Ammatti, johon ajaudutaan

Jos tunnepitoiset reaktiot jättää sivummalle ja keskittyy itse asiaan, valmentajan ammatin vähäiseen arvostukseen löytyy muutamia selväpiirteisiä logiikan siemeniä.

Ensimmäinen syy on se, että valmentaminen ammattina on suomalaisessa urheilussa vielä erittäin tuore käsite.

Suomen urheiluhistoriassa, kuten jokaisen muunkin maan urheiluhistoriassa, on toki omat menestysvalmentajansa ja ikuisesti legendan mainetta nauttivat valmentajansa, mutta Suomesta on puuttunut kokonaan orgaaninen, ekosysteeminen, tylsä ja arkinen ammattivalmentajapolku. Muissa maissa sellainen polku suurimmaksi osaksi on, Suomessa ei.

Suomessa valmentajaksi on yleensä ajauduttu. Aluksi on valmennettu usein vahingossa oman työn ohessa, koska ”jonkun pitää sekin homma hoitaa”.

Maailman muuttuessa ja rikastuessa harrastuksesta on tullut myös Suomessa monelle työ.

Ongelman ydinjuuri on siinä vaiheessa, kun nuori ihminen miettii, mitä hän isona tekisi ja mihin hän suuntaisi peruskoulun tai lukion jälkeen.

Valinnanmahdollisuuksia on niin paljon, että nuorelle tulee helposti kakofoninen olo, mutta silti, tuon kaiken kakofonia keskellä, nuoret tekevät valintoja tulevaisuutensa suhteen.

Joku haluaa parantaa maailmaa militaristina. Asia selvä. Hän alkaa luoda itselleen polkua armeijan ja jatko-opintojen kautta kohti unelmaansa.

Saman nuoren luokkakaveri on aina ollut teatterifanaatikko. On selvää, että hän pyrkii teatterikorkeakouluun ohjaajalinjalle.

Kolmas luokkakaveri ihailee iltaisin Gordon Ramseyn näyteltyä kiroilua ja muistelee, kuinka hän roikkui mummon hameenhelmassa ja seurasi, kuinka mummo valmisti konservatiivisen pitkän kaavan mukaan sitä ainoaa oikeaa perunamuusia. Tämä finninaama hakeutuu todennäköisesti kokkikouluun ja koulun jälkeen julmille kokkimarkkinoille.

Jokaisella nuorella on unelmia, joiden käynnistävänä moottorina on tarve. Unelmat voivat toteutua tai ne voivat päättyä pettymykseen, mutta oleellista on, että suurimmalla osalla ammateista on selkeä polku, jolla unelmaan päästään.

Mutta kuinka moni 16–18-vuotias poika tai tyttö näkee tulevaisuuden ammattinaan valmentajan ammattin? Olipa luku kuinka pieni tahansa, niin vielä pienempi luku on se, kuinka moni heistä tietää, mitä polkua pitkin valmentajaksi päästään, sillä Suomessa ei yksinkertaisesti ole mitään selkeää polkua valmentajan ammattiin.

Serbiassa, Portugalissa tai vaikkapa Venäjällä tilanne on tässä suhteessa erilainen.

Serbiassa monelle nuorelle on selvää, että he valmentavat 25-vuotiaana koripalloa ammatikseen. Ja siihen löytyy selkeä reitti.

Portugalissa pelottavan iso määrä nuoria näkee itsensä tulevana José Mourinhona. Okei, haetaan siihen ja siihen kouluun, työharjoittelu suoritetaan siinä ja siinä paikassa, sen ja sen valvovan silmän alla, ja sen jälkeen aletaan ryömiä ylös pikkuseuran pikkujunnujen apuvalmentajana kohti mourinhonismia.

Venäjällä monelle 16-vuotiaalle tytölle on selvää että luisteluvalmennus on hänen kohtalonsa lopulliseen pimeyteen saakka. Polku kohti pimeyttä on olemassa ja suhteellisen selväpiirteisenä, olkoon tyttö kotoisin Rostovista, Moskovasta tai Tosnosta.

Ammatti, jota ei ymmärretä

Toinen looginen syy valmentajan ammatin vähäiseen arvostukseen on se, että ihmisten kuva valmentajan ammatista on puutteellinen.

Henrik Dettmannilla olisi iso vastuu valmentajuuden puolustamisessa.

