Evertonilla on edessään tuskaisat viikot, sillä sitä uhkaa näkymä, jonka ei pitänyt olla kauden alkaessa mitenkään mahdollista. Everton taistelee tulevina viikkoina aidosti Valioliigasta putoamista vastaan.

Tuskaa lisää se, että sen peli on pahasti sekaisin ja sillä on kaikista putoamisehdokkaista vaikein loppuohjelma. Everton kohtaa yhdeksässä viimeisessä ottelussa kotikentällään Manchester Unitedin, Leicesterin, Chelsean, Brentfordin ja Crystal Palacen ja vieraskentällä Liverpoolin, Leicesterin, Watfordin ja Arsenalin. Näin se kohtaa kuudesta kärkiseurasta vielä neljä.

Putoamisen välttääkseen Evertonin tarvitsisi todennäköisesti näistä otteluista 10-12 pistettä. Se on nykykuntoiselle Evertonille kova tavoite.

Everton aloitti kautensa entisen Liverpool-manageri Rafael Benítezin alaisuudessa. Kun vihattu espanjalaisluotsi sai tammikuussa potkut, Everton oli pelannut 19 ottelua ja sillä oli koossa 19 pistettä. Benítezin seuraajaksi nimitetyn Frank Lampardin komennossa on tultu yhdeksän liigaottelua, joista Everton on voittanut kaksi ja hävinnyt seitsemän. Lampardin palkkaaminen ei siis kääntänyt Evertonin kurssia, vaan kiihdytti syöksyä alaspäin.

Everton on pelannut Englannin pääsarjassa enemmän kausia kuin yksikään toinen seura. Tämä kausi on jo Toffeesin 119. pääsarjakausi. Everton on myös pelannut Arsenalin jälkeen nykyisistä seuroista pisimpään yhtäjaksoisesti pääsarjassa – kaudesta 1954–55 lähtien. Edellinen putoaminen on 71 vuoden takaa keväältä 1951.

Ollaan siis historiallisten asioiden äärellä.

***

En ole koskaan varsinaisesti toivonut minkään seuran putoamista – en edes Tottenhamin. Kun Tottenhamin putosi keväällä 1977, tajusin, että jopa rotan menetys voi tuntea haikealta.

En toivo nytkään sen enempää Evertonin kuin minkään muunkaan seuran putoamista, mutta Evertonin putoaminen olisi suuri voitto jalkapallolle. Itse asiassa se olisi yksi kauden kauneimmista ja upeimmista tarinoista jalkapallossa.

Ei Evertonin vuoksi, vaan siksi, että Evertonin putoamien osoittaisi, että jalkapallossa kaikkea ei voi ostaa rahalla. On myös osattava johtaa jalkapalloseuraa. Ja sitä Everton Farhad Moshirin kuusi vuotta kestäneen valtakauden aikana ei ole osannut tehdä.

Everton on käyttänyt Moshirin aikana pelaajakauppoihin yhteensä 480 miljoonaa puntaa. Kun summasta poistetaan myynnit, nettokulutus on ollut 225 miljoonaa puntaa. Se on neljänneksi eniten Valioliigassa ja järkyttävät 70 miljoonaa puntaa enemmän, mitä Liverpool on käyttänyt siirtoihin nettona samana aikana.

Samanlainen suhaaminen on näkynyt myös managerivalinnoissa. Frank Lampard on jo kuudes manageri, joka yrittää saada jonkinlaista tolkkua Evertonin pelaamiseen – eikä kukaan olisi yllättänyt, jos Lampard saisi potkut vielä ennen kauden päättymistä. Sam Allardycen nimi on jo nostettu esille Lampardin mahdollisena seuraajana.

***

Moshirin ja hänen esikuntansa ongelmana on osaamattomuus jalkapalloseuran johtamisesta.

Kun Moshiri perusteli Lampardin palkkaamista, hän paljasti kaksi kriittistä tekijää, miksi Lampard palkattiin.

Lampard oli jalkapalloperheen poika, joka oli hengittänyt jalkapalloa koko elämänsä ja hän oli entinen tähtipelaaja, joka nauttisi pukukopissa pelaajien arvostusta.

Niinpä niin. Siitähän ne hyvät valmentajat on tehty.

Valioliigan kaltaisessa sarjassa pelaavan seuran johtaminen on viheliäinen asia. Omistajilta ei vaadita, että heidän pitäisi itse ymmärtää peliä. Omistajien täytyy vain ymmärtää, miten jalkapalloseuraa pitää johtaa ja miten sen toiminta organisoida.

