Arsenalin uusi pelityyli on nostattanut tunteita puolesta ja vastaan. MTV Katsomon studiossa pohdittiin PSG-ottelun jälkeen, haluavatko Arsenalin pitkäaikaiset kannattajat katsoa näin puolustusvoittoista Arsenalia. Jukka, sulkiesi väristä päätellen et ole enää Jonne etkä edes Mika? Miten siis suhtaudut tähän Arsenalin uuteen pelityyliin?

Ensimmäiseksi pitää antaa tunnustus Petri Pasasen vetämille MTV Katsomon futisstudioille. Niitä on lyhyesti sanottuna ilo katsella ja kuunnella.

Urheilussa puhutaan paljon siitä, pitääkö esimerkiksi urheilustudioiden olla viihteellisiä vai asiapainotteisia. Nämä ominaisuudet eivät ole toisiaan poissulkevia. MTV Katsomo on löytänyt sellaisen tavan, jossa yhdistyvät sekä asiantuntemus että viihteellisyys.

Studioissa puhutaan syvällistä jalkapallokieltä, mutta tapa miten se tehdään, on sellainen, että sitä on viihdyttävää seurata. Ei olla kirkkosalissa jättämässä jäähyväisiä hyvälle ystävälle, vaan tunnelma on hengeltään sellainen, että entiset pelikaverit istuvat saunanporstuassa tuopin ääressä ja puivat keskenään jalkapallon isoja ja pieniä kysymyksiä.

Sellaista tarinointia on iloa katsoa, vaikka kaikista näkemyksistä ei olisikaan samaa mieltä.

No mitä mieltä olet Arsenalin pelityylistä?

Yksi Maikkarin studiotiimin – jonka tiistaina Pasasen lisäksi muodostivat Jari Litmanen ja Mika Väyrynen – ydinkysymyksistä oli, haluavatko Arsenalin pitkäaikaiset kannattajat katsoa tällaista erittäin puolustusvoittoista ja passiivista pelityyliä, jolla Arsenal pelasi esimerkiksi Manchester Citya vastaan ja jollaisella pelityylillä se pelasi PSG:tä vastaan toisella puoliajalla.

Ensimmäiseksi oleellista on määritellä pitkäaikaisuus.

Jos pitkäaikaisuus rajataan sellaisiin ihmisiin, jotka ovat itse nähneet Arsenalin pelaavan, niin tällaisten ihmisten elinaikana Arsenal on pelannut kahdella pääpelityylillä.

Ensimmäinen niistä syntyi vajaat sata vuotta sitten 1920-luvun lopulla, kun Arsenal siirsi ensimmäisenä huippujoukkueena yhden keskikenttäpelaajan toppariksi. Syntyi kuuluisa WM-muoto, jolla jalkapalloa pelattiin monissa maissa, Suomi mukaan lukien, jopa 1970-luvulle saakka.

Vaikka Arsenal teki suuruutensa vuosina 1930-luvulla parhaina kausina reippaasti yli 100 maalia, sitä pidettiin puolustusvoittoista jalkapalloa pelaavana joukkueena, koska Arsenalin pelaaminen perustui vastaiskupelaamiseen. Vastustajan annettiin tulla omalle alueelle ja niitä vastaan iskettiin nopeilla ja armottomilla vastaiskuilla.

Kaikki eivät ymmärtäneet taktiikan hienoutta, vaan Arsenalia pidettiin jotenkin onnekkaana, kun se voitti ottelun vaikkei hallinnutkaan sitä. Siitä Arsenal sai myös silloisen lempinimen, Lucky Arsenal.

Tämä pelityyli pysyi Arsenalin dna:ssa läpi vuosikymmenten ja jalkapallon taktisen evoluution myötä pelityyli muuttui 1970-luvulle tultaessa suorastaan ultradefensiiviseksi.

Esimerkiksi kaudella 1981-82 Arsenal voitti yhdeksästä ensimmäisestä kotiottelustaan viisi tekemällä otteluissa yhteensä kuusi maalia – ja sen kotiotteluiden maaliero oli yhdeksän ottelun jälkeen hurjat 6-2.

Vuosina 1986-1995 Arsenalin managerina toimi yksi kauden 1970-71 tuplamestarijoukkueen ikoneista, George Graham. Hänen keskeinen pelillinen oppinsa oli, että pallo piti pelata keskikentän yli mahdollisimman nopeasti, koska keskikentältä ei jalkapallossa tehdä yhtään maalia.

Voi kuulostaa tänä päivänä erikoiselta periaatteelta, mutta Arsenal voitti Grahamin alaisuudessa kaksi liigamestaruutta ja hävisi kaudella 1990-91 vain yhden ainoan liigaottelun.

Arsenalin dna muuttui vasta Arsène Wengerin tultua manageriksi vuonna 1996.

Wenger oli parhaimmillaan loistava valmentaja, mutta hän oli myös idealisti. Hänen mukaansa jalkapallossa tärkeintä ei ollut voittaminen, vaan se, että peli tarjosi katsojille elämyksiä.

Ero konkretisoitui – julmasta sanottuna – siinä, että Arsenal voitti Wengerin alaisuudessa 22 vuodessa vain kolme liigamestaruutta, kun Sir Alex Ferguson pakotti omalla urallaan Manchester Unitedin voittamaan 13 kertaa Valioliigan mestaruuden.

Vertailukelpoisin jakso oli vuodet 1996-2013, jolloin he olivat yhtä aikaa samassa kehässä. Ferguson voitti näinä vuosina 10 liigamestaruutta, Wenger kolme.

Aikakaudet eivät ole veljiä keskenään, mutta olemme nyt saman peruskysymyksen äärellä: Painotammeko pelin viihdyttävyyttä vai voittamista?