Ihmisillä on jonkinlainen kuva siitä, mitä opettajan, toimittajan, poliisin tai kokin työ pitää sisällöään, mutta valmentajan työstä ja arjesta ei kenelläkään ole oikeastaan mitään hajua.

Ihmiset eivät yksinkertaisesti tiedä, mitä urheiluvalmentaja tekee työkseen. Mistä hänen työnsä koostuu, miten arki rakentuu, millainen normistressi sitä arkea taustoittaa, miten yksi tavallinen ammattivalmentaja elää omaa tylsää mutta usein myös antoisaa vuorokauttansa.

Tilannetta pahentaa se, että se kuva, joka valmentajan työstä on julkisuudessa luotu, on yksinkertaisesti valhetta.

Ja siitä voi syyttää oikeastaan vain yhtä tahoa: valmentajia itseään.

Valmentajuudesta voivat puhua ainoastaan valmentajat, ja valmentajuutta voivat popularisoida ainoastaan valmentajat. Molemmissa valmentajat ovat tähän saakka onnistuneet lähinnä kahdella tavalla; huonosti tai erittäin huonosti.

Kun valmentajat ovat epäonnistuneet valmentajuudesta puhumisessa, valta valmentajuuden kuvan piirtämisestä on siirtynyt paikallisille cummingseilla. Dominic Cummings oli brexitin tärkein taustastrategikko Britanniassa. Cummings kannusti omalla manipulatiivisella ja valheellisella rummutusretoriikallaan britit äänestämään brexitin puolesta.

Cummingsin puheita leimasi se, että ulkopuoliset puhuivat ulkopuolisille.

Samalla tavalla myös Suomessa valmentajuudesta ovat saanet täysin vapaan puheenvuoron ulkopuoliset, jotka puhuvat ulkopuolisille omien pelokkaiden intressiensä kautta ja mahdollisten lapsuuden traumojensa takia.

Miehet, jotka ovat hiljaa

Valmentajuudesta voisivat – tai itse asiassa pitäisi – keskustella ja tarvittaessa myös puolustaa kaikista näkyvimmät valmentajat.

Annetaan heille tässä nyt nimetkin: Erkka Westerlund ja Henrik Dettmann.

Se on kuitenkin toiveajattelua. Valtamediat ovat kovalla volyymilla brändänneet Westerlundin ja Dettmannin niin korkeisiin sfääreihin, että he nauttivat ja vaalivat koskemattomuutta. Westerlund ja Dettmann ovat nykyään enemmänkin sadfishingin, uhriutumisen, kalastelijoita, ja omien personaalisten intressiensä, Westerlund Oy:n ja Dettmann Oy:n, managereitä kuin valmentajia.

Erilaiset valmennusorganisaatiot, joilla voisi tai ehkä jopa pitäisi olla jonkinlainen ammattiyhdistyksellinen missio, ovat myös enemmän tai vähemmän Westerlundin ja Dettmannin vanavedessä kulkevia narsistisia feelgood-organisaatioita, joista tulee ulos jatkuvalla syötöllä erilaisia powerpointeja ihmisen voimavarojen ”laajasta ymmärryksestä”.

Jos asiaan halutaan muutos, jäljelle jää jälleen vain yksi taho: aktiivivalmentajat itse.

Meidän valmentajien on itse noustava barrikadeille puolustamaan ammattiamme, ammattiylpeyttämme ja omaa merkityksellisyyttämme, sillä kukaan muu ei sitä puolestamme tee.

Ensimmäinen avainsana tässä muutosprosessissa on solidaarisuus. Solidaarisuutta on helppo ymmärtää. Se on yleisesti käytettävä termi sosiologiassa ja yhteiskuntatieteissä, ja se tarkoittaa yhteisvastuullisuutta.

Hyvä esimerkki solidaarisuuden jonkinlaisesta orastavasta voimasta oli syyskuussa esille noussut SM-liigavalmentajien mikittäminen tv-lähetyksissä.

Valmentajien mikittäminen voidaan toki nähdä irrallisena ratkaisuna ja jonkun hyvänä yksittäisenä ideana, mutta todellisuudessa sekin on osa pidempää prosessia – yhä aggressiivisemmaksi muuttuvaa viihteen palvomista. Ensin viihteen – mitä se sitten lieneekään? – nimissä tv-kamerat tuotiin pukukoppeihin, nyt mikrofonit työnnettiin valmentajien paitojen sisälle. Mitähän seuraavaksi? Kaipa sieltä valmentajasta joku reikä löytyy, jonne ei vielä ole työnnetty mitään viihteellistä välinettä.

