Jääkiekkomaailma on haukkonut henkeään Pietarin SKA:n nimitettyä seuran johtohenkilöihin lukeutuvan liikemies Roman Rotenbergin seuran uudeksi päävalmentajaksi? Jukka, pitäisikö tälle valinnalle itkeä vai nauraa?

Kannattaa varmuuden vuoksi tehdä molempia, mutta tässä kohussa ja naureskelussa on yksi paljon suurempi ongelma kuin se, kuka Pietarin SKA:ta luotsaa. Tämä vitsi on niin suuri ja niin yksinkertainen, että sille jokainen osaa nauraa, mutta se varsinainen ongelma asiassa ovat ne vitsit, jotka eivät ole yhtä suuria ja yhtä ilmeisiä kuin tapaus Rotenberg, mutta jotka ovat yhtä lailla vitsejä ja loukkaavat valmentajuutta.

Kaikissa palloilulajeissa kaikkialla maailmassa tehdään jatkuvasti valmentajavalintoja, jotka ovat samalla tavalla vitsivalintoja kuin Rotenbergin valinta. Ainoa ero on, että kaikkia vitsejä on vaikeampi nähdä ja ymmärtää.

Rotenberg on helppo maali, mutta aika moni SM-liigan ja Veikkausliigan seurajohtaja voi katsoa itseään peiliin ja miettiä, millaisilla kriteereillä ja osaamisella he ovat valinneet seuralleen päävalmentajia – tai miten hyvin he ovat tienneet, kenet he ovat palkanneet. Otetaan nyt esimerkiksi tämä jalkapallo-HIFK:n uusi päävalmentaja Bernardo Tavares ja hänen valmennustiiminsä. Tiesikö HIFK oikeasti, millainen valmentaja Tavares ja hänen valmennustiiminsä ovat vai napattiinko hatusta oikeasti vain pelkkä arpa? Hieno homma, jos tiesivät, mutta sopii epäillä.

Mistä tämä tällainen ilmiö kertoo?

Kahdesta asiasta: valmentamisen vähäisestä arvotuksesta ja valmentamisen vähäisestä ymmärtämisestä. Tämä on kuitenkin vain seuraus, ei syy. Syy löytyy siitä, keitä nämä arvostajat ja ymmärtäjät ovat ja mikä on heidän substanssinsa ymmärtää lajia ja valmentajauutta.

Useissa tapauksissa päävalmentajien valinnasta päättää seurajohtaja tai seurajohtajat, joilla ei ole todellista lajiosaamista eikä syväymmärrystä siitä, miten valmennukselliset prosessit rakentuvat ja miten ne toimivat. Siksi valinnoissa suositaan hyvältä kuulostavia nimiä. Olli Jokinen on nimensä ja maineensa vuoksi helppo ja ”kova” valinta Jukureiden päävalmentajaksi, mutta miksi esimerkiksi Olli Salon piti marinoitua kymmenen vuotta ennen kuin hän sai Liigassa ensimmäisen varsinaisen päävalmentajapestinsä lukuun ottamatta yhtä loppukauden hätäapukausipestiä HPK:ssa?

Päävalmentajan nimittämisestä on tullut seurajohtajille ja jopa lajiliittojen puheenjohtajille jonkinlainen statussymboli. Että ollaan niin kovaa rautaa, että kyllä tässä tiedetään, kuka on hyvä päävalmentaja ja kuka ei. En sano, etteikö jokainen voisi  tehdä virheitä ja virhevalintoja, mutta kun olen seurannut 30 vuotta suhteellisen läheltä niin seurajoukkueiden kuin maajoukkueiden valmentajavalintoja, niin varsin sekalainen ja monen kirjava seurakunta niistä on päättänyt. Toisessa päässä on toki ollut Mikko Leinosen ja Aki Riihilahden kaltaisia ammattilaisia, mutta toisessa päässä pelkkiä helppoheikkejä.

Kaiken lisäksi valmentajavalinnoissa, varsinkin lajiliitoissa, vaikuttaa hyvien tyyppien palkitsemisperiaate. Että hyville tyypeille järjestetään työpaikka työpaikan vuoksi sen sijaan, että mietittäisiin aidosti, kuka olisi tehtävään paras vaihtoehto.

Ja vielä varmuuden vuoksi: Tämä ei ole millään tavoin vain suomalainen ongelma. Tämä sama ongelmavyyhti on nähtävissä kaikkialla maailmassa ja kaikissa lajeissa – ja mikä uskomatonta, se on nähtävissä jopa maailman suurimmissa sarjoissa ja maailman suurimmissa seuroissa. Luulisi, että ihmisten silmät olisivat auenneet esimerkiksi Frank Lampardin ja Ole Gunnar Solskjærin tapausten yhteydessä, että pelkkä nimi ja jalkapalloromantiikka eivät tee vielä kenestäkään huipputason valmentajaa, mutta ei näköjään ole. Ja jos Tottenhamin puheenjohtaja Daniel Levy olisi ollut pelaaja ja tehnyt kentällä samanlaista jälkeä kuin mitä hän on tehnyt managereita valitessaan, hän pelaisi nyt Anguillan liigassa, jos sellaista liigaa ylipäätään pelataan.