Joensuu herää pesäpallokauden päätteeksi uudenlaiseen todellisuuteen. Sen hurja menestysprojekti on ajautunut mielenkiintoiseen murroskohtaan ja nyt Joensuussa olisi päätettävä, miten tästä jatketaan eteenpäin.

Joensuun Maila on noussut seuraorganisaationa ja markkinoinnillisesti valtakunnan ykkösseuraksi, ja myös yleisömäärät ovat Joensuussa lupaavassa nousuhuumassa. Nyt se on kuitenkin ajautunut urheilullisesti yllättävään kriisiin.

Joensuussa päätettiin jo vuosi sitten uusia ja nuorentaa joukkuetta, ja sama linjaa oli tarkoitus jatkaa hallitusti tämän kauden jälkeen.

Tämä kausi on kuitenkin sotkenut Joensuun suunnitelmia Manse PP.n aggressiivisen ostopolitiikan seurauksena. Tilanne on nyt se, että Joensuun tämän kauden joukkueesta lähtevät varmuudella Juha Puhtimäki, Lauri Kivinen, Simo Vainikainen ja Simo Rahunen. Puhtimäki, Kivinen ja Vainikainen siirtyvät Tampereelle, Rahunen todennäköisesti Pattijoelle.

Lyöjäjokeri Aleksi Rautiainen miettii jatkoaan, eikä loukkaantumista kärsineen Antti Hartikaisenkaan jatkaminen ole sataprosenttisen varmaa, vaikka hänellä onkin vielä vuosi jäljellä sopimusta.

Lähtijöiden lista on raju, kun siihen lisätään vielä viime syksynä lähteneet Tuomas Jussila ja lyöjäjokeri Juha Niemi. Jussila oli joukkueen paras pelaaja ja Niemen lähtö teki loppukauden näyttöjen perusteella paljon enemmän kipeää kuin miltä se alun perin näytti.

Kaiken lisäksi myös seuraorganisaation sisällä on tapahtunut isoja muutoksia. JoMan nousun pohjan Ari Monosen suojeluksessa loivat pitkälti Jonne Kemppainen ja Jyrki Miikki. Miikki lopetti jo aiemmin ja nyt myös Kemppainen siirtyy Pesäpalloliittoon. Kemppaisen paikalle toimitusjohtajaksi valittiin Matti Lindholm ja Miikin paikan Monosen operatiivisenä luottomiehenä on ottanut Joni Nousiainen. Petri Pennanen vastaa akatemiatoiminnasta ja toimii naisten joukkueen ja juniorijoukkueiden koordinaattorina.

Mitä seuraavaksi?

On ymmärrettävää, että Joensuussa ollaan ihmeissään. Kannattajat ovat ihmeissään, samoin seuran taustalla olevat rahamiehet. Joensuussa on jo ehditty uhota, että jos ensi kaudesta tulee ”välivuosi”, kaudella 2022 JoMalla on taas kasassa huippujoukkue.

Jokainen seura tekee itse omat ratkaisunsa, mutta tässä kohtaa Joensuussa kannattaisi pysähtyä miettimään, mikä on Joensuun strategia ja millä linjauksilla se jatkaa tästä eteenpäin.

Linja tiivistyy siihen, pitääkö tässä kohtaa katsoa sitä, ketkä Joensuusta lähtevät vai ketkä sinne jäävät.

Minä katsoisin sitä, ketä joukkueeseen jää – ja vertaisin sitä siihen, mitä pesäpallossa tällä kaudella tapahtui.

Sotkamo voitti tällä kaudella Suomen mestaruuden, vaikka sen avainpaikoilla pelasi useita kokemattomia nuorukaisia Aapo Komulaisesta ja Kalle Kuosmasesta alkaen. Vimpeli voitti pronssia samalla tavalla nuorella joukkueella, ja kauden suurin yllättäjä, Kitee, sotki kauden käsikirjoitusta nuorella junioripitoisella joukkueella.

Joensuussa on jo nyt joukkueessa useita lahjakkaita nuoria pelaajia, ja lisää on tulossa, mistä kertoo se, että Joensuu eteni nuorten Superpesiksessä loppuotteluun ja hävisi mestaruuden niukasti Aapo Komulaisen ja Kalle Kuosmasen tähdittämällä Sotkamolle.

Joensuussa joudutaan päättämään, antaako se omille nuorilleen mahdollisuuden vai painaako se tässä kohtaa jonkinlaista paniikkinappulaa ja alkaa naarata joukkueeseen Henri Puputin kaltaisia nimekkäitä veteraaniosaston vahvistuksia?