Ihanteellisessa maailmassa haluaisimme syödä molemmat täytekakut, mutta jos se ei ole mahdollista, kumpaa silloin pitäisi painottaa?

Mikel Arteta on selvästi tehnyt valintansa. Hän myönsi PSG-ottelun jälkeen, että yksi asia, jota Arsenal kesällä erityisesti harjoitteli, oli se, millaisella taktiikalla se pelaa pelin eri vaiheissa tai tiettyjä vastustajia vastaan.

Nyt on nähty, mitä se tarkoittaa. Artetan jalkapallo oli vielä 3-4 vuotta sitten monessa mielessä naiivia jalkapalloa. Pyrittiin pelaamaan sellaista jalkapalloa, joka oli juurtunut Artetan sieluun hänen pelatessaan Barcelonan kuulussa junioriakatemiassa, La Masiassa.

Jokainen, joka näki Arsenalin toisen jakson esityksen Manchester Citya vastaan tai PSG-ottelun toisen puoliajan tai jopa vierasottelun Tottenhamia vastaan, näki, että tänä päivänä Arteta ohjaa vain yksi filosofia – voittamisen filosofia.

Se ei tarkoita, että Arsenal pelaisi jokaisessa ottelussa puolustusvoittoisesti puhumattakaan, että Arsenalin pelitapa olisi muuttunut puolustusvoittoiseksi. Kysymys on aseesta, joka on asekaapissa ja joka otetaan sieltä, kun sille on tarvetta – kuten Manchester Citya vastaan Leandro Trossardin ulosajon jälkeen.

Hyväksytkö Artetan ratkaisun?

Sataprosenttisesti.

Pidin Wengeriä aikoinaan suurimpana mahdollisena jalkapallojumalana, kunnes hänestä tuli omasta mielestään jalkapalloa ja Arsenalia suurempi hahmo – ja hän hukkui omaan mahdottomuuteensa.

Wenger ei suostunut seuraamaan jalkapallon evoluutiota ja sen kehittymistä yksityiskohtia, automatisoituja pelimalleja ja täsmävalmennusta korostavaan suuntaan. Wenger piti kiinni siitä, että tärkeintä on pelaajien pelillinen intelligenssi ja se, että he ratkovat kentällä syntyviä tilanteita omien näkemystensä ja taitojensa kautta.

Ongelma korostui kahdella tavalla.

Ensimmäinen oli se, että Arsenal alkoi liukua kausi kaudelta kauemmaksi menestyvästä jalkapallosta ja lopulta Wenger oli pakko taluttaa kesken sopimuksensa ulos Emiratesin porteista.

Toinen ongelma konkretisoitui paljon puhuvalla tavalla, kun Cesc Fàbregas siirtyi kesällä 2011 takaisin Barcelonaan, jossa häntä oli kahdeksan vuotta aikaisemmin pidetty Barcelonan kaikkien aikojen lahjakkaimpana juniorina ja lupaavampana pelaajana kuin saman ikäistä Lionel Messiä.

Fàbregas kertoi olleensa Barcelonaan palattuaan suunnilleen järkyttynyt, kun hänelle selvisi, miten paljon ja miten täsmällisiä ohjeita Barcelonan pelaajille annettiin verrattuna Arsenaliin.

Fàbregas ei koskaan sopeutunut Barcelonan pelimalliin, vaikka oli La Masian kasvatti – ja hänet myytiin kolme vuotta myöhemmin Chelseaan.

Fàbregas tajusi samalla, mitä kahdeksan vuotta Wengerin valmennuksessa olivat todellisuudessa tehneet hänelle. Ne olivat syöneet hänen kehittymisestään niin paljon, ettei hän mahtunut enää kotiinsa, Barcelonaan, – puhumattakaan, että häntä olisi voinut enää edes verrata Messiin.

Tämä pitkä vuodatus kertoo sen, miksi olen viimeistä veripisaraa myöten Artetan jalkapallon ja hänen filosofiansa takana ja miksi Wenger aiheuttaa vieläkin kuvainnollisen oksennusreaktion huolimatta kaikesta siitä hyvästä, mitä hän on Arsenalin eteen tehnyt.

Totta kai minäkin nautin Henryn ja Bergkampin ajan taiteesta, mutta nautin yhtä lailla siitä, kun Graham rakensi tuntemattomista brittipotkijoista joukkueen, joka pysäytti suuren ja mahtavan Liverpoolin 80- ja 90-lukujen taitteen molemmin puolin.

Ymmärrän hyvin, että tämä on pitkälti sukupolvikysymys. 2000-luvulla Arsenaliin rakastuneiden silmissä Arsenalin dna on täysin erilainen kuin meidän vanhempien sukupolvien, jotka olemme nähneet myös ne legendaariset Boring, boring Arsenal -vuosikymmenet.

Vielä yksi kysymys: Tuoko Artetan jalkapallo Arsenalille kaivatun menestyksen?

Ainakin se tuo paljon todennäköisemmin menestyksen kuin se, että Arteta pitäisi Wengerin tavoin pelin näyttävyyttä tärkeämpänä arvona kuin tulosta ja pelaisi Wengerin loppuvuosille leimallista hattarajalkapalloa.

Itse asiassa kovin ja tärkein asia Arsenalin tässä syksyssä ei ole se, millaista jalkapalloa Arsenal tarvittaessa pelaa, vaan mitä tällaisten aseiden käyttöön ottaminen kertoo Artetasta.

Nyt Arsenalia valmentaa vaaleansinisistä pilvenhattaroista höpöttelevän idealistin sijasta voittamista korostava manageri.

Ja se on Arsenalin onni.