Toinen ihastumiseni hetki

Vuonna 2010, ollessani 21-vuotias, näin Black Swan -elokuvan, ja koin jotain vastaavaa kuin Billy Elliot -elokuvan kohdalla: ihastumista, kaipausta, samaistumista.

Balettimaailman omistautuneisuus ja ehdoton tapa elää saivat minut suunniltani. Tossujen kustomointi ennen tunnin alkua, liikesarjojen maaninen toisto, kaikesta huokuva päättäväisyys ja pakkomielteisyys. Sosiaalinen hierarkia ja ryhmädynamiikka. Äärivaativat opettajat. Itse liikkeen ylimaallinen kauneus. Ja toistot, toistot, toistot.

Saatoin mielessäni aistia liikkeiden virtauksen sisälläni, suuren peilin äärellä harjoitellessani. Saatoin nähdä peilikuvassa vakavat, ylpeät kasvoni. Saatoin aistia kuinka puhtaus ja voima soluttautuivat liikeratoihin, hienovaraisesti, toisto toistolta. Saatoin aistia kuinka yön jäljiltä lihasmuistini oli aina hieman vahvempi. Saatoin aistia itsekurin, äärimmäisen vaatimuksen ja ylpeyden.

Halusin olla lähes epäterveen kunnianhimoisen opettajan kouluttama huipputanssija. Herkkä mutta järkähtämätön. Halusin rakastaa jotain niin paljon, että omistaisin sille kaikkien päivieni kaikki tunnit. Halusin omistaa rakkaudelle kehoni ja mielenterveyteni. Ja rakkauteni oli nimenomaan oltava jotain maanisen vaativaa sekä atleettisen ja esteettisen kaunista, kuten baletti.

Tiedostan, että elokuva ja todellisuus eivät kohtaa. Tiedostan romantisoivani ja idealisoivani, rankastikin. En kuitenkaan usko, että kuvitelmani ja balettimaailman realiteetti ovat loputtoman kaukana toisistaan. Jalkapalloammattilaisena tiedän kuinka raadollista kilpaurheilumaailma voi olla, ja mitä omistautuva elämäntapa on, sekä millaista kärsimystä ja nautintoa se voi tarjota.

Niinpä en usko olevan sattumaa, että mielikuva baletista herätti niin vimmaisan inspiraation sisälläni. Kurinalaisessa harjoittelussa, sulavassa liikkeessä, oman kehon syvätuntemuksessa sekä jatkuvassa heittäytymisessä on jotain äärimmäisen vetoavaa. Jotain raa’an ekspressiivistä, meditatiivisen herkkää ja tunnollista, kahlitsemattoman voimakasta. Jotain lähes ihmisyyden ylittävää. Omalla kohdallani kenties myös jotain jännittävän kiellettyä.

Kolmas ihastumiseni hetki

Muutama vuosi Black Swan -elokuvan jälkeen, vuonna 2015, seurasi kolmas keskeinen ihastuksen hetkeni. Katsoin salin oven sulkeutuvan edessäni, juuri kun tanssitunnin opetus oli alkamassa: määrätietoinen ääni kuulutti ensimmäisiä ohjeita, muutamat oppilaat pulisivat keskenään, myöhässä saapuneet hakeutuivat vielä paikoilleen. Viimeisenä saapuneen oppilaan jäljessä ovi pamahti kiinni ja äänet katkesivat. Katseeni jäi viipyilemään valkoisessa ovessa. Aivoni jatkoivat automaattisesti opettajan puheenvuoroa, sitten oppitunnin ensimmäisiä harjoitteita.

En rehellisesti tiedä, oliko kyseessä juuri balettitunti. En ehtinyt nähdä riittävästi. Mutta mieleni päätti, että kyse oli baletista, ja kaikki kytevä ihastukseni versoi samassa mullan alta valoon.