Valmentajien mikittäminen on katsojia aliarvioivaa viihteen nimissä tehtyä roskaa, mutta mikittäminen kertoo vielä enemmän valmentajauuden arvostuksen olemattomuudesta sekä täydellisestä kunnioituksen ja ymmäryksen puutteesta valmentajan työtä kohtaan.

Valmentaminen on parhaimmillaan erittäin intiimiä toimintaa. Urheilijoiden välillä ja urheilijoiden ja valmentajien välillä. Peli- tai kilpailutilanne on äärimmäinen stressitilanne, jossa ihminen on alasti. Siihen tilaan pääsee ja päästetään ainoastaan tiettyjä ihmisiä. Kenelläkään ulkopuolisella siihen hetkeen ja siihen tilaan ei ole asiaa.

Jokainen voi mielessään ajatella, päästäisinkö minä tv-kameroita tai mikrofoneja omaan makuuhuoneeseeni yön ihanina ja kiihkeinä hetkinä, tai silloin, kun istun tarpeillani vessanpöntöllä.

Miksi valmentajan pitäisi päästää?

Mies, joka puhui

Se, miksi olen yhä toiveikas, että meistä valmentajista löytyy solidaarisuutta ja selkärankaa nousta puolustamaan ammattiamme, liittyy yhteen merkittävään ulostuloon mikittämiskohun yhteydessä.

Jukka Jalonen nousi puolustamaan SM-liigan valmentajia vuoden takaisessa mikittämiskohussa.

Jukka Jalonen on Leijonien päävalmentajana Jääkiekkoliiton palkkalistoilla. Yleensä lajiliittojen ihmiset eivät ota julkisuudessa juurikaan kantaa asioihin, jotka saattaisivat olla ristiriidassa merkittävän yhteistyötahon kanssa.

Jalosen oikeudenmukaisuuden pinna ja ammattiylpeä solidaarisuus eivät kuitenkaan kestäneet mikittämiskohua. Hänen oli pakko käyttää arvovaltaansa yhtenä maailman parhaista jääkiekkovalmentajista ja tuomita mikittäminen, koska varsinaiset viihteen uhrit, SM-liigan valmentajat, olivat syystä tai toisesta hiljaa.

Jalonen on sanonut Elmo-lehdelle, että työskennellessään Venäjällä hän tunsi julmasta kilpailusta huolimatta enemmän valmentajien välistä solidaarisuutta kuin Suomessa, jossa jokainen valmentaja puurtaa enemmän omassa nurkassaan.

Niinkin voi toimia, mutta niin toimimalla mikään ei muutu. Hiljaisuus ei muuta mitään. Tarvitaan kontrolloidulla tavalla aggressiivista solidaarisuutta.

Kun Vladimir Putinin FSB:n lakeijat vangitsivat ukrainalaisen elokuvaohjaajan Oleg Sentsovin, Euroopan elokuva-akatemian jäsenet eivät jääneet toimettomiksi, vaan Venäjän viranomaisille laadittiin nopeasti tiukkasanainen kirje, jonka allekirjoittajien joukossa olivat muun muassa Aki Kaurismäki, Pedro Almodòvar, Ken Loach ja Wim Wenders.

Sentsov vapautettiin vankilasta ennenaikaisesti.

Hiljaisuus ei suojele ketään eikä mitään.

Neuvostoliiton aikoina jokaisen sanomalehden yläreunassa luki joka päivä makaaberisti: ”Kaikkien maailmojen proletariaatit, yhdistykää!”

Jos sen kääntäisi hieman toiseen valoon, voisi sanoa: ”Kaikkien lajien ja kaikkien tasojen valmentajat, yhdistykää!”

Jos niin tapahtuisi, se sekoittaisi pakkaa aika lailla. Jos valmentajat puhuisivat valmentamisesta ja puolustaisivat tulisesti ja oikeudenmukaisesti valmentamista, se olisi viihteelle liian totta kerrottavaksi.

Samalla kuitenkin tietoisuus, todellisuus, intiimiys ja aitous valmentamisesta voisi tavoittaa juuri tällä hetkellä miekkailuvalmentajuudesta haaveilevan 16-vuotiaan kajaanilaisnuoren, joka ei löydä polkua kohti salaista unelmaansa.