaan puntaan.
Valioliigan siirtomarkkinat ovat muutamassa ylikuumenneet ja nyt pelaajista maksetaan sellaisia siirtosummia, joista kukaan ei olisi puhunut vielä kesän alussa.
Mikä tämän selittää?
Tähän on kaksi syytä.
Ensimmäinen on se, että tietyt seurat alkoivat pelaajia saadakseen maksaa heistä selvästi ylihintaa.
Manchester United joutui puolipakon edessä maksamaan viime kesänä Antonysta 86 miljoonaa puntaa, jossa oli ylimääräistä läskiä ainakin sellaiset 15-20 miljoonaa puntaa. Sanoin puolipakolla siksi, että tuota summaa halvemmalla Ajax ei olisi Antonya myynyt, joten Unitedin oli ratkaistava, maksaako se Ajaxin vaatiman siirtosumman vai jättääkö se Antonyn ostamatta.
Tammikuussa Chelsea teki kaksi samantyyppistä kauppaa. Se maksoi ensin Mykhailo Mudrykista Shakhtar Donetsikille 88 miljoonaa puntaa ja sen jälkeen 107 miljoonaa puntaa Enzo Fernandezista.
Nämä Manchester Unitedin ja Chelsea kaupat käänsivät pelaajien siirtosummat nousuun ja tänä kesänä nousu on kiihtynyt entisestään – vieläpä siten, että viimeisin hyppäys on tapahtunut viimeisten viikkojen aikana.
Arsenal maksoi Declan Ricesta kesäkuun alussa 105 miljoonaa puntaa, mikä oli yksi muuttuja tässä näytelmässä. Siitä, oliko 105 miljoonaa ylihinta vai ei, voidaan väitellä, mutta oleellista oli, että Brighton määritteli sitä kautta Caicedon hinnaksi aiempien 70-80 miljoonan punnan sijasta 100 miljoonaa puntaa.
Ja kun tämä kävi selväksi, muut myyvät seurat seurasivat peräksi ja alkoivat nostaa pelaajiensa hintoja.
Tilannetta kiihdytti vielä se, että Caicedo-kauppaan liittyi mukaan Liverpool ja tässä tarjouskilpailussa alkoivat paukkua jopa ne rajat, joilla Brighton olisi ollut valmis myymään Caicedon. Liverpool korotti tarjouksensa 111 miljoonaan puntaan ja Chelsean oli pakko nostaa omaa ”viimeistä” tarjoustaan 100 miljoonasta punnasta 115 miljoonaan puntaan.
Toinen syy ylikuumenemiseen on se, että seuroilla on taloudellisesti vara maksaa entistä hurjempia siirtosummia. Chelsea on kuluttanut Caicedon kauppa mukaan lukien reilussa vuodessa uusiin pelaajiin lähes 900 miljoonaa puntaa, eikä Chelsea ole ainoa hurjia summia siirtomarkkinoilla käyttänyt seura.
Yksistään tässä siirtoikkunassa Arsenal on käyttänyt yli 200 miljoonaa puntaa ja ennen kuin siirtoikkuna on sulkeutunut, saman 200 miljoonan rajapyykin rikkovat vielä Manchester City, Manchester United ja mahdollisesti myös Liverpool.
Miten nämä kulutusjuhlat sopivat taloudellisen reilun pelin säännöstöön?
Se on hyvä kysymys. Välillä tuntuu, että onko mitään säännöstöä edes olemassa, mutta kyllä se sieltä löytyy.
Chelsea joutui tilejä tasoittaakseen myymään yksistään kesäkuussa pelaajia yli 170 miljoonalla punnalla ja ovesta lähti myös sellaisia pelaajia, jotka Chelsea olisi halunnut pitää. Wolverhampton on vielä pahemmassa sillassa, koska se on ylittänyt roimasti omat taloudellisen reilun pelit limiittinsä, vaikka omistajilla olisi rahaa rahoittaa millaisia siirtoja tahansa.