Koin siinä hetkessä, kaksikymmentäviisivuotiaana, että edessäni sulkeutui toinen todellisuus: maailma, jonka tarinoista, salaisuuksista ja arjesta halusin palavasti sekä tietää että ymmärtää kaiken mahdollisen. Hetki, jonka ehdin oppituntia ja sen enteilyä nähdä, sekä sulkeutunut valkoinen ovi Seinäjoen uima- ja liikuntahallin salin edessä, olivat kuin kutsu vaihtoehtotodellisuuteen. Mystinen portti minun ja tuon maailman välillä. Portti maailmaan, mihin en kuitenkaan kokenut kuuluvani.

Häkellytyksestä toivuttuani jatkoin matkaani jokatiistaiselle Taiji qigong -tunnilleni. Ryhmäliikuntatunnille, joka oli melko kaukana aiemmasta kokemusmaailmastani. Saatoinkohan olla rohkaistumassa?

On ollut hetkiä, kun olen uskaltautunut leikkimään ihailemiani kehollisia artisteja. Ne hetket ovat yleensä tapahtuneet yökerhojen varjoissa, kenties alkoholin kannustamana, muita kuin balettiaskelia tavoitellen. Rohkeimmillani olen ollut Etelä-Amerikassa salsaklubeilla- ja tunneilla. Silloinkin kuitenkin kaukana ”todellisesta” arki-minästäni.

Mutta tärkeimpänä, ne hetket olen elänyt täydellä sydämellä, koko lihaksistoni ja lumoutuneisuuteni voimalla. Niinä hetkinä olen ollut elossa. Elossa siten, kuten syvimmilläni olen elämässä; nauramassa, itkemässä, suutelemassa, rakastelemassa, pelaamassa jalkapalloa: täydellisen uppoutuneena ja omistautuneena sen hetken todellisuudelle.

Totuus kuitenkin on, etten ole kunnolla uskaltautunut kaipaamaani maailmaan, edes selvittänyt, mitä siltä tarkalleen haluan. Urhein tekoni kaukaisten paritanssituntien jälkeen lienee Black Swan -elokuvan vuolas ylistys kaikille, jotka vain ovat jaksaneet kuunnella. Kaikki tosin uskovat minun pitävän elokuvasta erään intiimikohtauksen vuoksi.

Kolmanneksi rohkein tekoni on ollut alkaa seurata kahta ballerinaa Instagramissa. Niinpä elän yhä, kolmekymmentäyksivuotiaana, etäällä ihailemastani maailmasta. En ole käynyt katsomassa balettia, keskustellut balettia harrastavan kanssa, tai katsonut esitystä edes videolta. Teksti ei tule päättymään kliimaksiseen tanssielämyksen kuvailuun.

Mieleni mysteeri

Mikä minua mahtaa pidätellä?

Tiedän eläneeni vuosia käsityksessä, ettei baletti kuulu minulle, enkä minä baletille. Olen aina pitänyt tanssimisesta, ja osallistuin ala-asteella erinäisiin tanssiesityksiin, mutta en varsinaisesti jäänyt kaipaamaan tanssia harrastuksena. Ehkä koska en ollut erityisen taitava. Kenties olen pitänyt balettia liian vaativana, jonain sellaisena, jota joko tekee päivittäin, tai ei ollenkaan.

Tiedostan jalkapallon tyydyttäneen omistautuvan elämäntavan viettiä elämässäni, ja tarjonneen mielen, kehon ja taitojen koettelun sekä syvätuntemuksen elämyksiä. Olen kohdannut vaativia valmentajia, havainnut maailman olevan täynnä erilaista esteettistä (liikkeen) kauneutta, käsitellyt sisäisiä arkuuksiani.

Koin nuoruudessa yleistä pelkoa häpeän kokemuksista ja joukkoon kuulumattomuudesta, kuten varmasti kuka tahansa muukin, mikä on epäilemättä vaikuttanut pidättymiseen. Todennäköisesti myös rajoittunut minäkuvani jalkapalloa pelaavana (hetero)poikana torjui osaltaan balettia elämästäni, kuten kävi pianonsoiton kanssa seitsenvuotiaana.