Hyvä esimerkki valinnasta oli viime syksynä tehty ratkaisu hankkia suurella rahalla Antti Hartikainen Kouvolasta. Hartikaisen tulo vei käytännössä pelipaikan huippulahjakkaalta Samuel Tirkkoselta. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä JoMassa nyt ajatellaan Hartikaisen palkkaamisesta ja siitä, että Tirkkonen ei saanut samanlaista näytönpaikkaa kuin Sotkamon, Vimpelin tai Kiteen nuoret pelaajat.

Raskas pettymys

Sitä Joensuussa ei päästä pakoon, että tämä kausi oli pettymys. Runkosarjan voitto vaihtui kauden ylivoimaisella ennakkosuosikilla syksyn ratkaisupeleissä mitaleiden ulkopuolelle jäämiseksi ensimmäistä kertaa sitten syksyn 2012.

Joensuun heikolle kaudelle oli selvät pelilliset syyt. Ne molemmat löytyivät sisäpelistä. Ulkopeliin Joensuu ei tällä kaudella kaatunut, ei myöskään ratkaisupeleissä.

Sisäpelissä ensimmäinen ongelma oli ykköskärki. Joensuu ei löytänyt koko kauden aikana vuorenvarmaa numero ykköstä, joka olisi avannut pelin. Kiteeltä hankittu Topi Hurskainen täytti paikkansa kakkosena erinomaisesti ja oli jopa JoMan paras sisäpelaaja tällä kaudella. Myös kolmosena kokeiltiin eri pelaajia.

Joensuun ykköskärjen pelaaminen erosi merkittävällä tavalla sen pääkilpailijoiden ykköskärkien pelaamisesta. Sotkamon ykköskärki oli hakattu kiveen jo viime kaudella, Kouvola sai betonoitua ykköskärkensä selvään muottiin Matti Saukon otettua paikkansa kakkosena ja Vimpeli löysi toimivan konseptin loukkaantumisten ja joukkueessa tapahtuneiden muutosten seurauksena. Olli Heikkala, Mikko Kanala ja Elmeri Anttila muodostivat loppukaudesta lähes Sotkamon ja Kouvolan tasoisen ykköskärjen.

Joensuu ei tällaista kärkeä löytänyt missään vaiheessa kautta. Ongelmista suurin oli kärkimies. Kun ykköstä ei saatu kentälle, se rikkoi sisäpelin rakenteen, minkä seurauksena joukkueen toinen pääkotiuttaja Juha Puhtimäki joutui tekemään tilanteita. Kuvaavaa ongelman vakavuudesta oli, että Puhtimäki pääsi kahdessa välieräottelussa Kouvolaa vastaan yrittämään kotiutusta yhteensä vain kolme kertaa.

Puhtimäen joutuminen vaihtotilanteiden purkajaksi alleviivasi Joensuun toista sisäpelin suurta ongelmaa, kotiuttamista. Juha Niemen lähtö ei näyttänyt alkuun niin pahalta, sillä Joensuulla piti olla useampia numerolla pelaavia potentiaalisia kotiuttajia. Tiukassa paikassa vastuunkantajia ei kuitenkaan löytynyt, vaan vastuu jäi yksin Puhtimäen ja Aleksi Rautiaisen vastuulle. Joensuu löi seitsemässä pudotuspeliottelussa yhteensä 30 juoksua – eli vain kaksi juoksua jaksoa kohden – ja Rautiainen löi näistä juoksuista yksinään lähes puolet, 14.

Myös pelinjohtaja Mikko Korhonen joutuu katsomaan peiliin. Korhonen on edelleen kiistatta juuri sellainen pelinjohtaja ja kokonaisvaltainen valmentaja, joita pesäpallo tarvitsee ja jotka vievät pesäpallon evoluutiota eteenpäin. Korhosella oli kuitenkin suurin vastuu siitä, miten ja millaisella roolituksella Joensuu pelasi sisäpeliä.

Koko materiaalilla ja keskipalkista katkeamattomasti alkavalla kakkoskärjellä pelaaminen olisi toimiessaan loistava tapa pelata sisäpeliä, mutta kun pelitapa ei toiminut, siihen olisi pitänyt reagoida aiemmin.