Ongelmana taloudellisen reilun pelin säännöstöissä on, että Valioliigan seuroja säätelee kaksi säännöstöä – Valioliigan oma ja sen lisäksi UEFA:n säännöstöt, jotka poikkeavat sisällöltään toisistaan. Näin seurat joutuvat elämään kaksissa eri sääntöviidakoissa.
Sen lisäksi jo muutenkin koukeroisia laskentakaavoja vaikeuttaa se, että talouslukemia tutkitaan jälkijättöisesti. Esimerkiksi nyt tehtävät siirrot koskevat tilikautta, joka alkoi heinäkuun 1. päivänä ja loppuu ensi vuoden kesäkuun viimeisenä päivänä – ja tämän tilikauden tilinpäätökset valmistuvat eri seuroilla yleensä vasta seuraavana vuonna helmi-maaliskuussa.
Näin ollen seuroilla on mahdollisuus – aivan kuten Chelsea toimi – korjata lukemiaan myymällä pelaajia ensi kesäkuussa eli tämän kauden jälkeen, ja joka tapauksessa he joutuvat tilille tämä kesän tekemisistään vastaan keväällä 2025.
Lisäksi seurat voivat kikkailla sopimusten pituuden kanssa, sillä siirtosumman saa jakaa sopimuksen keston mukaisesti. Vielä tammikuussa Chelsea käytti tätä reikää hyväkseen ja teki pelaajien kanssa kahdeksanvuotisia sopimuksia. Nyt siirtosumman jyvittämisen maksimiaika on rajoitettu viiteen vuoteen.
Lisäksi seuroilla on muitakin mahdollisia kikkailumahdollisuuksia. Arsenal juoni David Rayan siirron lainasiirtona ja osto-optiolla, jotta sen limiitteihin jäisi vara ostaa vielä yksi kenttäpelaaja. Vuoden mittainen lainasumma on 3 miljoonaa puntaa ja kun osto-optio laukeaa vuoden päästä, Rayan hinta on silloin 27 miljoonaa puntaa eli Brentford saa lopulta haluamansa 30 miljoonaa puntaa.
Jatkuuko kehitys siirtomarkkinoilla samanlaisena?
Sitä on vaikea ennustaa. Deloitte on arvioinut, että Valioliiga voi bisnesmielessä kasvaa edelleen ja mitä suuremmaksi seurojen tuotot nousevat, siitä suurempia siirtosummia niillä on vara maksaa.
Ehkä tällä hetkellä merkittävin muuttuja yhtälössä on kuitenkin Saudi-Arabian Pro-liigan nousu. Saudiseurat maksavat tällä hetkellä täysin eri mittaluokassa olevia palkkoja pelaajille ja on väistämätöntä, että tämä tulee heijastumaan myös Valioliigassa ja muissa eurooppalaisissa sarjoissa pelaajille maksettaviin palkkoihin.
Sen jälkeen ollaan sitten sen kysymyksen ääressä, miten paljon seurojen pitää tai kannattaa käyttää rahaa pelaajille maksettaviin palkkoihin ja miten paljon siirtosummiin. Painatus näiden kahden muuttujan välillä kallistuu jatkossa varmasti palkkojen suuntaan, vaikka siihen on vielä pitkä matka, että Euroopassa voitaisiin pelaajille maksaa samanlaisia palkkoja kuin ilman taloudellisen reilun pelin säännösten rajoituksia toimivat saudiseurat voivat maksaa.
Tai sitten tämä kehitys johtaa sellaisen Superliigan syntymiseen, jossa ei ole joko mitään rajoituksia sen suhteen, mistä rahat tulevat, tai sitten jollain ihmeen kiemuralla taloudellisen reilun pelin säännöt saadaan koskemaan myös saudiseuroja – mukaan lukien myös ne saudiseurat, jotka eivät pelaisi Superliigassa.