Liverpool on erinomainen esimerkki hyvin johdetusta jalkapalloseurasta, vaikka sen nykyiset amerikkalaisomistajat eivät ymmärräkään soccerista juuri mitään. He ovat osanneet kuitenkin organisoida seuran toiminnan oikealla tavalla: palkata oikeat ihmiset oikeille paikoille ja antaa heidän tehdä jalkapalloilulliset päätökset. Jürgen Klopp on kaikki kiitoksensa ansainnut, mutta Kloppilla on ollut tukenaan moderni ja ammattimaisesti rakennettu osaava organisaatio. Loistava lopputulos on kokonaisuuden summa, ei sen osien summa.

Manchester Citya voidaan pitää öljysheikkiseurana, mutta myös sen toiminta on myös organisoitu tavalla, josta muut seurat voivat tulla huoletta hakemaan oppia. Jopa Arsenalissa Stan Kroenken arvostelu on alkanut taantua, kun Arsenal on kaikkien vaikeuksiensa jälkeen saanut rakennettua nuoren ja lahjakkaan joukkueen ja sille koko ajan kehittyvän prosessin. Kroenke on antanut niiden johtaa Arsenalin urheilullista puolta, jotka sen osaavat.

Kauniiden tarinoiden vastapainona on rumia tarinoita.

Tottenham on ollut viimeiset 70 vuotta yksi Englannin liigakenttien suurseuroista, mutta sen edellisestä liigamestaruudesta on kulunut jo 61 vuotta, edellisestä FA Cupin voitosta 31 vuotta ja Liigacupin voitosta 14 vuotta. Ja miksi? Siksi, että seuran omistajilla on ollut ylikorostunut tarve työntää omat osaamattomansa sormensa myös pelillisiin asioihin.

Manchester United oli 20 vuotta Englannin mahtavin jalkapalloimperiumi ja se on edelleen maailman rikkain jalkapalloseura, mutta Sir Alex Fergusonin jälkeiset viimeiset yhdeksän vuotta ovat olleet Old Traffordilla yhtä ja samaa kärsimysnäytelmää – kiitos kädettömien seurajohtajien.

***

Everton on ollut Moshirin aikakaudella samassa jamassa. Managerit ovat tulleet ja menneet ja seura on pyörinyt ympyrää kuin kölitön vene. Ja nyt tuo kölitön vene uhkaa upota ja pudota Championshipiin. Olisihan se melkoinen saavutus Evertonin resursseilla. Järjetön suorastaan.

Kaiken järjettömyyden keskellä elää kuitenkin toivo paremmasta. Jos Everton tippuisi, se olisi toki katastrofi, mutta se voisi olla myös tarpeellinen herätys varsinkin Moshirille. Hänen ei tarvitsisi tehdä muuta kuin siirtyä taka-alalle ja antaa niiden johtaa seuraa, jotka sen osaavat.

Evertonille on valmistumassa Bramley-Mooren telakka-alueelle uusi stadion, jonka pitäisi valmistua kaudeksi 2024–25. Se antaa vahvan taloudellisen pohjan Evertonin liiketoiminnalle pitkällä tähtäimellä. Lyhyellä tähtäimellä rahasta tulee olemaan varmasti tiukkaa, eikä tilannetta helpota se, että Everton on tehnyt viimeisten kolmen vuoden aikana lähes 400 miljoonaa puntaa tappiota.

Uuden stadionin rakentaminen ja taloudelliset haasteet korostavat jalkapalloilullista osaamista. Kun Liverpoolissa nähtiin, että joukkuetta pitää remontoida, Anfieldilla tehtiin peloton päätös. Se myi tammikuussa 2018 joukkueen suurimman tähtipelaajan Philippe Coutinhon 142 miljoonalla punnalla Barcelonaan ja osti niillä rahoilla Virgil van Dijkin ja Alissonin. Kahta vuotta myöhemmin Anfieldilla juhlittiin ensimmäistä liigamestaruutta 30 vuoteen.

Sellaisia päätöksiä myös Evertonissa pitäisi osata ja uskaltaa tehdä. Muuttaa Richarlisonin ja Domic Calvert-Lewin kaltaisia pelaajia pääomaksi, jolla nykyisestä sekametelisopasta voisi rakentaa uuden ajan Evertonin. Joukkueen, jonka prosessi veisi sitä eteenpäin eikä taaksepäin.

Farhad Moshirilla sellaista ymmärrystä ei ole, sen viimeiset kuusi vuotta ovat osoittaneet – mutta kaiken kurjuuden ja synkkyyden keskellä on myös pieni toivonkipinä.

Sen kipinän nimi on Kevin Thelwell.

Thelwell teki erinomaista työtä Wolverhamptonin urheilutoimenjohtajana ja sen jälkeen New York Red Bullsissa. Hänen nimittämisensä reilu kuukausi sitten Evertonin jalkapallojohtajaksi voisi olla uuden ajan aamunkoitto Evertonille.

Sitä parempaa korttia ei Evertonilla tällä hetkellä kädessään ole.

Lue myös: Frank Lampardin valinta kertoo, kuinka kaukana ulapalla Everton on