En enää tietoisesti piittaa syistä, jotka vaikuttivat minuun nuorena.

Mutta en myöskään ole edistynyt tässä tapauksessa mitenkään. Ehkä kaipaamani elementit ovat täyttyneet riittävästi muun elämän, kuten jalkapallon, kautta? Ehkä jokin pidättelee minua tiedostamattomalla tasolla, aavistus häpeän kokemuksesta tai yhteen kuulumattomuudesta? Ehkä kyse on romantisoidusta mielikuvasta, joka ei kiinnostakaan käytännön tasolla? Mielikuva on ollut harhainen, ja vain mielikuva? Tekstiä työstäessä en edes ankarasti reflektoimalla löytänyt selkeitä syitä saamattomuudelleni. Niinpä ainoa, mitä jää jäljelle, on toiminta, mielikuvan kohtaaminen.

Voi olla, etten lopulta pidä baletista. En katsomisesta enkä tanssimisesta, tai ole siitä edes kiinnostunut. Vastaavaa tapahtuu jatkuvasti, rakkaudessa asti: kuvittelemme jonkun ihmisen tai suhteen tietynlaiseksi, kunnes toteamme, ettei todellisuus vastaakaan kuvitelmaa, ja olemmekin idealisoineet. Tämä ei ole vaarallista. On kuitenkin vahingollista alistua harhaluuloille, ja jättää selvittämättä todellinen suhteensa haavettaan tai mielikuvaansa kohtaan, jos niin on etuoikeus voida tehdä.

Ketään ei lopulta kiinnosta, menenkö katsomaan tai tanssimaan balettia. Lisäksi olen varma, että se vain inspiroisi heitä, joita asia saattaisikin kiinnostaa, ja joiden keskuuteen tieto kantautuisi.

Lisäksi epäröinnin ja väärien mielikuvien ilmiö on harmittavan yleinen. Ehdollistavat käsitykset, kiellot ja rajoitukset ovat hyvin tavallisia, ja käytännössä aina harhoja, epävarmuuksien projisointeja. Ne voivat saada meidät luopumaan eräistä kaikkein eniten kiehtovista ja syvällisimmistä asioista elämässä. Mutta kuten Antti Holma mainiossa Auta Antti -podcastissaan epäröiviä muistuttaa: ”ketään ei v*ttu kiinnosta.”

Jos elämässä on mahdollisuus valita, on nähdäkseni jopa velvollisuus valita. Tehdä, toteuttaa. Kunnioittaa mahdollisuutta. Mitä huomattavasti ehdottomammassa ympäristössä kasvava tai elävä joutuu kieltämään? Onko hän saanut seurata ainuttakaan kutsumusta, saako koskaan?

Kirjoitin ensimmäisen luonnoksen tästä esseestä ollessani 28-vuotias. Olin alkuperäisessä versiossa laveasti luvannut, että ennen uuden vuosikymmenluvun saavuttamista ”murran kirouksen ja astun kaipaamaani maailmaan”.

Vuosikymmenluku on saavutettu, enkä ole tehnyt niin. Sovittakoon siis, että tämä on se vuosikymmen, kun harppaan itseltäni sulkemani tanssin, tarkemmin baletin, mystiseen maailmaan. Konkreettisesti: A) menen katsomaan balettia ja B) tanssin sitä itse, edes kerran, ehtoina, että se tapahtuu opastetusti, ja niin, että opettajan lisäksi joku muukin näkee. Lisättäköön C) tutustun balettiin syvemmin laji-ihmisen kanssa keskustelemalla. Harva asia voisi olla yhtä tervettä ja vapauttavaa. Mitähän rakkaudelleni tai kuvitelmalleni mahtaakaan tapahtua?

Päätän esseen samoihin sanoihin kuin alkuperäisessä luonnoksessa:

”Kutsun sinut astumaan kanssani, valitsemasi voittavan askeleen mitalla, mihin tahansa haikailemaasi maailmaan.”