On myös hyvä kysymys, millainen pelinjohtaja Korhonen on pelin sisällä sellaisissa tilanteissa, kun kaikki ei kuljekaan odotetulla tavalla tai ottelu uhkaa karata käsistä. Saako hän pelaajat ja joukkueen syttymään vai onko Korhonen sittenkin enemmän prosenttipesäpallon pelinjohtaja – ja mihin asti prosenttipesäpallo riittää vaikeissa tilanteissa?

Korhonen on edelleen yksi Superin parhaista pelinjohtajista, mutta tämän vuoden epäonnistuminen on iso opinpaikka myös Korhoselle.

Toki joku voi pohtia, miten paljon kesän aikana käydyt siirtoneuvottelut sotkivat joukkueen sisäistä henkeä, mutta sen vitsauksen kanssa pesäpallossa on aina jouduttu enemmän tai vähemmän elämään.

Kenestä uusi lukkari?

Joensuun ensi kauden osalta tilanne on monessa suhteessa auki. Joensuu on neuvotellut ja neuvottelee edelleen useiden pelaajien kanssa, mutta kuka heistä lopulta tulee Joensuuhun, on vielä auki – lukuun ottamatta Koskenkorvan lyöjäjokeria Patrik Wahlstenia, joka on jo tehnyt sopimuksen JoMan kanssa.

Wahlstenin tulo ratkaisee sisällä kriittisen kotiuttajaongelman, sillä hän on yksi Superin parhaista jokereista. Olisi myös yllätys, jos JoMa ei saisi Aleksi Rautiaista taivuteltua jatkamaan vielä ensi kaudella. Jos JoMalla on ensi kaudella Wahlstenin ja Rautiaisen tasoiset jokerit, ja jos joku Henri Litmasen kaltainen numerolla pelaava kotiuttaja pystyy kasvamaan anttikorhosmaisen tason kotiuttajaksi, kotiutusongelma on silloin ratkaisu.

Juha Puhtimäen ura jatkuu seuraavaksi Tampereella.

Sisäpelin toinen suuri ongelma, ykköskärjen pelaaminen, on myös ratkaistavissa, sillä Joensuu on Superin nopein joukkue. Tällä kaudella materiaalin leveys kääntyi jopa osittain JoMaa vastaan, sillä kun vastuuta oli helppo siirtää taaempana tulleille pelaajille, sitä myös siirrettiin.

Joensuun menestymisen kannalta pelillisesti tärkein ratkaistava kysymys on lukkaritilanne. Juha Puhtimäen korvaaminen ei ole helppoa, sillä hänen tasoiset lukkarít ovat kortilla – ja niiden, jotka voisivat Puhtimäen paikan täyttää, ei välttämättä ole saatavilla.

Joensuun ykkösvaihtoehto Puhtimäen korvaajaksi on Sotkamon Ville Väliaho, mutta Sotkamo ei halua päästää Väliahoa siirtymään yhdelle pahimmista kilpailijoistaan. Sotkamolla on valtit käsissään, sillä Väliaholla on vielä vuosi nykyistä sopimusta jäljellä ja hän pääsee lähtemään Sotkamosta vain Jymyn suostumuksella.

JoMa on kartoittanut myös vaihtoehtoa Väliaholle, ja se on ollut neuvottelukosketuksessa Siilinjärven lukkari Teemu Kinnusen kanssa. 18-vuotias Seeti Surakka on kolmas vaihtoehto, mutta Joensuussa ei luoteta siihen, että ensi kauteen voitaisiin lähteä pelkästään Surakalla.

Joensuussa on kovia paineita vahvistaa joukkuetta muutenkin, kuten kesän aikana käydyt neuvottelut Henri Puputin ja Antti Korhosen kanssa osoittavat. Uuden lukkarin lisäksi toisena kohteena on ollut etenkin Puhtimäen korvaavan nelosen löytäminen.

Vaikka uusi lukkari olisi Wahlstenin lisäksi syksyn ainoa vahvistus, Joensuu olisi silti ensi vuonna mitaliehdokas. Samuel Tirkkonen on valmis huomattavasti paljon suurempaan rooliin niin sisällä kuin ulkona, ja Konsta Kettusen ja Konsta Piirosen takana on kypsymässä Erkka Gröhnin, Väinö Väänäsen ja Justus Niemeläisen johdolla useita nuorten Superin SM-hopeajoukkueen lupauksia. Myös Siilinjärvellä hyvän kauden lainalla pelannut Matias Hänninen on varmasti JoMan ensi kauden laskelmissa mukana.

Kysymys on nyt siitä, miten asioita Joensuussa linjataan ja mihin siellä uskotaan.

Ja kenen sana on se viimeinen sana, joka päätökset ratkaisee?